Avainsana-arkisto: SUPERHYPER

Ihminen voi olla, pienoisromaani

20130409-201903.jpg

Ihminen voi olla on —

tuon alun kirjoitettuani pidin aika pitkän tauon. Mitäköhän se Ihminen voi olla oikein on? Viimeiset yhdeksän vuotta sen nimi on kai ollut ”se-lyhytproosakokoelma”. Sitten sen nimi oli ”Dentiteetti” ja se oli edelleen lyhytproosakokoelma. Nyt? En tiedä. Sitä olisi ihan perusteltua sanoa runoudeksi, sitä olisi ihan perusteltua sanoa proosarunoksi, se on vain 56 sivua pitkäkin, heh, pituuskin vaikuttaa siihen mitä lajia jokin teos edustaa. Mutta kutsun sitä proosaksi. Mitä proosaa se on? Jaa-a. Olisi ihan perusteltua sanoa sitä lyhytproosakokoelmaksi, olisi ihan perusteltua sanoa sitä pienoisromaaniksi.

Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Bruce Holland Rogers luki joitakin tekstejäni vuonna 2008 muistaakseni, jotka olin kääntänyt häntä varten, ja kutsui niitä proosarunoudeksi. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun taitoin sen viime kesänä aivan eri tavalla kuin lyhytproosakokoelmat taitetaan. Ero on oikeastaan pieni, mutta se on merkittävä. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Leevi Lehto vastasi sähköpostiini joitakin päiviä sitten ”onkin jo korkea aika palata pienoisromaaniisi”. Tässäkin merkitysero on tavallaan pieni, se oli ”vain” kommunikaatiota, mutta toisaalta se oli jollakin tavalla monumentaalinen hetki, ikään kuin joku rohkea olisi ensimmäistä kertaa sanonut ”ei tuo ole koira, tuo on susi!” Tai toisinpäin. Tai että keisarin vaatteet eivät suinkaan ole läpinäkyvästä kankaasta, ei sellaista olekaan, vaan erikoisesti valoa taittavasta kankaasta, joka saa aikaan oudon ilmiön, jossa ja niin edelleen. Ja kuitenkin olin jo ajatellut sitä niin. Ja kuitenkin olin jo taittanut sitä niin.

Mulla ei ole kahden edellisen ntamo-kirjankaan kanssa ollut minkäänlaisia ongelmia mitä tulee Leevi Lehdon työskentelytapaan, ja tämän kirjan kohdalla tuntui että ajatukset kävivät yksiin koko ajan. Oikeastaan voisin palata tähän toimituspuoleen ja ateljeekriitikoihin toisessa blogikirjoituksessa, se on oma aiheensa. Jos yritän tässä vähän hahmotella Ihminen voi ollan pienoisromaaniutta lähtemättä kuitenkaan pureksimaan sitä itse valmiiksi (mikä on vaivaannuttavampaa kuin omaa teostaan tulkitseva kirjailija?) niin se ehkä onnistuisi paremmin näyttämällä siitä tehdyn pitkän tiedotteen (joka on siis Lehdon käsialaa):

Tero Hannula: Ihminen voi olla & ”valtavien, giganttisten asiain törmäyksiä”

Tero Hannula (Tunkeilija, ntamo 2010, Subtanssi, ntamo 2011) päivittää Arthur Rimbaud’n Kauden Helvetissä ja Nathalie Sarrauten Tropismeja Suomen 2000-luvulle – mutta millä tavalla! ”En häpeä lainkaan tunnustaa sitä, että minusta ainoa valtavia, giganttisia asioita hienompi asia on kun valtavat, giganttiset asiat törmäävät valtaviin, giganttisiin asioihin”, kuten Hannula yhdessä kohtaa pientä kirjaansa äkkiä kirjoittaa – aiheuttaen samalla juuri tuollaisen törmäyksen, joita tässä pienessä kirjassa riittää tai joista se oikeastaan koostuu. Ihminen voi olla on herkkä ja perinteisellä tavalla vakava teos (”Voiko kaikki tämä kauneus olla”, kuuluu yksi toistuvista lauseista), joka kuitenkin keinoinaan käyttää kaiken sen groteskin hulluuden, minkä sitä edeltävä 2000-luvun runous, Karri Kokosta Harry Salmenniemen ja Tytti Heikkisen kautta yks Kakeen, suinkin on keksinyt. Silti Ihminen voi olla on proosaa: voi olla että se vielä muistetaan kirjana, jossa tuo mainittu runous lopulta kaappasi kotimaisen kertomakirjallisuuden – tai iskeytyi sen kaksoistorniin (mikä giganttinen törmäys tietenkin myös kuvataan tässä kirjassa: muistuttaen, huom., että ”ensimmäiset haastatellut ihmiset puhuivat Cessna-koneista”).

Toisella tasolla Ihminen voi olla, alkuperäiseltä työnimeltään ”Dentiteetti”, käsittelee ns. minä-kokemuksen paradokseja. ”Valehtelin. Sinä olet, minä olen. Emme me.” kuuluu toinen toistuva hokema eräässä kirjan alkujaksossa. Kuitenkin yhtä giganttista törmäystä myöhemmin lukija (tai tekijä: ei, et sinä, ei hän, vaan te) huomaa/tte, että tuollainen minän fundamentin myöntäminen johtaa itsen näkemiseen ulkopuolelta ja ulkopuolellaan, ja näin minän katoamiseen. Jäljelle jää juosta sen perässä, koskaan kiinni saamatta, niin kuin unessa ja tässä kirjassa koko ajan tapahtuu.

Tämän oivalluksen tai lähtökohdan prosodisena vastineena taas on Hannulan hellittämätön pyrkimys pakottaa lukija näkemään teksti – niin sanoaksemme lukemisen ulkopuolelta. Siinä missä Antti Lehto-oksan toistaiseksi vähälle huomiolle jäänyt Päähenkilön matka maiseman läpi (ntamo 2011) asetti ainoaksi tehtäväkseen ”äärettömän teoksen luomisen”, Hannula tuntuu tavoittelevan ”teosta, joka on mahdoton lukea” – ei ”vaikeutensa” vuoksi (tämä pieni kirja on monilta osin kaunista ja suhteellisen mutkatonta proosaa), vaan aiheuttamansa erikoisen tyhjentymättömyyden tunteen vuoksi.

Yrittäkääpä vain oikeasti ja ajatuksella ja yhdenkään yli hyppäämättä lukea sivujen 12–16 1031 peräkkäistä ”kauan”-sanaa. Ei tule onnistumaan! Ja kumminkin voitte jonakin kauniina päivänä havaita, että teidän on pakko yrittää…

Niin tai näin, suomalaisessa proosassa tapahtuu nyt. Ehkä ei, ainakaan suoraviivaisesti, ole kyse Aronpuron ja Saarikosken 60-luvun kollaasiromaanien ylösnousemuksesta, mutta Ihminen voi olla on kyllä niitä teoksia, joiden jälkeen myöskään edeltävä kaanon ei ole entisensä. Tai kukaties, kuten Hannula kirjansa sivulla 17 kirjoittaa: ”Historiamme lakkaa olemasta ja muuttuu siten ikuiseksi.”

Ihminen voi olla: 140×200 mm, 56 sivua, ISBN 978-952-215-385-2. Taitto Tero Hannula, kansi Make Copies, kannen kuva Veeti Nevalainen.

En yleensä helposti herkisty tai sokeudu omalle tekstilleni enkä sen vastaanotolle, mutta tämän tiedotteen sisältöön en osaa ottaa kantaa. Musta tuntuu että se tavoittaa keskeisiä asioita tosi tarkasti, mutta sitten tietysti on kovin isoja nimiä, joiden kautta pientä kirjaani peilataan ja niiden osuvuuteen olen kyllä täysin (paitsi jäävi, niin myös) aseeton kommentoimaan. Mä tiedän että Ihminen voi olla on kevyesti paras kirjani tähän mennessä ja jotain mitä minun on vaikea ylittää, mutta toisaalta, miten sellaistakaan asiaa voi arvioida? Tässä on kuitenkin kyse erittäin marginaalisesta teoksesta, oletan että sen lukijamäärät voivat hyvässä tapauksessa olla kolminumeroiset, mutta minusta se ei astu mihinkään sellaiseen valmiiseen huoneeseen, johon sen sopivuutta voisi jokin auktoriteetti perustellusti arvioida. Sen sijaan on monia potentiaalisia lukijoita, jotka voivat oletettavasti sanoa siitä jotakin hyvin kiinnostavaa jostakin tietystä kulmasta. Mutta ajattelisin, että mitään kovin luotettavaa ”hyvyyden” tai ”laadun” mittaria ei ole olemassa. Olen tavallaan sen asian kanssa aika yksin.

Enkä nyt tarkoita, että Ihminen voi olla olisi jotenkin uraauurtavan ihmeellinen ja ainutlaatuisuudessaan koskematon. Tarkoitan, että… ja oikeastaan olen taas lipsahtamassa sille ladulle, jota on tarkoitus kulkea seuraavassa postauksessa.

Olen iloinen että Ihminen voi olla tuli julkaistua 9.4.2013, suomen kielen päivänä. Tämän teoksen julkaisu tuntuu merkityksellisemmältä kuin aikaisempien. Tunkeilija ja Subtanssi ovat mielestäni erinomaisia kirjoja kumpikin, ja vähän epävirallisemmat teokseni, SUPERHYPER ja sadellinen, tuulias sää, ovat mainioita kumpikin. Mutta tällä kertaa tunnen jotain erityistä. Ehkä kyse on siitä, että olen oivaltanut proosan olevan kirjallisuuden lajityypeistä kaikkein vapain ja tunnen nyt tuota vapautta.

Viikossa kirjoitettu pienoisromaanini SUPERHYPER on muuten tämän kirjan sisarteos, mikä paljastuu kansia vertailemallakin: molemmissa on käytetty samaa Veeti Nevalaisen erityisesti näitä teoksia varten tekemää piirrosta. Luulen että tätä kokonaisuutta täydentämään syntyy vielä SUPERHYPER 2.0. Ehkä vasta sen jälkeen kykenen sanomaan mitä nämä kuriöösit pikku kirjat ovat. Tai ehkä joku kertoo sen minulle jo ennen sitä.

Ihminen voi olla teoksen voi tilata täältä.
SUPERHYPERin voi tilata täältä.
sadellinen, tuulias sää on ilmaiseksi luettavissa täällä.
Subtanssin voi tilata täältä.
Tunkeilijan voi tilata täältä.


SUPERHYPER, kokonaan iPadilla kirjoitettu romaani

20130329-131345.jpg

Nähtävästi tästä SUPERHYPERistä muodostuu nyt oma blogikirjoitusten sarja, mutta muodostukoon.

SUPERHYPER on kolmas painetussa muodossa julkaistu kaunokirjallinen teokseni, toinen romaanini ja sanoisiko että toinen ns. kokeellinen/avantgardistinen teokseni. Viimeisin on ehkä määre, jota en itse oikein voi teoksilleni antaa, mutta olettaisin ettei se nyt hirveästi vikaankaan mene.

Aikaisemmin olen kirjoittanut SUPERHYPERin kirjoittamisen ajallisesta ulottuvuudesta (josta muuten tulen kirjoittamaan varmaan muutakin, koska siihen liittyy muutakin):
SUPERHYPER, pienoisromaani valmiiksi viikossa

Tällä kertaa ajattelin kertoa lyhyesti kirjoittamisen teknologis-teknisestä puolesta.

SUPERHYPER on kirjoitettu kokonaan iPadilla.

Hankin iPadin viime kesänä ja viime syksynä ostin Logitechin Solar Keyboard Folion, joka on siis foliomallinen suojus, jossa on myös näppäimistö. Näppäimistö saa käyttövoimansa ympäröivästä valosta, sekä auringon-, että keinovalosta. Ja vaikka valopaneeli onkin sijoitettu idiottimaisesti juuri sille reunalle, joka käytettäessä jää alustaa vasten, virtaa riittää yleensä kyllä. Minulla ei ole koskaan loppunut tästä virta. Ja itse asiassa näppäimistö alkoi toimia välittömästi kun otin sen pakkauksesta ulos.

Näppäimistö on hyvin pieni, mutta sopii minun pienille käsilleni aivan loistavasti. Olen kirjoittanut tällä monesti tuntikausia ilman että olisi tapahtunut minkäänlaista käsien väsymistä tai kipeytymistä tai muuta vastaavaa. Voisinpa sanoa, että tämän näppäimistön hankkiminen on mullistanut kirjoittamiseni, koska nyt voin napata iPadin laukusta käytännössä missä tahansa ja alkaa välittömästi kirjoittaa. Läppärillä sama ei ole oikein mahdollista, tai ei ainakaan yhtä helppoa ja mukavaa. Olen lukuisia kertoja esimerkiksi mennyt ravintolavaunuun (matkustan paljon junalla), ostanut termosmukini täyteen teetä, napannut tabletin laukusta seisomapaikan pöydälle ja kirjoittanut, esimerkiksi koko matkan Seinäjoelta Tampereelle. Saatan saada idean keskellä yötä, eikä minun tarvitse kirjoittaa sitä nenäliinan kulmaan omalla verellä, vaan voin kirjoittaa sen suoraan siihen tiedostoon johon se kuuluu, tai johonkin muistikirjaohjelmaan odottamaan parempaa käyttöä. Tämän näppiksen hankittuani en ole juurikaan enää käyttänyt kannettavaa tietokonettani, joka alkaakin valitettavasti olla elinkaarensa loppupuolella. Mutta myös paperimuistikirjojen käyttäminen on loppunut käytännössä kokonaan.

20130329-134008.jpg

Huonoin puoli tässä foliossa on se, ettei se ole kovin jämäkkä, vaan se tarvitsee yleensä kunnollisen alustan. Sylissäkin sitä voi pitää, mutta silloin sylin on pysyttävä aika tarkkaan vatupassissa, muuten hökötys saattaa kaatua.

SUPERHYPERissä on jonkin verran, tai oikeastaan aika paljonkin tekstimateriaalia, joka on poimittu aikaisemmin kirjoittamistani kokonaisuuksista, toiset julkaistuista, toiset toistaiseksi julkaisemattomista ja kaikki tämä tekstimateriaali ei ole aikanaan kirjoitettu iPadilla, mutta se kaikki on kopioitu SUPERHYPERiin nimenomaan iPadilla, yleensä Dropboxin kautta. Dropbox on siis pilvipalvelu, jonne kaikki tekstini tallentuvat automaattisesti ja josta ne synkronoituvat kaikkiin laitteisiin joissa niitä voin tarvita, eli läppäriin, täppäriin ja puhelimeen. Tämä on vähän helkkarin kätevää, koska voin muokata tekstejä suoraan missä tahansa, milloin tahansa, ilman että tarvitsisi kirjoittaa muutokset muistiin ja siirtää päätiedostoon myöhemmin, tai muuta hassua. Tämä on kätevää myös esiintymisten kannalta. Minulla on käytännössä aina kaikki tekstini mukana kaikkialla, joten on ollut mahdollista tehdä pyydettäessä spontaaneja esiintymisiä, tekstiluentaa jne. Ilman Dropboxia (tai iCloudia tai muuta vastaavaa pilvipalvelua) pitkien tekstien kirjoittaminen ja julkaiseminen iPadilla olisi tuskin yhtä helppoa ja mielekästä.

Tekstinkäsittelyyn käytin iA Writer -nimistä ohjelmaa, jonka senkin saa iPadin lisäksi ainakin iPhonelle ja Macille. Aluksi käytin iPadilla kirjoittamiseen Applen Pagesia, mutta taisipa olla Teemu Manninen joka suositteli tätä ohjelmaa. Tämä on simppeli, minimalistinen ohjelma ja olen tykästynyt kovin.

SUPERHYPERin julkaiseminen ei kuitenkaan ollut mahdollista yksinomaan iPadilla, vaan teksti oli siirrettävä tietokoneelle taittamista varten. En ainakaan ehtinyt tämän projektin puitteissa etsiä iPadille sellaista tekstinkäsittelyohjelmaa, josta olisi löytynyt riittävästi ominaisuuksia kirjan taittamiseen, ainakaan tässä Lulun pokkarikoossa (esimerkiksi Applen omassa Pages ohjelmassa on vain kaksi sivukokoa joista valita!).

Läppärillä käytin taittoon Applen Pagesia, jonka työpöytäversiosta löytyy kirjan taittamiseen ihan riittävät ominaisuudet. Ainoaksi ongelmaksi tässä muodostui se, että iA Writerilta Pagesiin tekstiä kopioitaessa siirtyi jostain syystä aivan helvetinmoinen määrä sarkaimia. Niinpä aluksi tekstikenttä oli sivulla noin parin sentin levyinen, fontti oli jotain 30 ja sivumäärä huiteli jossain kymmenissä tuhansissa. Vika oli tietysti helppo korjata, mutta se vei jonkin verran aikaa ja oli tietenkin melko ärsyttävää ja turhalta tuntuvaa työtä. Jatkossa täytyy miettiä, miten siltä välttyisi, koska tulen kuitenkin kirjoittamaan vastaisuudessakin tosi paljon iPadilla sellaista kamaa, mitä haluan taittaa koneella.

Kannet tein myös tietokoneella. Periaatteessa niiden tekeminen olisi saattanut olla mahdollista iPadillakin, tosin en ole varma pääseekö iPadilla sellaisiin tarkkuuksiin, että pystytään tuottamaan painokelpoista visuaalista materiaalia pokkarikokoonkaan.

Jossain vaiheessa olen harkinnut kirjan kirjoittamista kokonaan iPhonella, mutta se tuskin olisi nykyään enää kovin mielekäs projekti.

Se minua hieman harmittaa, että kirjan tekemisen kaikkia vaiheita ei ole ymmärtääkseni mahdollista tehdä mobiililaitteella. Siis että kirjoittaisi, taittaisi ja julkaisisi ilman että käyttää kannettavaa tai pöytätietokonetta. Tällöin olisi houkuttelevaa kokeilla kirjoittaa ja julkaista kirja jonkin tietyn junamatkan aikana. Luulisi että edes e-kirjan kohdalla onnistuisi, mutta eipä taida. Vielä.

P.S. Tämä blogikirjoitus, kuten useimmat blogikirjoituksistani nykyään, on tietysti niin ikään kirjoitettu iPadilla. Ja julkaistukin.


SUPERHYPER, viikossa kirjoitettu, taitettu ja julkaistu romaani

twitterSUPERHYPER

Sunnuntaina 17.3.2013 noin kahdeksan aikaan mietiskelin erästä romaani-ideaani. En halua selittää ideaa auki, tai valmiiksi lukijalle, mutta joka tapauksessa oivalsin, että melko nopea kirjoitustahti sopisi teoksen kokonaisideaan. Tulin lausahtaneeksi ääneen, että se on teos jota pitäisi kirjoittaa kolmesataa kertaa päivässä puolen minuutin ajan ja silloin keksin.

Luovassa kirjoittamisessa on aina kyse jonkinlaisten rajoitteiden asettamisesta ja operoimisesta näiden rajoitteiden sisällä, mikä yleensä edellyttää jonkinlaista luovuutta, ehkä jopa luovaa ajattelua. Eritoten rajoitteisiin perustuvasta kirjallisuudesta käytetään nykyään usein termiä ”kokeellinen” tai ”menetelmällinen”, mutta itse asiassa sellaista kirjoittamista tuskin onkaan, joka ei perustuisi nimenomaan rajoitteille.

Juri Joensuu tuo väitöstutkimuksessaan esiin sellaisenkin näkemyksen, että mm. runomitta voidaan nähdä kirjoittamisen rajoitteena ja/tai menetelmänä.

Luultavasti yleisin rajoite, jota julkaisevat kirjailijat tapaavat itselleen asettaa, on aika. Vaikka tietoisesti ei valittaisikaan jotain tiettyä julkaisuajankohtaa (kuten itse asiassa usein valitaan), tai kirjoittaja ei aseta itselleen selkää deadlinea, hänellä kuitenkin on vähintäänkin alitajuinen käsitys siitä, onko teoksen valmiiksi saattamisessa kyse kuukausista, vuosista vai kymmenistä vuosista. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että mikäli minkäänlaista tiedostamatontakaan aikarajoitetta ei olisi asetettu, teos tuskin tulisi koskaan valmiiksi, koska yleensä teosten kirjoittamisprosessi on niin pitkä, että siinä ajassa ihminen itse ehtii muuttua ja kehittyä niin paljon, ettei se teksti mikä työn alussa oli hyvää ja toivottavaa ole sitä enää lopussa. Kaunokirjallisten teosten valmistaminen ei siis kenties olekaan ajallisesti hallitsematonta toimintaa, jossa jossain kohtaa vain maagisesti tapahtuu teoksen valmiiksi tuleminen, maaginen hetki, jolloin tekijä yhtäkkiä huomaa, ettei muuttaisi teoksesta enää mitään.

Yleensä nämä ajalliset kehykset määrittyvät karkeasti ottaen vuosissa, joskus kenties kuukausissa, Henriikka Tavin hienossa ja kunnianhimoisessa 12-ihmiskokeessakin viikoissa. Minä päätin kokeilla, pystyisinkö toteuttamaan kirjanjulkaisun koko tuotantoprosessin yksinäni ajassa joka mitattaisiin päivissä. Tarkkaan ottaen yhden viikon sisällä.

Vielä tarkempi rajaus tehtävään oli se, pystyisinkö tuossa ajassa toteuttamaan itseäni tyydyttävän (pienois)romaanin, joka olisi poeettinen, mutta jossa metriikan korvaisi hektiikka. Välittyisikö toteutuksen nopeus tekstistä toivomallani tavalla? Niin, ja tietysti ehtisinkö saada sen valmiiksi.

twitterSUPERHYPER

SUPERHYPERin käsikirjoitus valmistui roimasti etuajassa. Enää perjantaina en tehnyt siihen juuri muutoksia, vaan lähdin suoraan taittamaan sitä. Perjantaina oli lisäksi muitakin kiireitä, kuten Opettajattaren ensi-ilta (josta sitten myöhästyimme) ja oma esiintyminen Baari Vakiopaineessa, missä luinkin ensimmäistä kertaa otteita SUPERHYPERistä. Lauantaina aamupäivällä tein kannet ja tuuttasin kirjan myyntiin Lulu.comin kautta. Kirjamessujen päättymisaikaan sunnuntaina, joka oli varsinainen takarajani, jäi reilusti yli vuorokausi aikaa ja Proosan poetiikka -paneelikeskusteluun mennessä, jonka kävimme Eeva Rohaksen ja Jouni Tossavaisen kanssa, olinkin ehtinyt SUPERHYPERin lähestulkoon unohtaa.

Nähtävästi on siis mahdollista toteuttaa tietynlainen pienoisromaani alle viikossa kaikkine työvaiheineen ilman että erityisemmin ryövää työlle aikaa esim. leipätyöstä, ihmissuhteista, yöunista tai luottamustoimista. Mutta on vaikea kuvitella että olisi kovinkaan montaa romaanin muotoa, jonka tässä ajassa mielekkäästi pystyy toteuttamaan. Itselleni tässä projektissa tuntui tärkeältä se, että kaikki langat olivat omissa käsissä. Kannen piirros tähän on pyydetty Veeti Nevalaiselta, mutta senkin oli oikeastaan tarkoitus tulla aivan toiseen teokseen.

SUPERHYPER, Tero Hannula

Teosta voi ostaa yhdeksän euron hintaan täältä. Minulle oli tärkeää myös saada teos myyntiin jollakin järkevällä hinnalla ja tähän Lulu tarjosi erittäin hyvät mahdollisuudet.

MIKSI LULU, MIKSI EI NTAMO?
Ntamo on julkaissut kaksi ensimmäistä teostani, pienoisromaani Tunkeilijan ja Subtanssi -runoelman ja sen kanssa on sovittu myös seuraavan teokseni julkaisemisesta. Ntamo on edelleen ykkösvaihtoehtoni, mitä kirjojen julkaisemiseen tulee ja jos Ntamo haluaa julkaista SUPERHYPERin, Ntamo saa sen ilomielin julkaista. Juuri tässä projektissa halusin kuitenkin minimoida muuttujien määrän ja kokeilla onko jonkin toteuttaminen mahdollista spontaanisti ja nimenomaan yksin. Ntamo on ketterä toimija ja se olisi ollut tähänkin projektiin ykkösvaihtoehto, jos a) olisin ehtinyt sopia asiasta Leevi Lehdon kanssa ja b) Ntamo olisi kiinnostunut tästä. Nyt en yksinkertaisesti ehtinyt (tai halunnut) ottaa lisää muuttujia mukaan.

ARVOSTELUKAPPALEET
Kuka tahansa voi pyytää SUPERHYPERin, tai minkä tahansa muun teokseni digitaalista kopiota arvosteltavaksi lehdessä, blogissa tms. lähettämällä minulle sähköpostia osoitteeseen, joka on muotoa etunimi.sukunimi@gmail.com

P.S. Juri Nummelin on tehnyt hieman toisenlaisen projektin aikanaan, ja kirjoittanut romaanin kahdessatoista tunnissa!


%d bloggers like this: