Avainsana-arkisto: Subtanssi

Ihminen voi olla. Palautteesta.

Juuri ilmestynyt proosateokseni on aloittanut syntymisensä noin yhdeksän vuotta sitten. Opiskelin silloin toista vuotta Pohjanmaan kirjoittajakoulussa (nykyään Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinja, nykyinen työpaikkani). Silloin tapahtui monia kiinnostavia asioita, jotka alkoivat johtaa toisiin ja yhä uusiin kiinnostaviin asioihin. Luin ja kirjoitin hirmuisen paljon, tulostuspaperia minulla kului yhdeksässä kuukaudessa n. 800 liuskaa ja aloin yhä enemmän vaikuttua hieman toisenlaisesta kirjallisuudesta.

Meillä oli mainio porukka tekemässä kirjoittamisen aineopintoja mistä johtuen meillä oli todella hyviä tekstipajoja. Muistan edelleen sen järjestyksenkin, missä tavallisesti istuimme. Pöydät olivat opettajan pöytää kohti avautuvan u-kirjaimen muodossa. Ikkunapuolella istui Joni Nikkola, hänen vieressään Aki Filander, takarivissä, u:n pohjalla Anna Karhu ja ainoastaan tekstipajoihin osallistunut nainen, jonka nimen olen jo ehtinyt unohtaa, ja oven puoleisella reunalla minä istuin keskellä, minusta vasemmalla Kai Niemistö ja oikealla Toni Talja.

Se oli myös vaikea vuosi. Minulla oli monenmoista henkilökohtaista probleemaa.

Tein näytelmää, luin paljon, kirjoitin romaania, luin paljon. Taija Tuominen toimi opettajanamme useimmilla kursseilla ja jostain syystä hän teetti meillä aika paljon nimenomaan tajunnanvirtaharjoituksia. Meillä oli tapana pyytää ns. aamusivuja, ellei hän niitä erikseen kirjoituttanut. Näistä harjoituksista syntyi monia pikkuisia kiinnostavia tekstejä. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitä ne olivat tai mikä niissä oli hyvää, mutta intuitiivisesti niistä pidettiin.

Minulla oli noihin aikoihin pari tärkeää ystävää, joihin pidin yhteyttä lähinnä netin kautta. Veeti (Nevalainen) ja Johanna (Moilanen) eivät tainneet koskaan kunnolla tuntea toisiaan, mutta he molemmat olivat tärkeitä kommentoijia ja innoittajia kirjoittamisessani. Itse asiassa, pari tekstiä syntyi niin, että Johanna oli kirjoittanut tekstejä ja antoi minulle luvan kirjoittaa ne uudestaan. Toinen näistä päätyi myös Ihminen voi olla -kirjaan. Luulen etten koskaan olisi innostunut kirjoittamaan tajunnanvirranomaista, proosarunomaista lyhytproosaa, elleivät Veeti ja Johanna olisi väsymättä kannustaneet minua. Tämä kaikki vaikutti minuun ihmisenä ja kirjoittajana todella paljon. Veetihän lopulta sitten myös piirsi tähän kansikuvan.

En kuitenkaan koskaan oikein tiennyt mitä tehdä näillä lyhyillä teksteillä ja lopulta tulinkin vuosien ajan keskittyneeksi enemmän Tunkeilija -romaaniin. Vasta vuonna 2009, siis viisi tai kuusi vuotta myöhemmin, sain käyttökelpoista ateljeekritiikkiä, kun Harry Salmenniemi luki tekstejäni. Olin varsin yllättynyt että kukaan osasi sanoa niistä mitään muuta kiinnostavaa tai hyödyllistä kuin kehua niitä ja verrata niitä muihin teksteihin. Bruce Holland Rogersin palautteeseen viittasinkin edellisessä kirjoituksessani, mutta Harry oli hänen kanssaan eri mieltä. Harryn mielestä kyseessä oli ilmiselvästi proosa.

Seuraavan vuoden ateljeekritiikkiprojektissa (mikä on Risto Niemi-Pynttärin ideoima projekti) sekä Raisa Marjamäki, että Mari Koski antoi minulle erinomaisen paneutuneen ja huolellisen palautteen. Runoilijoita molemmat, mutta jostain syystä tämä olikin sellaista proosaa, joka oli likeisempää runoilijoille kuin prosaisteille.

Vuonna 2011 olinkin sellaisessa tilanteessa, että minulta oli julkaistu edellisenä vuonna Tunkeilija ja Subtanssi ja olin saanut tästä lyhytproosakokoelmasta useita hyviä, osin erilaisia, osin samanlaisia palautteita ja palautteiden määrä ja laatu sai minut pohdiskelemaan palautetta ylipäänsä. Kesällä 2012 aloin taittaa kokoelmaani itse. Olin hieman turhautunut, enkä tiennyt mitä ajattelisin palautteesta ja toimittamisesta ja sen turhautumisen tuloksena syntyi tämä blogikirjoitus. Joka heti ymmärrettiinkin väärin, ikään kuin olisin ollut turhautunut palautteen laatuun, kun oikeastaan olin turhautunut palautteeseen yleensä. Sillä ajattelin, ja ajattelen edelleen, että Ihminen voi olla on sen verran omintakeista proosaa, että sen suhteen täytyy olla aika tarkkana mitä sillä haluaa tehdä. Palautehan perustuu aina joka tapauksessa joihinkin ideaaleihin, kielikäsityksiin, kirjallisuuskäsityksiin, poetiikkoihin, ajatukseen siitä, millaista on hyvä teksti ja millaista tekstin tulisi olla. Eikä suinkaan voi olla aina varma siitä, että jakaa palautteenantajan kanssa saman kielikäsityksen, saman intention. Ja vaikka Harryn, Raisan ja Marin kielikäsitys on varmasti jotakuinkin niin lähellä omaani kuin moninaisten kielikäsitysten maailmassa voi uskaltaa olettaa olevan, se ei ole aivan sama. Ja jos ajatuksemme siitä, mihin kielen tai kirjallisuuden pitäisi pyrkiä, poikkeavat vähän, ajatuksemme siitä, mihin juuri tämän kirjan ja juuri tämän kielen pitäisi pyrkiä, saattavat poiketa paljonkin.

Niinpä olin aika erikoisen ongelman edessä. Olin saanut runsaasti hyvää, asiantuntevaa, käyttökelpoista palautetta ja käynyt erinomaisia keskusteluita, mutta halusinkin ettei se vaikuttaisi teokseeni. Kuitenkin kun palaute on annettu, se on olemassa. Voisi kai sanoa, että palautteessa oli vikana ainoastaan se, että se oli liian huolellista, liian hyvää, liian paneutunutta. Miten siis erottaa palautteen sivuuttaminen siitä, että tekee päinvastoin kuin palaute ehdottaa, jolloin palaute itse asiassa ohjaa kirjoitusta negaation kautta? Tämä oli lopulta keskeisin ja vaikein kamppailuni tämän kirjan kanssa. Miten olla antamatta palautteen vaikuttaa edes negaation kautta, vai onko sekin jo negaatio? Ehkä oma poetiikkani oli kehittynyt, liikahtanut johonkin suuntaan noiden keskusteluiden myötä – enhän ainakaan halunnut liikauttaa sitä takaisin?

Tunkeilijan ja Subtanssin – ja aikaisemmin kirjoittamieni näytelmien – kohdalla minulla ei ollut tällaista ongelmaa ensinkään. Kaikille näille teoksille oli olemassa jokin sopiva tulkintakehys, varsinkin näytelmille, jossa jonkinlaisella varmuudella voisi arvioida minkälaiset asiat muuttavat teosta huonommaksi ja minkälaiset paremmaksi. Niiden kohdalla palaute oli yleensä aika yksiselitteistä ja olin helposti sen kanssa samaa mieltä. Tämän teoksen kohdalla minulla oli kuitenkin ilmeisesti intuitiivisesti käsitys siitä, että en ollut luomassa ainoastaan teosta, vaan myös kontekstia, myös tulkintakehikkoa, tai… ei, nämä eivät ole sopivia sanoja kuvaamaan sitä, mitä se olisi voinut olla. Olin luomassa mielestäni jotakin muutakin kuin pelkkää teosta jota arvottaa jollain ilmeisellä tavalla. En näköjään osaa selittää sitä vieläkään. Mutta nykyisin olen varmempi siitä, että on hyvä että aloin epäröidä. Ehkä kyse on poetiikasta. Ehkä kyse on siitä, että monet parannusehdotukset perustuivat sellaiseen poetiikkaan, jota en kokenut omakseni ja että mieluummin epäonnistuisin omalla poetiikallani kuin onnistuisin jonkun toisen poetiikalla, vaikka se jonkun toisen poetiikka olisi miten hyvä, tai miten paljon paremmin perusteltu kuin omani. (Onko poetiikalla parempia tai huonompia perusteluja?)

Monesti käy niin, että omalle tekstilleen tulee niin sokeaksi, että tarvitsee ajallista etäisyyttä ja mahdollisesti ulkopuolisen palautetta kyetäkseen näkemään sen ulkopuolelta. Luulen että minulle taisi käydä niin, että jouduin palautteen jälkeen ottamaan ajallista etäisyyttä nähdäkseni poetiikkani taas sen sisäpuolelta.

En siis missään tapauksessa voi sanoa, ettei kaikki tuo huolellinen ja tarkka palaute olisi vaikuttanut teokseeni. Se kaikki vaikutti teokseeni paljon, se vaikutti poetiikkaani, kielikäsitykseeni, se vaikutti minuun ihmisenä. Siksi kai teoksen nimikin on Ihminen voi olla, jonka jokainen palautteenantaja suositteli muuttamaan joksikin toiseksi, mutta joka itsestäni tuntui kuitenkin oikealta.

Mainokset

Ihminen voi olla, pienoisromaani

20130409-201903.jpg

Ihminen voi olla on —

tuon alun kirjoitettuani pidin aika pitkän tauon. Mitäköhän se Ihminen voi olla oikein on? Viimeiset yhdeksän vuotta sen nimi on kai ollut ”se-lyhytproosakokoelma”. Sitten sen nimi oli ”Dentiteetti” ja se oli edelleen lyhytproosakokoelma. Nyt? En tiedä. Sitä olisi ihan perusteltua sanoa runoudeksi, sitä olisi ihan perusteltua sanoa proosarunoksi, se on vain 56 sivua pitkäkin, heh, pituuskin vaikuttaa siihen mitä lajia jokin teos edustaa. Mutta kutsun sitä proosaksi. Mitä proosaa se on? Jaa-a. Olisi ihan perusteltua sanoa sitä lyhytproosakokoelmaksi, olisi ihan perusteltua sanoa sitä pienoisromaaniksi.

Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Bruce Holland Rogers luki joitakin tekstejäni vuonna 2008 muistaakseni, jotka olin kääntänyt häntä varten, ja kutsui niitä proosarunoudeksi. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun taitoin sen viime kesänä aivan eri tavalla kuin lyhytproosakokoelmat taitetaan. Ero on oikeastaan pieni, mutta se on merkittävä. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Leevi Lehto vastasi sähköpostiini joitakin päiviä sitten ”onkin jo korkea aika palata pienoisromaaniisi”. Tässäkin merkitysero on tavallaan pieni, se oli ”vain” kommunikaatiota, mutta toisaalta se oli jollakin tavalla monumentaalinen hetki, ikään kuin joku rohkea olisi ensimmäistä kertaa sanonut ”ei tuo ole koira, tuo on susi!” Tai toisinpäin. Tai että keisarin vaatteet eivät suinkaan ole läpinäkyvästä kankaasta, ei sellaista olekaan, vaan erikoisesti valoa taittavasta kankaasta, joka saa aikaan oudon ilmiön, jossa ja niin edelleen. Ja kuitenkin olin jo ajatellut sitä niin. Ja kuitenkin olin jo taittanut sitä niin.

Mulla ei ole kahden edellisen ntamo-kirjankaan kanssa ollut minkäänlaisia ongelmia mitä tulee Leevi Lehdon työskentelytapaan, ja tämän kirjan kohdalla tuntui että ajatukset kävivät yksiin koko ajan. Oikeastaan voisin palata tähän toimituspuoleen ja ateljeekriitikoihin toisessa blogikirjoituksessa, se on oma aiheensa. Jos yritän tässä vähän hahmotella Ihminen voi ollan pienoisromaaniutta lähtemättä kuitenkaan pureksimaan sitä itse valmiiksi (mikä on vaivaannuttavampaa kuin omaa teostaan tulkitseva kirjailija?) niin se ehkä onnistuisi paremmin näyttämällä siitä tehdyn pitkän tiedotteen (joka on siis Lehdon käsialaa):

Tero Hannula: Ihminen voi olla & ”valtavien, giganttisten asiain törmäyksiä”

Tero Hannula (Tunkeilija, ntamo 2010, Subtanssi, ntamo 2011) päivittää Arthur Rimbaud’n Kauden Helvetissä ja Nathalie Sarrauten Tropismeja Suomen 2000-luvulle – mutta millä tavalla! ”En häpeä lainkaan tunnustaa sitä, että minusta ainoa valtavia, giganttisia asioita hienompi asia on kun valtavat, giganttiset asiat törmäävät valtaviin, giganttisiin asioihin”, kuten Hannula yhdessä kohtaa pientä kirjaansa äkkiä kirjoittaa – aiheuttaen samalla juuri tuollaisen törmäyksen, joita tässä pienessä kirjassa riittää tai joista se oikeastaan koostuu. Ihminen voi olla on herkkä ja perinteisellä tavalla vakava teos (”Voiko kaikki tämä kauneus olla”, kuuluu yksi toistuvista lauseista), joka kuitenkin keinoinaan käyttää kaiken sen groteskin hulluuden, minkä sitä edeltävä 2000-luvun runous, Karri Kokosta Harry Salmenniemen ja Tytti Heikkisen kautta yks Kakeen, suinkin on keksinyt. Silti Ihminen voi olla on proosaa: voi olla että se vielä muistetaan kirjana, jossa tuo mainittu runous lopulta kaappasi kotimaisen kertomakirjallisuuden – tai iskeytyi sen kaksoistorniin (mikä giganttinen törmäys tietenkin myös kuvataan tässä kirjassa: muistuttaen, huom., että ”ensimmäiset haastatellut ihmiset puhuivat Cessna-koneista”).

Toisella tasolla Ihminen voi olla, alkuperäiseltä työnimeltään ”Dentiteetti”, käsittelee ns. minä-kokemuksen paradokseja. ”Valehtelin. Sinä olet, minä olen. Emme me.” kuuluu toinen toistuva hokema eräässä kirjan alkujaksossa. Kuitenkin yhtä giganttista törmäystä myöhemmin lukija (tai tekijä: ei, et sinä, ei hän, vaan te) huomaa/tte, että tuollainen minän fundamentin myöntäminen johtaa itsen näkemiseen ulkopuolelta ja ulkopuolellaan, ja näin minän katoamiseen. Jäljelle jää juosta sen perässä, koskaan kiinni saamatta, niin kuin unessa ja tässä kirjassa koko ajan tapahtuu.

Tämän oivalluksen tai lähtökohdan prosodisena vastineena taas on Hannulan hellittämätön pyrkimys pakottaa lukija näkemään teksti – niin sanoaksemme lukemisen ulkopuolelta. Siinä missä Antti Lehto-oksan toistaiseksi vähälle huomiolle jäänyt Päähenkilön matka maiseman läpi (ntamo 2011) asetti ainoaksi tehtäväkseen ”äärettömän teoksen luomisen”, Hannula tuntuu tavoittelevan ”teosta, joka on mahdoton lukea” – ei ”vaikeutensa” vuoksi (tämä pieni kirja on monilta osin kaunista ja suhteellisen mutkatonta proosaa), vaan aiheuttamansa erikoisen tyhjentymättömyyden tunteen vuoksi.

Yrittäkääpä vain oikeasti ja ajatuksella ja yhdenkään yli hyppäämättä lukea sivujen 12–16 1031 peräkkäistä ”kauan”-sanaa. Ei tule onnistumaan! Ja kumminkin voitte jonakin kauniina päivänä havaita, että teidän on pakko yrittää…

Niin tai näin, suomalaisessa proosassa tapahtuu nyt. Ehkä ei, ainakaan suoraviivaisesti, ole kyse Aronpuron ja Saarikosken 60-luvun kollaasiromaanien ylösnousemuksesta, mutta Ihminen voi olla on kyllä niitä teoksia, joiden jälkeen myöskään edeltävä kaanon ei ole entisensä. Tai kukaties, kuten Hannula kirjansa sivulla 17 kirjoittaa: ”Historiamme lakkaa olemasta ja muuttuu siten ikuiseksi.”

Ihminen voi olla: 140×200 mm, 56 sivua, ISBN 978-952-215-385-2. Taitto Tero Hannula, kansi Make Copies, kannen kuva Veeti Nevalainen.

En yleensä helposti herkisty tai sokeudu omalle tekstilleni enkä sen vastaanotolle, mutta tämän tiedotteen sisältöön en osaa ottaa kantaa. Musta tuntuu että se tavoittaa keskeisiä asioita tosi tarkasti, mutta sitten tietysti on kovin isoja nimiä, joiden kautta pientä kirjaani peilataan ja niiden osuvuuteen olen kyllä täysin (paitsi jäävi, niin myös) aseeton kommentoimaan. Mä tiedän että Ihminen voi olla on kevyesti paras kirjani tähän mennessä ja jotain mitä minun on vaikea ylittää, mutta toisaalta, miten sellaistakaan asiaa voi arvioida? Tässä on kuitenkin kyse erittäin marginaalisesta teoksesta, oletan että sen lukijamäärät voivat hyvässä tapauksessa olla kolminumeroiset, mutta minusta se ei astu mihinkään sellaiseen valmiiseen huoneeseen, johon sen sopivuutta voisi jokin auktoriteetti perustellusti arvioida. Sen sijaan on monia potentiaalisia lukijoita, jotka voivat oletettavasti sanoa siitä jotakin hyvin kiinnostavaa jostakin tietystä kulmasta. Mutta ajattelisin, että mitään kovin luotettavaa ”hyvyyden” tai ”laadun” mittaria ei ole olemassa. Olen tavallaan sen asian kanssa aika yksin.

Enkä nyt tarkoita, että Ihminen voi olla olisi jotenkin uraauurtavan ihmeellinen ja ainutlaatuisuudessaan koskematon. Tarkoitan, että… ja oikeastaan olen taas lipsahtamassa sille ladulle, jota on tarkoitus kulkea seuraavassa postauksessa.

Olen iloinen että Ihminen voi olla tuli julkaistua 9.4.2013, suomen kielen päivänä. Tämän teoksen julkaisu tuntuu merkityksellisemmältä kuin aikaisempien. Tunkeilija ja Subtanssi ovat mielestäni erinomaisia kirjoja kumpikin, ja vähän epävirallisemmat teokseni, SUPERHYPER ja sadellinen, tuulias sää, ovat mainioita kumpikin. Mutta tällä kertaa tunnen jotain erityistä. Ehkä kyse on siitä, että olen oivaltanut proosan olevan kirjallisuuden lajityypeistä kaikkein vapain ja tunnen nyt tuota vapautta.

Viikossa kirjoitettu pienoisromaanini SUPERHYPER on muuten tämän kirjan sisarteos, mikä paljastuu kansia vertailemallakin: molemmissa on käytetty samaa Veeti Nevalaisen erityisesti näitä teoksia varten tekemää piirrosta. Luulen että tätä kokonaisuutta täydentämään syntyy vielä SUPERHYPER 2.0. Ehkä vasta sen jälkeen kykenen sanomaan mitä nämä kuriöösit pikku kirjat ovat. Tai ehkä joku kertoo sen minulle jo ennen sitä.

Ihminen voi olla teoksen voi tilata täältä.
SUPERHYPERin voi tilata täältä.
sadellinen, tuulias sää on ilmaiseksi luettavissa täällä.
Subtanssin voi tilata täältä.
Tunkeilijan voi tilata täältä.


%d bloggers like this: