Avainsana-arkisto: poetiikka

Ihminen voi olla. Palautteesta.

Juuri ilmestynyt proosateokseni on aloittanut syntymisensä noin yhdeksän vuotta sitten. Opiskelin silloin toista vuotta Pohjanmaan kirjoittajakoulussa (nykyään Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinja, nykyinen työpaikkani). Silloin tapahtui monia kiinnostavia asioita, jotka alkoivat johtaa toisiin ja yhä uusiin kiinnostaviin asioihin. Luin ja kirjoitin hirmuisen paljon, tulostuspaperia minulla kului yhdeksässä kuukaudessa n. 800 liuskaa ja aloin yhä enemmän vaikuttua hieman toisenlaisesta kirjallisuudesta.

Meillä oli mainio porukka tekemässä kirjoittamisen aineopintoja mistä johtuen meillä oli todella hyviä tekstipajoja. Muistan edelleen sen järjestyksenkin, missä tavallisesti istuimme. Pöydät olivat opettajan pöytää kohti avautuvan u-kirjaimen muodossa. Ikkunapuolella istui Joni Nikkola, hänen vieressään Aki Filander, takarivissä, u:n pohjalla Anna Karhu ja ainoastaan tekstipajoihin osallistunut nainen, jonka nimen olen jo ehtinyt unohtaa, ja oven puoleisella reunalla minä istuin keskellä, minusta vasemmalla Kai Niemistö ja oikealla Toni Talja.

Se oli myös vaikea vuosi. Minulla oli monenmoista henkilökohtaista probleemaa.

Tein näytelmää, luin paljon, kirjoitin romaania, luin paljon. Taija Tuominen toimi opettajanamme useimmilla kursseilla ja jostain syystä hän teetti meillä aika paljon nimenomaan tajunnanvirtaharjoituksia. Meillä oli tapana pyytää ns. aamusivuja, ellei hän niitä erikseen kirjoituttanut. Näistä harjoituksista syntyi monia pikkuisia kiinnostavia tekstejä. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitä ne olivat tai mikä niissä oli hyvää, mutta intuitiivisesti niistä pidettiin.

Minulla oli noihin aikoihin pari tärkeää ystävää, joihin pidin yhteyttä lähinnä netin kautta. Veeti (Nevalainen) ja Johanna (Moilanen) eivät tainneet koskaan kunnolla tuntea toisiaan, mutta he molemmat olivat tärkeitä kommentoijia ja innoittajia kirjoittamisessani. Itse asiassa, pari tekstiä syntyi niin, että Johanna oli kirjoittanut tekstejä ja antoi minulle luvan kirjoittaa ne uudestaan. Toinen näistä päätyi myös Ihminen voi olla -kirjaan. Luulen etten koskaan olisi innostunut kirjoittamaan tajunnanvirranomaista, proosarunomaista lyhytproosaa, elleivät Veeti ja Johanna olisi väsymättä kannustaneet minua. Tämä kaikki vaikutti minuun ihmisenä ja kirjoittajana todella paljon. Veetihän lopulta sitten myös piirsi tähän kansikuvan.

En kuitenkaan koskaan oikein tiennyt mitä tehdä näillä lyhyillä teksteillä ja lopulta tulinkin vuosien ajan keskittyneeksi enemmän Tunkeilija -romaaniin. Vasta vuonna 2009, siis viisi tai kuusi vuotta myöhemmin, sain käyttökelpoista ateljeekritiikkiä, kun Harry Salmenniemi luki tekstejäni. Olin varsin yllättynyt että kukaan osasi sanoa niistä mitään muuta kiinnostavaa tai hyödyllistä kuin kehua niitä ja verrata niitä muihin teksteihin. Bruce Holland Rogersin palautteeseen viittasinkin edellisessä kirjoituksessani, mutta Harry oli hänen kanssaan eri mieltä. Harryn mielestä kyseessä oli ilmiselvästi proosa.

Seuraavan vuoden ateljeekritiikkiprojektissa (mikä on Risto Niemi-Pynttärin ideoima projekti) sekä Raisa Marjamäki, että Mari Koski antoi minulle erinomaisen paneutuneen ja huolellisen palautteen. Runoilijoita molemmat, mutta jostain syystä tämä olikin sellaista proosaa, joka oli likeisempää runoilijoille kuin prosaisteille.

Vuonna 2011 olinkin sellaisessa tilanteessa, että minulta oli julkaistu edellisenä vuonna Tunkeilija ja Subtanssi ja olin saanut tästä lyhytproosakokoelmasta useita hyviä, osin erilaisia, osin samanlaisia palautteita ja palautteiden määrä ja laatu sai minut pohdiskelemaan palautetta ylipäänsä. Kesällä 2012 aloin taittaa kokoelmaani itse. Olin hieman turhautunut, enkä tiennyt mitä ajattelisin palautteesta ja toimittamisesta ja sen turhautumisen tuloksena syntyi tämä blogikirjoitus. Joka heti ymmärrettiinkin väärin, ikään kuin olisin ollut turhautunut palautteen laatuun, kun oikeastaan olin turhautunut palautteeseen yleensä. Sillä ajattelin, ja ajattelen edelleen, että Ihminen voi olla on sen verran omintakeista proosaa, että sen suhteen täytyy olla aika tarkkana mitä sillä haluaa tehdä. Palautehan perustuu aina joka tapauksessa joihinkin ideaaleihin, kielikäsityksiin, kirjallisuuskäsityksiin, poetiikkoihin, ajatukseen siitä, millaista on hyvä teksti ja millaista tekstin tulisi olla. Eikä suinkaan voi olla aina varma siitä, että jakaa palautteenantajan kanssa saman kielikäsityksen, saman intention. Ja vaikka Harryn, Raisan ja Marin kielikäsitys on varmasti jotakuinkin niin lähellä omaani kuin moninaisten kielikäsitysten maailmassa voi uskaltaa olettaa olevan, se ei ole aivan sama. Ja jos ajatuksemme siitä, mihin kielen tai kirjallisuuden pitäisi pyrkiä, poikkeavat vähän, ajatuksemme siitä, mihin juuri tämän kirjan ja juuri tämän kielen pitäisi pyrkiä, saattavat poiketa paljonkin.

Niinpä olin aika erikoisen ongelman edessä. Olin saanut runsaasti hyvää, asiantuntevaa, käyttökelpoista palautetta ja käynyt erinomaisia keskusteluita, mutta halusinkin ettei se vaikuttaisi teokseeni. Kuitenkin kun palaute on annettu, se on olemassa. Voisi kai sanoa, että palautteessa oli vikana ainoastaan se, että se oli liian huolellista, liian hyvää, liian paneutunutta. Miten siis erottaa palautteen sivuuttaminen siitä, että tekee päinvastoin kuin palaute ehdottaa, jolloin palaute itse asiassa ohjaa kirjoitusta negaation kautta? Tämä oli lopulta keskeisin ja vaikein kamppailuni tämän kirjan kanssa. Miten olla antamatta palautteen vaikuttaa edes negaation kautta, vai onko sekin jo negaatio? Ehkä oma poetiikkani oli kehittynyt, liikahtanut johonkin suuntaan noiden keskusteluiden myötä – enhän ainakaan halunnut liikauttaa sitä takaisin?

Tunkeilijan ja Subtanssin – ja aikaisemmin kirjoittamieni näytelmien – kohdalla minulla ei ollut tällaista ongelmaa ensinkään. Kaikille näille teoksille oli olemassa jokin sopiva tulkintakehys, varsinkin näytelmille, jossa jonkinlaisella varmuudella voisi arvioida minkälaiset asiat muuttavat teosta huonommaksi ja minkälaiset paremmaksi. Niiden kohdalla palaute oli yleensä aika yksiselitteistä ja olin helposti sen kanssa samaa mieltä. Tämän teoksen kohdalla minulla oli kuitenkin ilmeisesti intuitiivisesti käsitys siitä, että en ollut luomassa ainoastaan teosta, vaan myös kontekstia, myös tulkintakehikkoa, tai… ei, nämä eivät ole sopivia sanoja kuvaamaan sitä, mitä se olisi voinut olla. Olin luomassa mielestäni jotakin muutakin kuin pelkkää teosta jota arvottaa jollain ilmeisellä tavalla. En näköjään osaa selittää sitä vieläkään. Mutta nykyisin olen varmempi siitä, että on hyvä että aloin epäröidä. Ehkä kyse on poetiikasta. Ehkä kyse on siitä, että monet parannusehdotukset perustuivat sellaiseen poetiikkaan, jota en kokenut omakseni ja että mieluummin epäonnistuisin omalla poetiikallani kuin onnistuisin jonkun toisen poetiikalla, vaikka se jonkun toisen poetiikka olisi miten hyvä, tai miten paljon paremmin perusteltu kuin omani. (Onko poetiikalla parempia tai huonompia perusteluja?)

Monesti käy niin, että omalle tekstilleen tulee niin sokeaksi, että tarvitsee ajallista etäisyyttä ja mahdollisesti ulkopuolisen palautetta kyetäkseen näkemään sen ulkopuolelta. Luulen että minulle taisi käydä niin, että jouduin palautteen jälkeen ottamaan ajallista etäisyyttä nähdäkseni poetiikkani taas sen sisäpuolelta.

En siis missään tapauksessa voi sanoa, ettei kaikki tuo huolellinen ja tarkka palaute olisi vaikuttanut teokseeni. Se kaikki vaikutti teokseeni paljon, se vaikutti poetiikkaani, kielikäsitykseeni, se vaikutti minuun ihmisenä. Siksi kai teoksen nimikin on Ihminen voi olla, jonka jokainen palautteenantaja suositteli muuttamaan joksikin toiseksi, mutta joka itsestäni tuntui kuitenkin oikealta.

Mainokset

%d bloggers like this: