Avainsana-arkisto: runous

Väärinkäsityksiä kirjallisuuskäsityksistä

Maaria Pääjärvi kirjoitti niin sanotun ntamogaten pohjalta kustannustoimittamisesta tämän erinomaisen artikkelin. (Mikäli aihe ei ole tuttu, Aleksis Salusjärvi summasi ntamogatea tässä kirjoituksessaan.)

Tiivistetysti juttu meni niin, että Tanssiva Karhu -palkintaraadin puheenjohtaja, runoilija ja Turun Sanomien toimittaja Harri Nordell totesi Yle Kultakuume -ohjelman lähetyksessä Turun kirjamessuilla, että ntamo julkaisee paljon runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan ja joukko turkulaisia runousvaikuttajia peesasi häntä tässä, Leevi Lehto ja monet ntamon runoilijat olivat asiasta luonnollisesti toista mieltä.

Maaria kysyi juttua varten minulta kommentteja muutamaan kysymykseen. Liitän tämän kirjoituksen loppuun vastaukseni kokonaisuudessaan hieman (luettavuuden vuoksi) muokattuna ja tarkennettuna joiltakin osin.

Huonouden estetiikkaa?

Luutiissa syntyi, kuten tavallista, nopeasti aiheesta tosi hyvää keskustelua. Muutamassa kohtaa mielestäni kuitenkin ihan selkeästi sekoitetaan asioita.

Useampikin kommentoija vetää yhtäläisyysmerkkejä huonouden estetiikkaan useammastakin asiasta joilla ei välttämättä ole mitään suoraa syy-yhteyttä siihen.

A) Kustannustoimittamisen puute ja huonouden estetiikka.
Kustannustoimittamisen puute ei automaattisesti johda huonouden estetiikkaan eikä vaatimuksella kustannustoimittamattomuudesta (vaatimus jota kukaan ei ole esittänyt, btw) pyritä nimenomaan huonouden estetiikkaan. Huonoilu voi tekstissä olla aivan yhtä paneutuneen ja ahkeran toimitustyön tulosta kuin mikä tahansa muukin esteettinen päämäärä. (Muistaakseni esim. Teemu Helle voi vahvistaa tämän väitteen. Hänen teostaan on ntamolla toimitettu ”huonosta” ”huonommaksi”.) Eikä flarffissa ylipäänsäkään liene ajatuksena se, että teksti tehdään huonosti, vaan että se tyyliltään ja muodoltaan edustaa jotakin sellaista, mitä yleensä pidetään huonona ainakin runouden piirissä.

B) Rosoisuus ja huonouden estetiikka.
Ajattelisin että rosoisuudella tarkoitetaan jotain tarkoituksellista hiomattomuutta, jopa tarkoituksellista rumuutta, ei niinkään tarkoituksellista huonoutta. Samaan tapaan kuin talossa saatetaan jättää tarkoituksella hiomatonta lautaa jonnekin tai kaivaa päällerakennetun alta alkuperäistä tiiliseinää esiin. Ajatuksena ei ole että tiili näyttää huonolta, vaan päinvastoin, se näyttää hyvältä, koska sitä ei ole viimeistelty liian sileäksi tai helpoksi.

C) Keskeneräisyyden estetiikka ja huonouden estetiikka.
Rosoisuus ja keskeneräisyys voivat tarkoittaa samaa asiaa, mutta toisaalta keskeneräisyydellä voidaan tarkoittaa myös jotakin sellaista, mikä on lähempänä huonouden estetiikkaa. Kun itse puhun keskeneräisyydestä, minua kuitenkin kiinnostaa ennen kaikkea tekstin potentiaali, ei välttämättä se miltä se näyttää. Keskeneräisyys voi olla viimeistelemättömyyttäkin, mutta tarkoituksellinen keskeneräisyys voisi olla jotakin, joka kuitenkin tulisi lukea jonakin muuna kuin huonoutena, huolimattomuutena tai laiskuutena. Tarkoituksellinen keskeneräisyys voi sanoa jotakin kiinnostavaa ”valmiin” käsitteestä, mutta myös houkuttaa lukijaa tavallaan kustannustoimittamaan teosta, tai kirjoittamaan sitä, eli tekemään jotain, mitä lukija joka tapauksessa tekisi, mutta nyt niin, että sen joutuu tekemään kenties vähän enemmän tiedostaen kuin tavallisesti. Voisiko tarkoituksellinen keskeneräisyys toimittaa samanlaista funktiota kuin vaikkapa tarkoituksellinen aukkoisuus? Lassi Kämäri totesi Luutiin keskustelussa: ”Kaikki kirjallisuus on keskeneräistä. Eihän se koskaan tule valmiiksi. Haavikko ja Saarikoskikin tekivät muutoksia koottuihin runoihinsa. Joskus on vain päästettävä irti, kuin rakkain lintu, rakastettu.”

Nähdäkseni siis näitä asioita ei oikein voida niputtaa enkä pidä kovin hedelmällisenä tarkastella kustannustoimittamista tai -toimittamattomuutta yksinomaan jonkin yhden estetiikan asiana (tietysti aiheesta voi saada paljonkin irti jos mietitään mitä se voisi kunkin estetiikan kohdalla tarkoittaa), kun se ei selvästikään sitä ole. Itse asiassa huonouden estetiikkaa edustavien teosten kohdalla kai harvemmin esitetään vaatimuksia toimittamisesta.

Yhden estetiikan oletus

”Kyllähän tämä keskeneräisyyden, rosoisuuden ja toimittamattomuuden loputon jankuttaminen ja ylistäminen herättää joukon lisäkysymyksiä ja ajatuksia?

Mihin ihmeessä tarvitaan tavoitteellista kirjoittamiskoulutusta, jos tavoitteena on sitten sen koulutuksen unohtaminen?”

Tämäkin sitaatti on Lassi Kämäriltä. Tässä tapahtuu sellainen erehdys, että oletetaan että jonkin ilmiön puolustaminen tarkoittaa ainoastaan tämän yhden ainoan ilmiön hyväksymistä.

Tällainen ajattelumekanismi on kyllä yksi ongelma kirjoittamisen ja varmaan kirjallisuudenkin opetuksessa, mutta missään tuskin on sellaista opettajaa, joka olisi sitoutunut vain ja ainoastaan huonouden estetiikkaan. (Sen sijaan esimerkiksi modernistinen kirjallisuus- ja kirjailijakäsitys näkyy kaikkialla kirjoittamisen opetuksen rakenteissakin.)

Toiseksi voidaan tietysti sanoa, että mikäli on opetettu nimenomaan huonouden estetiikkaa, niin eihän huonouden estetiikan odotus silloin edellytä opetuksen unohtamista vaan nimenomaan sen muistamista.

Ja vielä kolmanneksi, huonouden estetiikan noudattaminen edellyttää kirjoittajalta ns. hyvän estetiikan tuntemista. Koulutuksen unohtaminen ei oikein palvele tavoitteena tässäkään tapauksessa.

Ymmärtäminen, kontekstointi ja diggailu

”Huonouden estetiikalle ei ole syntynyt vakiintuneita lukumaneereja, koska niiden syntyminen on sille jo lähtökohtaisesti vaikeaa. Huonosta runoudesta opetellaan lähtökohtaisesti pois kohti korkeatasoisuuden estetiikkaa (huonon runouden määritelmät toki vaihtelevat eri ajassa ja paikassa), kun taas huonon runouden ymmärtämiseen vaaditaan paljon kirjallista kompetenssia, enemmän kuin ns. laaturunouden ymmärtämiseen. On vaikea uskoa, että juuri huonouden estetiikka löisi läpi, kun niitä korkeatasoisuuden estetiikkaakaan täysillä toteuttavia runokokoelmia ei kovin usein ilmesty.” – Nimimerkki Vokaalienvälinen k.

Tässä oletetaan, että jokin runous voi ”lyödä läpi” ainoastaan jos se ymmärretään melko suurella tarkkuudella ja osataan kontekstoida kirjallisuuden traditioon. Luulen että näillä vaatimuksilla millään tekstillä ei ole kovin hyviä läpilyöntimahdollisuuksia.

Kuitenkin, väittäisin että esimerkiksi Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojan runoista on helppo diggailla ilman että tajuaa runoudesta tuon taivaallista tai varsinkaan tuntee erityisen hyvin sen traditiota. Mielestäni niissä syntyy nimenomaan tuttuuden tunne, joka helpottaa lukemista. ”Minähän tunnistan tämän puheentavan, juuri näin teinixit puhuvat netissä” jne. Tällaista läpilyöntiä tuskin on tapahtunut, mutta en näe mitään syytä miksi ei voisi tapahtua. Niin, siis mitään muuta kuin sen, että kyse on runoudesta ja runous ei ehkä noin keskimäärin kiinnosta kauhean monia (siis ainakaan niillä määritelmillä mitä runouteen on totuttu liittämään, mutta se onkin ihan toinen juttu).

Jatkuu…

Nyt syntynyt turbulenssi ja keskustelu varmasti edistävät asioita. Luulen että kustannustoimittamisesta käytävä keskustelu kehittyy ja runoudesta käytävä keskustelu kehittyy. Ntamogate ylipäänsä on tuonut esiin monenlaisia väärinkäsityksiä mm. tarvepainatukseen liittyen, jopa ihan alan ammattilaisten keskuudessa. Jo tällaisten väärinkäsitysten korjaantuminen yksistään on tosi tärkeää, mutta yhtä tärkeää on se, minne voimme keskusteluissa päästä sitten, kun suurin piirtein ymmärrämme toistemme puhetta.

Yksi häiritsevä asia ntamossa on varmasti ollut se, että aikaisemmin runouden määrittely on ollut helpompaa, kun on voinut tuudittautua jonnekin institutionaalisiin taidekäsityksiin ja ajatella että kirjallisuutta on se, mitä perinteinen kustantaja kustantaa ja ei-kirjallisuutta ainakin se, mitä se ei kustanna. On ymmärrettävää, että nimekemäärän kasvun ja erilaisten julkaisijoiden ja kirjallisuuskäsitysten kukoistamisen myötä on voi olla vaikeaa puhua kirjallisuudesta, kun mikään helppo itsestäänselvyys ei enää päde ihan entiseen tapaan.

Olen ajatellut kirjoittaa seuraavaksi vähän lisää kirjoittamisen opettamisesta ja mm. sen suhteesta kustannustoimittamiseen.

P.S. Ne alkuperäiset vastaukseni lievästi kustannustoimitettuna.

Pitäisi varmaankin erotella toisistaan sellaiset sanat kuin kustannustoimittaminen, editointi ja stilisointi. Ymmärrän siten, että editoinnin ja stilisoinnin puute voisi näkyä jotenkin teoksesta… Esimerkiksi tahattomina kirjoitusvirheinä, tyylirikkoina, tms. Mutta kustannustoimittamisen puutteen havaitseminen olisi käytännössä mahdotonta.

Varmasti tekstipalaute ja ateljeekritiikki korvaavat ainakin editointia ja stilisointia. En voi tietää ovatko ne vähentäneet kustannustoimittamista. On ainakin väitetty, että kustannustoimittaminen on yleisesti vähentynyt ja on luultavasti totta, että tekstipalaute, kirjoittajakoulutus ja ateljeekritiikki ovat lisääntyneet. Onko niiden välillä syy-seuraussuhdetta, sitä on vaikea sanoa. Voidaan tietysti olettaa, että kustannustoimittamisen vähyyteen pettyneet tekijät ovat hakeneet tukea muualta.

Mikäli oletetaan, että kustantamoissa toimittaminen on vähentynyt ja että ateljeekritiikki yms. on lisääntynyt JA hyväksytään väite, että kaikenlainen palaute on kustannustoimittamista, niin siitähän oikeastaan seuraisi, että kustannustoimittaminen on itse asiassa lisääntynyt. Se vain tehdään eri paikassa kuin ennen. Onko se hyvä vai huono asia, en ole oikeastaan siitäkään ollenkaan varma. En uskaltaisi väittää, että paras toimittaminen tapahtuisi automaattisesti kustantamoissa, että parhaat toimittajat olisivat kustantamoissa töissä.

Pitäisikö sen olla nimenomaan kustantamo, joka tämän työn taloudellisesti kustantaa? Monestihan kuulee kirjoittajakoulutuksesta näitä väittämiä, että sen ja sen kirjailijan kirjoittajakoulu oli työskentely sen ja sen kustannustoimittajan kanssa. Pitääkö kustantamon (vielä nykyään) olla kirjoittajakoulu?

Katsoisin että sanataideopetukseen sisältyvä palaute ei välttämättä poikkea kustannustoimittamisesta millään tavalla. Useimmiten ainakin kurssitoverit (ainakin ennen kuin ovat harjaantuneet palautteen antamisessa) antanevat palautteensa siitä näkökulmasta, että miten teos juuri heidän taidekäsityksestään katsoen muuttuisi paremmaksi, siis heille luontevammaksi seistä rinnalla. Opettajana pyrin selvittämään millainen kirjoittaja itse toivoisi tekstinsä olevan ja tähtäämään sitä kohti. Eli tässä mielessä kustannustoimittamisen ero tekstipalautteeseen voisi olla siinä, että toimittamisessa on kyse jonkun muun kirjallisuuskäsityksestä tai tekstin ideaalista, kun palautteessa, ainakin minun palauteideaalissani, pitäisi olla kyse kirjoittajan itsensä kirjallisuuskäsityksestä. Olen tosin melko varma, että kustannustoimittajat ovat tästä kanssani eri mieltä. Kuitenkin, kun pyritään kohti valmista tekstiä, täytyy kai olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä tekstin valmius on, kun taas kirjoittajakoulutuksessa pitäisi pyrkiä kohti valmista kirjoittajaa (tai itsekseen alati muuttuvaa). Eli niillä ei välttämättä ole mitään eroa, mutta todennäköisesti niillä on jotakin eroa. Yksi keskeinen ero syntyy ainakin siitä, että ryhmissä mielipiteitä on useampia. Tässäkin tietysti on se vaara, että palautetta voi olla vaikea tulkita ja arvottaa. Välttämättä paras argumentti ei voita, vaan paras argumentoija.

Olen usein kuullut väittämän, että kirjoittajakoulutuksen, ateljeekritiikin, ja tietokoneiden yleistymisen myötä tulleen editoinnin helppouden vuoksi huonojen käsikirjoitusten erottaminen hyvistä on tullut vaikeammaksi, koska niitä ei enää voi erottaa kielen perusteella. En tiedä koskeeko tämä väite ennen kaikkea proosakirjallisuutta, mutta uskoisin, että myös runokäsikirjoitukset ovat entistä julkaisukelpoisempia. Tähän ei välttämättä vaikuta ainoastaan kirjoittamisen taidokkuuden kasvu, jonka sinänsä uskon olevan faktaa, vaan myös kustannusalan murros. Siinä missä julkaisukelpoisuutta on aikaisemmin jouduttu arvioimaan (tai joudutaan tietenkin jossain määrin edelleen) paljon taloudellisinkin perustein, eli kuinka paljon kullakin runoteoksella tai novellikokoelmalla ollaan valmiita ottamaan takkiin, voi esimerkiksi tarvepainatejulkaisija tai muu vaihtoehtoisempi tekijä sivuuttaa kokonaan ajatukset myyntipotentiaalista ja keskittyä taiteelliseen laatuun.

Itse olen opettamissani ryhmissä useasti havainnut, ettei ole välttämättä mitään syytä miksei jokainen heistä voisi ylittää julkaisukynnystä vaikka heti, jos päättäisi vain tehdä kirjan valmiiksi. Mielestäni tämä on suurin ero kirjoittajien välillä siinä kuka ylittää kynnyksen ja kuka ei: sitoutuuko kirjan kirjoittamiseen vai ei. Kaikenlaisia kynnyksiä ja kirjailijuuksia mystifioidaan tarpeettomasti. Ei se minusta sen kummempi asia ole kuin kirjoittaako kirjan vai ei. Nykyään melkein kuka tahansa pystyy siihen jos haluaa.

11/10/2013 22:04
Ja tekee vielä mieli lisätä, että millään tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että ”kustannustoimittaminen” tai ”viimeistely” olisivat jotenkin itseisarvoisia asioita. Antti Nylén taisi jossain pohdiskella kill your darlings -fraasista, että miksi juuri ne osat tekstistä pitäisi tappaa, joilla on itselle mahdollisesti suurin merkitys. Mitä oikeastaan editoidaan pois, kun editoidaan. Mitä kustannustoimittamisen jalkoihin jää. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti sellaiset asiat kuin ”keskeneräisyys” ja ”viimeistelemättömyys”, koska ”virheissä” saattaa olla juuri se kirjoittajan jokin ominaislaatu tai persoonallisuus, ”oma ääni”, jos tuota ilmaisua vielä haluaa käyttää. ”Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät eloon toisistaan.” Oikeastaan kirjoittajat ovat nykyään niin hyviä, että kuka hyvänsä pystyy tekemään loppuun saakka hiotun, viimeistellyn ”valmiin” teoksen, mutta ehkä kiinnostavinta saattaisikin olla se, millaisilla eri tavoilla eri kirjoittajien tekstit voivat olla kesken.


Toimittamisesta

Muistan miten joskus melkein kaikki kirjallisuuden parissa toimivat ihmiset tuntuivat avoimesti, elleivät aivan halveksuvan, niin ainakin suhtautuvan hyvin huvittuneesti kirjailijoihin, jotka eivät ottaneet kustannustoimittajalta palautetta vastaan ollenkaan, tai ainakin kokivat hankalaksi sen, että heidän tekstiään haluttiin peukaloida. Muistan miten naureskelin, millaisia puupäitä! Eivätkö ne tajua, että paremmaksi se heidän teoksensa muuttuu, kun ottavat palautetta vastaan kustannustoimittajalta. En muista missä vaiheessa aloin ajatella, että keitäs nämä kustannustoimittajat oikein ovat, keitä luulevat olevansa, ja miten niin paremmaksi.


Muistan pitkiä palautekeskusteluita tovereiden kanssa. He olivat lukeneet tekstini hyvin tarkkaan, esittivät niistä kiinnostavia huomioita, tekivät muutosehdotuksia ja – ottivat yllättävän kehnosti palautetta vastaan. En kommentoinut tai arvottanut heidän tekemisiään sinänsä, vaan yritin luoda keskustelua, mutta yllättävän usein tähän keskustelun yritykseen suhtauduttiin yllättyen ja hämmentyen, kuin olisin rikkonut sääntöjä. Aivan kuin olisin rikkonut palautteenantaja-palautteensaaja -hierarkiaa olemalla olematta hiljaa. En mielestäni koskaan ollut epäkunnioittava kenenkään mielipidettä kohtaan. Sanomisen tapani voi tietysti joskus olla jyrkkä ja saatan kuulostaa tylyltä tai saada muuten keskustelukumppanini pois tolaltaan. Onhan se mahdollista.

Oli miten oli, tämä tietty keskusteluhaluttomuus keskustelutilanteissa hämmensi minua. Ja jälkikäteen ajatellen, miksipä minun kannattaisi puuttua tekstiini sellaisen palautteen perusteella, josta palautteen antaja itse ei ole valmis keskustelemaan? (Pidän toki edelleen todennäköisenä myös sitä vaihtoehtoa, että minun kanssani on vain hankala keskustella.)

Minun on vaikeaa uskoa absoluuttiseen hyvään kirjallisuudessa. Että on jokin ideaalimuoto. Tai että on jokin valmis. Sen sijaan uskon että on helppoa olla muiden ihmisten kanssa samaa mieltä siitä, että jokin on parempi jonkinlaisena, kuin jonkin toisen laisena. Tämä on parempi näin kuin noin. Aivan. Niin onkin.

Tämä on hyvä tapa testata ajatuksiaan, pallotella niitä, koetella, arvioida uudelleen, muuttaa mieltään. Mutta tekeekö se sinällään jostakin parempaa? Ei. Helpompaa? Ehkä. Miellyttävämpää? Varmasti. Oma idea tuntuu tietysti paremmalta jos sille saa vahvistusta. Teksti tuntuu laadukkaammalta jos joku kehuu sitä. Teos tuntuu valmiilta jos joku sanoo sitä valmiiksi.

Mutta parempi… Ehkä niin, että tämä tuntuu näistä kahdesta vaihtoehdosta paremmalta juuri minusta juuri nyt.

Miksi eri kustannustoimittajat, eri ateljeekriitikot, eri kriitikot, eri lukijat olisivat niin eri mieltä eri ratkaisuista, jos kyse olisi vain ammattitaidosta, osaamisesta, tekstin paremmuudesta tai huonommuudesta? Onko heillä kyse siitä, etteivät ole kyllin taitavia lukijoita, kyllin lukeneita, kyllin koulutettuja, kyllin kokeneita? Ja millä perustein heidät pitäisi laittaa osaamisjärjestykseen? Erityisalojen perusteella eri kategorioihin, ehdottomasti, mutta miten mitata mielipiteidensä paremmuutta kategorioiden sisällä?

Okei, ollaan aika harmailla vesillä jos aletaan näistä saivarrella.


Voidaan ajatella niin, että palaute, kustannustoimittaminen, ateljeekritisointi, on hyvää sparrausta, vahvistusta, rohkaisua. Joku haluaa sitä, joku toinen ei.

Mutta mitä ihmettä sitten tarkoittaa kaunokirjallisuudessa ”huolellisesti toimitettu”? Olen nyt kymmenen vuoden ajan vuoroin taputellut häntä selkään, vuoroin heristänyt sormeani, tekstin on täten oltava aivan erityisen hyvä. Vai jotain muuta? Olen saanut kirjailijan muuttamaan alkuperäiskäsikirjoitustaan hyvin paljon. Jokaisella sivulla on muutoksia, muutoskeskiarvo on 76%/sivu, useimpien sivujen paikka on vaihtunut, 30 sivua on jätetty kokonaan pois ja tuotettu niiden tilalle 23 sivua lisää. Kirjailija on toteuttanut ehdotukseni lähes poikkeuksetta. Teoksen on täten oltava aivan erityisen hyvä.

Kritiikeissä ”olisi kaivannut kustannustoimittamista” tarkoittaa tyypillisesti kirjoitusvirheiden määrää ja kielellistä kömpelyyttä, mutta runouden huolellinen ja paneutuva toimittaminen ei tarkoita kirjoitusvirheiden korjaamista ja kielen sujuvoittamista (tai kirjoitusvirheiden lisäämistä ja kielen kankeuttamista silloin kun niin halutaan).


Noh, tarkoituksenani ei ole arvostella ketään toimittamisesta tai sen kaipaamisesta, vaan pikemminkin kaivelen omaa silmääni ja yritän kirjoittaa auki sitä, minkälaisesta lähestymistavasta olen juuri nyt itse kiinnostunut ja mitä yritän kirjallisessa työssäni toteuttaa. Ja itse asiassa epäonnistun näköjään tässä aukikirjoittamisessa koko ajan.

Luin joskus jostain selvityksestä, jonka mukaan pyrkimykset (laihduttaminen, tupakoinnin lopettaminen etc.) epäonnistuvat todennäköisemmin, jos niistä puhuu muille. Olisikohan siinä viitattu erityisesti sosiaaliseen mediaan. Jotain tämän suuntaista olen ollut kokevinani kirjoittamisen suhteen. Koen tekstini vähemmän omakseni, ts. tekstin tekeminen tuntuu epäonnistuvan, mikäli joku antaa siitä palautetta, tai erityisesti mikäli joku tekee muutosehdotuksia. Se, mitä sanoin edellä palautekeskusteluista, tai miten muistelen kokeneeni ne, värittyy aika vahvasti tämän uudemman kokemuksen mukaisesti.

Olen alkanut kokea, että sittenkin mieluummin ”epäonnistun” teksteissäni, kuin onnistuisin niissä jonkun toisen henkilön mielipiteen avulla. Tämä siksi, etten välttämättä kykene täysin erottamaan sitä, vastaako palautteen antajan ehdotus omaa näkemystäni, omaa estetiikkaani, omaa poetiikkaani, vai olenko valmis hyväksymään heidän näkemyksensä vain siksi, että se on vain yksi hyvä mielipide monien muiden mahdollisten hyvien mielipiteiden joukossa. Olen ollut huomaavinani, että palautteen antajien kommentit liittyvät usein sellaisiin kohtiin, joissa ehkä tulee sittenkin esiin jotain erityistä omaa kirjoittajanlaatuani ja muutosehdotuksen noudattaminen veisi tekstiä pois tästä omasta laadustani kohti jonkun toisen poetiikan ihannetta. Voi siis hyvin olla, että tämä ehdotettu poetiikka olisi ”parempi”, mutta haluan olla menemättä kohti sitä, jotta voisin mennä kohti jotain joka voisi olla enemmän ”omaani”.

Okei, nyt tietenkin tullaan siihen, että tuo mainittu omuus ei ole mitään sisäsyntyistä tai taivaanlahjaa, jumalaista johdatusta tai muuta vastaavaa, vaan että siihen joka tapauksessa on vaikuttaneet tietyt kirjallisuuden traditiot, muiden mielipiteet, keskustelut muiden ihmisten kanssa ja niin edespäin. Ehdottomasti. Ja samalla tavoin ovat vaikuttaneet palautteenantajaan kaikki ne samat asiat. Tai siis eri asiat. Eri tavoin. Kysymys ei olekaan helppo eikä ristiriidaton.

Kysymys on varmaankin rajanvedosta. Ehkä haluan juuri nyt vetää rajan makuni kehittymisen, arvojeni muuttumisen ja kaunokirjallisen työni väliin. Tai määritellä itse tarkemmin sitä, miten sosiaalinen puoli elämästäni pääsee vaikuttamaan kirjalliseen työhöni. Varmaankin. En tiedä. Ja olen iloinen siitä, etten aivan tiedä.

P.S. Tämä kysymys oli siis erityisen hankala viimeisimmän kirjani, elokuussa julkaistavan lyhytproosateoksen kohdalla.


%d bloggers like this: