Avainsana-arkisto: ntamo

Väärinkäsityksiä kirjallisuuskäsityksistä

Maaria Pääjärvi kirjoitti niin sanotun ntamogaten pohjalta kustannustoimittamisesta tämän erinomaisen artikkelin. (Mikäli aihe ei ole tuttu, Aleksis Salusjärvi summasi ntamogatea tässä kirjoituksessaan.)

Tiivistetysti juttu meni niin, että Tanssiva Karhu -palkintaraadin puheenjohtaja, runoilija ja Turun Sanomien toimittaja Harri Nordell totesi Yle Kultakuume -ohjelman lähetyksessä Turun kirjamessuilla, että ntamo julkaisee paljon runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan ja joukko turkulaisia runousvaikuttajia peesasi häntä tässä, Leevi Lehto ja monet ntamon runoilijat olivat asiasta luonnollisesti toista mieltä.

Maaria kysyi juttua varten minulta kommentteja muutamaan kysymykseen. Liitän tämän kirjoituksen loppuun vastaukseni kokonaisuudessaan hieman (luettavuuden vuoksi) muokattuna ja tarkennettuna joiltakin osin.

Huonouden estetiikkaa?

Luutiissa syntyi, kuten tavallista, nopeasti aiheesta tosi hyvää keskustelua. Muutamassa kohtaa mielestäni kuitenkin ihan selkeästi sekoitetaan asioita.

Useampikin kommentoija vetää yhtäläisyysmerkkejä huonouden estetiikkaan useammastakin asiasta joilla ei välttämättä ole mitään suoraa syy-yhteyttä siihen.

A) Kustannustoimittamisen puute ja huonouden estetiikka.
Kustannustoimittamisen puute ei automaattisesti johda huonouden estetiikkaan eikä vaatimuksella kustannustoimittamattomuudesta (vaatimus jota kukaan ei ole esittänyt, btw) pyritä nimenomaan huonouden estetiikkaan. Huonoilu voi tekstissä olla aivan yhtä paneutuneen ja ahkeran toimitustyön tulosta kuin mikä tahansa muukin esteettinen päämäärä. (Muistaakseni esim. Teemu Helle voi vahvistaa tämän väitteen. Hänen teostaan on ntamolla toimitettu ”huonosta” ”huonommaksi”.) Eikä flarffissa ylipäänsäkään liene ajatuksena se, että teksti tehdään huonosti, vaan että se tyyliltään ja muodoltaan edustaa jotakin sellaista, mitä yleensä pidetään huonona ainakin runouden piirissä.

B) Rosoisuus ja huonouden estetiikka.
Ajattelisin että rosoisuudella tarkoitetaan jotain tarkoituksellista hiomattomuutta, jopa tarkoituksellista rumuutta, ei niinkään tarkoituksellista huonoutta. Samaan tapaan kuin talossa saatetaan jättää tarkoituksella hiomatonta lautaa jonnekin tai kaivaa päällerakennetun alta alkuperäistä tiiliseinää esiin. Ajatuksena ei ole että tiili näyttää huonolta, vaan päinvastoin, se näyttää hyvältä, koska sitä ei ole viimeistelty liian sileäksi tai helpoksi.

C) Keskeneräisyyden estetiikka ja huonouden estetiikka.
Rosoisuus ja keskeneräisyys voivat tarkoittaa samaa asiaa, mutta toisaalta keskeneräisyydellä voidaan tarkoittaa myös jotakin sellaista, mikä on lähempänä huonouden estetiikkaa. Kun itse puhun keskeneräisyydestä, minua kuitenkin kiinnostaa ennen kaikkea tekstin potentiaali, ei välttämättä se miltä se näyttää. Keskeneräisyys voi olla viimeistelemättömyyttäkin, mutta tarkoituksellinen keskeneräisyys voisi olla jotakin, joka kuitenkin tulisi lukea jonakin muuna kuin huonoutena, huolimattomuutena tai laiskuutena. Tarkoituksellinen keskeneräisyys voi sanoa jotakin kiinnostavaa ”valmiin” käsitteestä, mutta myös houkuttaa lukijaa tavallaan kustannustoimittamaan teosta, tai kirjoittamaan sitä, eli tekemään jotain, mitä lukija joka tapauksessa tekisi, mutta nyt niin, että sen joutuu tekemään kenties vähän enemmän tiedostaen kuin tavallisesti. Voisiko tarkoituksellinen keskeneräisyys toimittaa samanlaista funktiota kuin vaikkapa tarkoituksellinen aukkoisuus? Lassi Kämäri totesi Luutiin keskustelussa: ”Kaikki kirjallisuus on keskeneräistä. Eihän se koskaan tule valmiiksi. Haavikko ja Saarikoskikin tekivät muutoksia koottuihin runoihinsa. Joskus on vain päästettävä irti, kuin rakkain lintu, rakastettu.”

Nähdäkseni siis näitä asioita ei oikein voida niputtaa enkä pidä kovin hedelmällisenä tarkastella kustannustoimittamista tai -toimittamattomuutta yksinomaan jonkin yhden estetiikan asiana (tietysti aiheesta voi saada paljonkin irti jos mietitään mitä se voisi kunkin estetiikan kohdalla tarkoittaa), kun se ei selvästikään sitä ole. Itse asiassa huonouden estetiikkaa edustavien teosten kohdalla kai harvemmin esitetään vaatimuksia toimittamisesta.

Yhden estetiikan oletus

”Kyllähän tämä keskeneräisyyden, rosoisuuden ja toimittamattomuuden loputon jankuttaminen ja ylistäminen herättää joukon lisäkysymyksiä ja ajatuksia?

Mihin ihmeessä tarvitaan tavoitteellista kirjoittamiskoulutusta, jos tavoitteena on sitten sen koulutuksen unohtaminen?”

Tämäkin sitaatti on Lassi Kämäriltä. Tässä tapahtuu sellainen erehdys, että oletetaan että jonkin ilmiön puolustaminen tarkoittaa ainoastaan tämän yhden ainoan ilmiön hyväksymistä.

Tällainen ajattelumekanismi on kyllä yksi ongelma kirjoittamisen ja varmaan kirjallisuudenkin opetuksessa, mutta missään tuskin on sellaista opettajaa, joka olisi sitoutunut vain ja ainoastaan huonouden estetiikkaan. (Sen sijaan esimerkiksi modernistinen kirjallisuus- ja kirjailijakäsitys näkyy kaikkialla kirjoittamisen opetuksen rakenteissakin.)

Toiseksi voidaan tietysti sanoa, että mikäli on opetettu nimenomaan huonouden estetiikkaa, niin eihän huonouden estetiikan odotus silloin edellytä opetuksen unohtamista vaan nimenomaan sen muistamista.

Ja vielä kolmanneksi, huonouden estetiikan noudattaminen edellyttää kirjoittajalta ns. hyvän estetiikan tuntemista. Koulutuksen unohtaminen ei oikein palvele tavoitteena tässäkään tapauksessa.

Ymmärtäminen, kontekstointi ja diggailu

”Huonouden estetiikalle ei ole syntynyt vakiintuneita lukumaneereja, koska niiden syntyminen on sille jo lähtökohtaisesti vaikeaa. Huonosta runoudesta opetellaan lähtökohtaisesti pois kohti korkeatasoisuuden estetiikkaa (huonon runouden määritelmät toki vaihtelevat eri ajassa ja paikassa), kun taas huonon runouden ymmärtämiseen vaaditaan paljon kirjallista kompetenssia, enemmän kuin ns. laaturunouden ymmärtämiseen. On vaikea uskoa, että juuri huonouden estetiikka löisi läpi, kun niitä korkeatasoisuuden estetiikkaakaan täysillä toteuttavia runokokoelmia ei kovin usein ilmesty.” – Nimimerkki Vokaalienvälinen k.

Tässä oletetaan, että jokin runous voi ”lyödä läpi” ainoastaan jos se ymmärretään melko suurella tarkkuudella ja osataan kontekstoida kirjallisuuden traditioon. Luulen että näillä vaatimuksilla millään tekstillä ei ole kovin hyviä läpilyöntimahdollisuuksia.

Kuitenkin, väittäisin että esimerkiksi Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojan runoista on helppo diggailla ilman että tajuaa runoudesta tuon taivaallista tai varsinkaan tuntee erityisen hyvin sen traditiota. Mielestäni niissä syntyy nimenomaan tuttuuden tunne, joka helpottaa lukemista. ”Minähän tunnistan tämän puheentavan, juuri näin teinixit puhuvat netissä” jne. Tällaista läpilyöntiä tuskin on tapahtunut, mutta en näe mitään syytä miksi ei voisi tapahtua. Niin, siis mitään muuta kuin sen, että kyse on runoudesta ja runous ei ehkä noin keskimäärin kiinnosta kauhean monia (siis ainakaan niillä määritelmillä mitä runouteen on totuttu liittämään, mutta se onkin ihan toinen juttu).

Jatkuu…

Nyt syntynyt turbulenssi ja keskustelu varmasti edistävät asioita. Luulen että kustannustoimittamisesta käytävä keskustelu kehittyy ja runoudesta käytävä keskustelu kehittyy. Ntamogate ylipäänsä on tuonut esiin monenlaisia väärinkäsityksiä mm. tarvepainatukseen liittyen, jopa ihan alan ammattilaisten keskuudessa. Jo tällaisten väärinkäsitysten korjaantuminen yksistään on tosi tärkeää, mutta yhtä tärkeää on se, minne voimme keskusteluissa päästä sitten, kun suurin piirtein ymmärrämme toistemme puhetta.

Yksi häiritsevä asia ntamossa on varmasti ollut se, että aikaisemmin runouden määrittely on ollut helpompaa, kun on voinut tuudittautua jonnekin institutionaalisiin taidekäsityksiin ja ajatella että kirjallisuutta on se, mitä perinteinen kustantaja kustantaa ja ei-kirjallisuutta ainakin se, mitä se ei kustanna. On ymmärrettävää, että nimekemäärän kasvun ja erilaisten julkaisijoiden ja kirjallisuuskäsitysten kukoistamisen myötä on voi olla vaikeaa puhua kirjallisuudesta, kun mikään helppo itsestäänselvyys ei enää päde ihan entiseen tapaan.

Olen ajatellut kirjoittaa seuraavaksi vähän lisää kirjoittamisen opettamisesta ja mm. sen suhteesta kustannustoimittamiseen.

P.S. Ne alkuperäiset vastaukseni lievästi kustannustoimitettuna.

Pitäisi varmaankin erotella toisistaan sellaiset sanat kuin kustannustoimittaminen, editointi ja stilisointi. Ymmärrän siten, että editoinnin ja stilisoinnin puute voisi näkyä jotenkin teoksesta… Esimerkiksi tahattomina kirjoitusvirheinä, tyylirikkoina, tms. Mutta kustannustoimittamisen puutteen havaitseminen olisi käytännössä mahdotonta.

Varmasti tekstipalaute ja ateljeekritiikki korvaavat ainakin editointia ja stilisointia. En voi tietää ovatko ne vähentäneet kustannustoimittamista. On ainakin väitetty, että kustannustoimittaminen on yleisesti vähentynyt ja on luultavasti totta, että tekstipalaute, kirjoittajakoulutus ja ateljeekritiikki ovat lisääntyneet. Onko niiden välillä syy-seuraussuhdetta, sitä on vaikea sanoa. Voidaan tietysti olettaa, että kustannustoimittamisen vähyyteen pettyneet tekijät ovat hakeneet tukea muualta.

Mikäli oletetaan, että kustantamoissa toimittaminen on vähentynyt ja että ateljeekritiikki yms. on lisääntynyt JA hyväksytään väite, että kaikenlainen palaute on kustannustoimittamista, niin siitähän oikeastaan seuraisi, että kustannustoimittaminen on itse asiassa lisääntynyt. Se vain tehdään eri paikassa kuin ennen. Onko se hyvä vai huono asia, en ole oikeastaan siitäkään ollenkaan varma. En uskaltaisi väittää, että paras toimittaminen tapahtuisi automaattisesti kustantamoissa, että parhaat toimittajat olisivat kustantamoissa töissä.

Pitäisikö sen olla nimenomaan kustantamo, joka tämän työn taloudellisesti kustantaa? Monestihan kuulee kirjoittajakoulutuksesta näitä väittämiä, että sen ja sen kirjailijan kirjoittajakoulu oli työskentely sen ja sen kustannustoimittajan kanssa. Pitääkö kustantamon (vielä nykyään) olla kirjoittajakoulu?

Katsoisin että sanataideopetukseen sisältyvä palaute ei välttämättä poikkea kustannustoimittamisesta millään tavalla. Useimmiten ainakin kurssitoverit (ainakin ennen kuin ovat harjaantuneet palautteen antamisessa) antanevat palautteensa siitä näkökulmasta, että miten teos juuri heidän taidekäsityksestään katsoen muuttuisi paremmaksi, siis heille luontevammaksi seistä rinnalla. Opettajana pyrin selvittämään millainen kirjoittaja itse toivoisi tekstinsä olevan ja tähtäämään sitä kohti. Eli tässä mielessä kustannustoimittamisen ero tekstipalautteeseen voisi olla siinä, että toimittamisessa on kyse jonkun muun kirjallisuuskäsityksestä tai tekstin ideaalista, kun palautteessa, ainakin minun palauteideaalissani, pitäisi olla kyse kirjoittajan itsensä kirjallisuuskäsityksestä. Olen tosin melko varma, että kustannustoimittajat ovat tästä kanssani eri mieltä. Kuitenkin, kun pyritään kohti valmista tekstiä, täytyy kai olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä tekstin valmius on, kun taas kirjoittajakoulutuksessa pitäisi pyrkiä kohti valmista kirjoittajaa (tai itsekseen alati muuttuvaa). Eli niillä ei välttämättä ole mitään eroa, mutta todennäköisesti niillä on jotakin eroa. Yksi keskeinen ero syntyy ainakin siitä, että ryhmissä mielipiteitä on useampia. Tässäkin tietysti on se vaara, että palautetta voi olla vaikea tulkita ja arvottaa. Välttämättä paras argumentti ei voita, vaan paras argumentoija.

Olen usein kuullut väittämän, että kirjoittajakoulutuksen, ateljeekritiikin, ja tietokoneiden yleistymisen myötä tulleen editoinnin helppouden vuoksi huonojen käsikirjoitusten erottaminen hyvistä on tullut vaikeammaksi, koska niitä ei enää voi erottaa kielen perusteella. En tiedä koskeeko tämä väite ennen kaikkea proosakirjallisuutta, mutta uskoisin, että myös runokäsikirjoitukset ovat entistä julkaisukelpoisempia. Tähän ei välttämättä vaikuta ainoastaan kirjoittamisen taidokkuuden kasvu, jonka sinänsä uskon olevan faktaa, vaan myös kustannusalan murros. Siinä missä julkaisukelpoisuutta on aikaisemmin jouduttu arvioimaan (tai joudutaan tietenkin jossain määrin edelleen) paljon taloudellisinkin perustein, eli kuinka paljon kullakin runoteoksella tai novellikokoelmalla ollaan valmiita ottamaan takkiin, voi esimerkiksi tarvepainatejulkaisija tai muu vaihtoehtoisempi tekijä sivuuttaa kokonaan ajatukset myyntipotentiaalista ja keskittyä taiteelliseen laatuun.

Itse olen opettamissani ryhmissä useasti havainnut, ettei ole välttämättä mitään syytä miksei jokainen heistä voisi ylittää julkaisukynnystä vaikka heti, jos päättäisi vain tehdä kirjan valmiiksi. Mielestäni tämä on suurin ero kirjoittajien välillä siinä kuka ylittää kynnyksen ja kuka ei: sitoutuuko kirjan kirjoittamiseen vai ei. Kaikenlaisia kynnyksiä ja kirjailijuuksia mystifioidaan tarpeettomasti. Ei se minusta sen kummempi asia ole kuin kirjoittaako kirjan vai ei. Nykyään melkein kuka tahansa pystyy siihen jos haluaa.

11/10/2013 22:04
Ja tekee vielä mieli lisätä, että millään tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että ”kustannustoimittaminen” tai ”viimeistely” olisivat jotenkin itseisarvoisia asioita. Antti Nylén taisi jossain pohdiskella kill your darlings -fraasista, että miksi juuri ne osat tekstistä pitäisi tappaa, joilla on itselle mahdollisesti suurin merkitys. Mitä oikeastaan editoidaan pois, kun editoidaan. Mitä kustannustoimittamisen jalkoihin jää. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti sellaiset asiat kuin ”keskeneräisyys” ja ”viimeistelemättömyys”, koska ”virheissä” saattaa olla juuri se kirjoittajan jokin ominaislaatu tai persoonallisuus, ”oma ääni”, jos tuota ilmaisua vielä haluaa käyttää. ”Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät eloon toisistaan.” Oikeastaan kirjoittajat ovat nykyään niin hyviä, että kuka hyvänsä pystyy tekemään loppuun saakka hiotun, viimeistellyn ”valmiin” teoksen, mutta ehkä kiinnostavinta saattaisikin olla se, millaisilla eri tavoilla eri kirjoittajien tekstit voivat olla kesken.


Ihminen voi olla, pienoisromaani

20130409-201903.jpg

Ihminen voi olla on —

tuon alun kirjoitettuani pidin aika pitkän tauon. Mitäköhän se Ihminen voi olla oikein on? Viimeiset yhdeksän vuotta sen nimi on kai ollut ”se-lyhytproosakokoelma”. Sitten sen nimi oli ”Dentiteetti” ja se oli edelleen lyhytproosakokoelma. Nyt? En tiedä. Sitä olisi ihan perusteltua sanoa runoudeksi, sitä olisi ihan perusteltua sanoa proosarunoksi, se on vain 56 sivua pitkäkin, heh, pituuskin vaikuttaa siihen mitä lajia jokin teos edustaa. Mutta kutsun sitä proosaksi. Mitä proosaa se on? Jaa-a. Olisi ihan perusteltua sanoa sitä lyhytproosakokoelmaksi, olisi ihan perusteltua sanoa sitä pienoisromaaniksi.

Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Bruce Holland Rogers luki joitakin tekstejäni vuonna 2008 muistaakseni, jotka olin kääntänyt häntä varten, ja kutsui niitä proosarunoudeksi. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun taitoin sen viime kesänä aivan eri tavalla kuin lyhytproosakokoelmat taitetaan. Ero on oikeastaan pieni, mutta se on merkittävä. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Leevi Lehto vastasi sähköpostiini joitakin päiviä sitten ”onkin jo korkea aika palata pienoisromaaniisi”. Tässäkin merkitysero on tavallaan pieni, se oli ”vain” kommunikaatiota, mutta toisaalta se oli jollakin tavalla monumentaalinen hetki, ikään kuin joku rohkea olisi ensimmäistä kertaa sanonut ”ei tuo ole koira, tuo on susi!” Tai toisinpäin. Tai että keisarin vaatteet eivät suinkaan ole läpinäkyvästä kankaasta, ei sellaista olekaan, vaan erikoisesti valoa taittavasta kankaasta, joka saa aikaan oudon ilmiön, jossa ja niin edelleen. Ja kuitenkin olin jo ajatellut sitä niin. Ja kuitenkin olin jo taittanut sitä niin.

Mulla ei ole kahden edellisen ntamo-kirjankaan kanssa ollut minkäänlaisia ongelmia mitä tulee Leevi Lehdon työskentelytapaan, ja tämän kirjan kohdalla tuntui että ajatukset kävivät yksiin koko ajan. Oikeastaan voisin palata tähän toimituspuoleen ja ateljeekriitikoihin toisessa blogikirjoituksessa, se on oma aiheensa. Jos yritän tässä vähän hahmotella Ihminen voi ollan pienoisromaaniutta lähtemättä kuitenkaan pureksimaan sitä itse valmiiksi (mikä on vaivaannuttavampaa kuin omaa teostaan tulkitseva kirjailija?) niin se ehkä onnistuisi paremmin näyttämällä siitä tehdyn pitkän tiedotteen (joka on siis Lehdon käsialaa):

Tero Hannula: Ihminen voi olla & ”valtavien, giganttisten asiain törmäyksiä”

Tero Hannula (Tunkeilija, ntamo 2010, Subtanssi, ntamo 2011) päivittää Arthur Rimbaud’n Kauden Helvetissä ja Nathalie Sarrauten Tropismeja Suomen 2000-luvulle – mutta millä tavalla! ”En häpeä lainkaan tunnustaa sitä, että minusta ainoa valtavia, giganttisia asioita hienompi asia on kun valtavat, giganttiset asiat törmäävät valtaviin, giganttisiin asioihin”, kuten Hannula yhdessä kohtaa pientä kirjaansa äkkiä kirjoittaa – aiheuttaen samalla juuri tuollaisen törmäyksen, joita tässä pienessä kirjassa riittää tai joista se oikeastaan koostuu. Ihminen voi olla on herkkä ja perinteisellä tavalla vakava teos (”Voiko kaikki tämä kauneus olla”, kuuluu yksi toistuvista lauseista), joka kuitenkin keinoinaan käyttää kaiken sen groteskin hulluuden, minkä sitä edeltävä 2000-luvun runous, Karri Kokosta Harry Salmenniemen ja Tytti Heikkisen kautta yks Kakeen, suinkin on keksinyt. Silti Ihminen voi olla on proosaa: voi olla että se vielä muistetaan kirjana, jossa tuo mainittu runous lopulta kaappasi kotimaisen kertomakirjallisuuden – tai iskeytyi sen kaksoistorniin (mikä giganttinen törmäys tietenkin myös kuvataan tässä kirjassa: muistuttaen, huom., että ”ensimmäiset haastatellut ihmiset puhuivat Cessna-koneista”).

Toisella tasolla Ihminen voi olla, alkuperäiseltä työnimeltään ”Dentiteetti”, käsittelee ns. minä-kokemuksen paradokseja. ”Valehtelin. Sinä olet, minä olen. Emme me.” kuuluu toinen toistuva hokema eräässä kirjan alkujaksossa. Kuitenkin yhtä giganttista törmäystä myöhemmin lukija (tai tekijä: ei, et sinä, ei hän, vaan te) huomaa/tte, että tuollainen minän fundamentin myöntäminen johtaa itsen näkemiseen ulkopuolelta ja ulkopuolellaan, ja näin minän katoamiseen. Jäljelle jää juosta sen perässä, koskaan kiinni saamatta, niin kuin unessa ja tässä kirjassa koko ajan tapahtuu.

Tämän oivalluksen tai lähtökohdan prosodisena vastineena taas on Hannulan hellittämätön pyrkimys pakottaa lukija näkemään teksti – niin sanoaksemme lukemisen ulkopuolelta. Siinä missä Antti Lehto-oksan toistaiseksi vähälle huomiolle jäänyt Päähenkilön matka maiseman läpi (ntamo 2011) asetti ainoaksi tehtäväkseen ”äärettömän teoksen luomisen”, Hannula tuntuu tavoittelevan ”teosta, joka on mahdoton lukea” – ei ”vaikeutensa” vuoksi (tämä pieni kirja on monilta osin kaunista ja suhteellisen mutkatonta proosaa), vaan aiheuttamansa erikoisen tyhjentymättömyyden tunteen vuoksi.

Yrittäkääpä vain oikeasti ja ajatuksella ja yhdenkään yli hyppäämättä lukea sivujen 12–16 1031 peräkkäistä ”kauan”-sanaa. Ei tule onnistumaan! Ja kumminkin voitte jonakin kauniina päivänä havaita, että teidän on pakko yrittää…

Niin tai näin, suomalaisessa proosassa tapahtuu nyt. Ehkä ei, ainakaan suoraviivaisesti, ole kyse Aronpuron ja Saarikosken 60-luvun kollaasiromaanien ylösnousemuksesta, mutta Ihminen voi olla on kyllä niitä teoksia, joiden jälkeen myöskään edeltävä kaanon ei ole entisensä. Tai kukaties, kuten Hannula kirjansa sivulla 17 kirjoittaa: ”Historiamme lakkaa olemasta ja muuttuu siten ikuiseksi.”

Ihminen voi olla: 140×200 mm, 56 sivua, ISBN 978-952-215-385-2. Taitto Tero Hannula, kansi Make Copies, kannen kuva Veeti Nevalainen.

En yleensä helposti herkisty tai sokeudu omalle tekstilleni enkä sen vastaanotolle, mutta tämän tiedotteen sisältöön en osaa ottaa kantaa. Musta tuntuu että se tavoittaa keskeisiä asioita tosi tarkasti, mutta sitten tietysti on kovin isoja nimiä, joiden kautta pientä kirjaani peilataan ja niiden osuvuuteen olen kyllä täysin (paitsi jäävi, niin myös) aseeton kommentoimaan. Mä tiedän että Ihminen voi olla on kevyesti paras kirjani tähän mennessä ja jotain mitä minun on vaikea ylittää, mutta toisaalta, miten sellaistakaan asiaa voi arvioida? Tässä on kuitenkin kyse erittäin marginaalisesta teoksesta, oletan että sen lukijamäärät voivat hyvässä tapauksessa olla kolminumeroiset, mutta minusta se ei astu mihinkään sellaiseen valmiiseen huoneeseen, johon sen sopivuutta voisi jokin auktoriteetti perustellusti arvioida. Sen sijaan on monia potentiaalisia lukijoita, jotka voivat oletettavasti sanoa siitä jotakin hyvin kiinnostavaa jostakin tietystä kulmasta. Mutta ajattelisin, että mitään kovin luotettavaa ”hyvyyden” tai ”laadun” mittaria ei ole olemassa. Olen tavallaan sen asian kanssa aika yksin.

Enkä nyt tarkoita, että Ihminen voi olla olisi jotenkin uraauurtavan ihmeellinen ja ainutlaatuisuudessaan koskematon. Tarkoitan, että… ja oikeastaan olen taas lipsahtamassa sille ladulle, jota on tarkoitus kulkea seuraavassa postauksessa.

Olen iloinen että Ihminen voi olla tuli julkaistua 9.4.2013, suomen kielen päivänä. Tämän teoksen julkaisu tuntuu merkityksellisemmältä kuin aikaisempien. Tunkeilija ja Subtanssi ovat mielestäni erinomaisia kirjoja kumpikin, ja vähän epävirallisemmat teokseni, SUPERHYPER ja sadellinen, tuulias sää, ovat mainioita kumpikin. Mutta tällä kertaa tunnen jotain erityistä. Ehkä kyse on siitä, että olen oivaltanut proosan olevan kirjallisuuden lajityypeistä kaikkein vapain ja tunnen nyt tuota vapautta.

Viikossa kirjoitettu pienoisromaanini SUPERHYPER on muuten tämän kirjan sisarteos, mikä paljastuu kansia vertailemallakin: molemmissa on käytetty samaa Veeti Nevalaisen erityisesti näitä teoksia varten tekemää piirrosta. Luulen että tätä kokonaisuutta täydentämään syntyy vielä SUPERHYPER 2.0. Ehkä vasta sen jälkeen kykenen sanomaan mitä nämä kuriöösit pikku kirjat ovat. Tai ehkä joku kertoo sen minulle jo ennen sitä.

Ihminen voi olla teoksen voi tilata täältä.
SUPERHYPERin voi tilata täältä.
sadellinen, tuulias sää on ilmaiseksi luettavissa täällä.
Subtanssin voi tilata täältä.
Tunkeilijan voi tilata täältä.


SUPERHYPER, viikossa kirjoitettu, taitettu ja julkaistu romaani

twitterSUPERHYPER

Sunnuntaina 17.3.2013 noin kahdeksan aikaan mietiskelin erästä romaani-ideaani. En halua selittää ideaa auki, tai valmiiksi lukijalle, mutta joka tapauksessa oivalsin, että melko nopea kirjoitustahti sopisi teoksen kokonaisideaan. Tulin lausahtaneeksi ääneen, että se on teos jota pitäisi kirjoittaa kolmesataa kertaa päivässä puolen minuutin ajan ja silloin keksin.

Luovassa kirjoittamisessa on aina kyse jonkinlaisten rajoitteiden asettamisesta ja operoimisesta näiden rajoitteiden sisällä, mikä yleensä edellyttää jonkinlaista luovuutta, ehkä jopa luovaa ajattelua. Eritoten rajoitteisiin perustuvasta kirjallisuudesta käytetään nykyään usein termiä ”kokeellinen” tai ”menetelmällinen”, mutta itse asiassa sellaista kirjoittamista tuskin onkaan, joka ei perustuisi nimenomaan rajoitteille.

Juri Joensuu tuo väitöstutkimuksessaan esiin sellaisenkin näkemyksen, että mm. runomitta voidaan nähdä kirjoittamisen rajoitteena ja/tai menetelmänä.

Luultavasti yleisin rajoite, jota julkaisevat kirjailijat tapaavat itselleen asettaa, on aika. Vaikka tietoisesti ei valittaisikaan jotain tiettyä julkaisuajankohtaa (kuten itse asiassa usein valitaan), tai kirjoittaja ei aseta itselleen selkää deadlinea, hänellä kuitenkin on vähintäänkin alitajuinen käsitys siitä, onko teoksen valmiiksi saattamisessa kyse kuukausista, vuosista vai kymmenistä vuosista. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että mikäli minkäänlaista tiedostamatontakaan aikarajoitetta ei olisi asetettu, teos tuskin tulisi koskaan valmiiksi, koska yleensä teosten kirjoittamisprosessi on niin pitkä, että siinä ajassa ihminen itse ehtii muuttua ja kehittyä niin paljon, ettei se teksti mikä työn alussa oli hyvää ja toivottavaa ole sitä enää lopussa. Kaunokirjallisten teosten valmistaminen ei siis kenties olekaan ajallisesti hallitsematonta toimintaa, jossa jossain kohtaa vain maagisesti tapahtuu teoksen valmiiksi tuleminen, maaginen hetki, jolloin tekijä yhtäkkiä huomaa, ettei muuttaisi teoksesta enää mitään.

Yleensä nämä ajalliset kehykset määrittyvät karkeasti ottaen vuosissa, joskus kenties kuukausissa, Henriikka Tavin hienossa ja kunnianhimoisessa 12-ihmiskokeessakin viikoissa. Minä päätin kokeilla, pystyisinkö toteuttamaan kirjanjulkaisun koko tuotantoprosessin yksinäni ajassa joka mitattaisiin päivissä. Tarkkaan ottaen yhden viikon sisällä.

Vielä tarkempi rajaus tehtävään oli se, pystyisinkö tuossa ajassa toteuttamaan itseäni tyydyttävän (pienois)romaanin, joka olisi poeettinen, mutta jossa metriikan korvaisi hektiikka. Välittyisikö toteutuksen nopeus tekstistä toivomallani tavalla? Niin, ja tietysti ehtisinkö saada sen valmiiksi.

twitterSUPERHYPER

SUPERHYPERin käsikirjoitus valmistui roimasti etuajassa. Enää perjantaina en tehnyt siihen juuri muutoksia, vaan lähdin suoraan taittamaan sitä. Perjantaina oli lisäksi muitakin kiireitä, kuten Opettajattaren ensi-ilta (josta sitten myöhästyimme) ja oma esiintyminen Baari Vakiopaineessa, missä luinkin ensimmäistä kertaa otteita SUPERHYPERistä. Lauantaina aamupäivällä tein kannet ja tuuttasin kirjan myyntiin Lulu.comin kautta. Kirjamessujen päättymisaikaan sunnuntaina, joka oli varsinainen takarajani, jäi reilusti yli vuorokausi aikaa ja Proosan poetiikka -paneelikeskusteluun mennessä, jonka kävimme Eeva Rohaksen ja Jouni Tossavaisen kanssa, olinkin ehtinyt SUPERHYPERin lähestulkoon unohtaa.

Nähtävästi on siis mahdollista toteuttaa tietynlainen pienoisromaani alle viikossa kaikkine työvaiheineen ilman että erityisemmin ryövää työlle aikaa esim. leipätyöstä, ihmissuhteista, yöunista tai luottamustoimista. Mutta on vaikea kuvitella että olisi kovinkaan montaa romaanin muotoa, jonka tässä ajassa mielekkäästi pystyy toteuttamaan. Itselleni tässä projektissa tuntui tärkeältä se, että kaikki langat olivat omissa käsissä. Kannen piirros tähän on pyydetty Veeti Nevalaiselta, mutta senkin oli oikeastaan tarkoitus tulla aivan toiseen teokseen.

SUPERHYPER, Tero Hannula

Teosta voi ostaa yhdeksän euron hintaan täältä. Minulle oli tärkeää myös saada teos myyntiin jollakin järkevällä hinnalla ja tähän Lulu tarjosi erittäin hyvät mahdollisuudet.

MIKSI LULU, MIKSI EI NTAMO?
Ntamo on julkaissut kaksi ensimmäistä teostani, pienoisromaani Tunkeilijan ja Subtanssi -runoelman ja sen kanssa on sovittu myös seuraavan teokseni julkaisemisesta. Ntamo on edelleen ykkösvaihtoehtoni, mitä kirjojen julkaisemiseen tulee ja jos Ntamo haluaa julkaista SUPERHYPERin, Ntamo saa sen ilomielin julkaista. Juuri tässä projektissa halusin kuitenkin minimoida muuttujien määrän ja kokeilla onko jonkin toteuttaminen mahdollista spontaanisti ja nimenomaan yksin. Ntamo on ketterä toimija ja se olisi ollut tähänkin projektiin ykkösvaihtoehto, jos a) olisin ehtinyt sopia asiasta Leevi Lehdon kanssa ja b) Ntamo olisi kiinnostunut tästä. Nyt en yksinkertaisesti ehtinyt (tai halunnut) ottaa lisää muuttujia mukaan.

ARVOSTELUKAPPALEET
Kuka tahansa voi pyytää SUPERHYPERin, tai minkä tahansa muun teokseni digitaalista kopiota arvosteltavaksi lehdessä, blogissa tms. lähettämällä minulle sähköpostia osoitteeseen, joka on muotoa etunimi.sukunimi@gmail.com

P.S. Juri Nummelin on tehnyt hieman toisenlaisen projektin aikanaan, ja kirjoittanut romaanin kahdessatoista tunnissa!


Kirjankustantamisen kaupallisuuksista

On kai arvattavaa, että jos myyttistä kirjailijanerokäsitystä lähtee purkamaan, voi syntyä keskustelua ja se keskustelua voi saada aika huvittaviakin piirteitä. Luutiissa Maaria Pääjärven ansiokas satiiri on kirvoittanut monenmoista. En oikein tahdo osallistua siihen keskusteluun, koska Enkeli-Elisasta ja Minttu Vettenterästä en ole vielä muodostanut mitään edes teoriassa kiinnostavaa mielipidettä, koska faktat keissin tiimoilta ovat vielä tarkentumatta. Odotan uteliaisuudella banalisoituuko Vettenterän lupaus tietojen varmistamisesta, ja statetment: ”Enkeli-Elisa on ollut olemassa” siihen, että Minttu Vettenterä on itse Enkeli-Elisa, joka ”kuoli” kiusaamisen vuoksi.

Sen sijaan mä otan kiinni sellaisesta langanpäästä, mistä voin sanoakin jotakin, ilman että joudun spekuloimaan hirveän paljon. Mainitussa Luutii-keskustelussa Maaria Pääjärvi siteerasi minua:

Ja tässä vielä perspektiiviä kirjailijuuteen: “Aion ihan piruuttani ja ilkeyttäni ottaa käyttöön sanan ‘kaupalliskustannekirjailija’ kuvaamaan sellaista kynäniekkaa, jonka teoksia on julkaissut selkeästi kaupallinen kustantamo. Pidätän itselläni oikeuden määritellä selkeästi kaupallisen kustantamon jokseenkin mielivaltaisesti. Lisäksi alan kutsua ‘pörssikapitalistikirjailijoiksi’ kaikkia, joiden teokset julkaistaan pörssikonserniin kuuluvan julkaisijan kautta. Omakustanne-, palvelukustanne- ja tarvepainatuskirjailijat saavat tyytyä pelkkään ‘kirjailijaan’, sillä heidän kirjailijuuteensa ei liity sellaisia taloudellisia kytköksiä, jotka olisi syytä tuoda esiin heidän kirjailijuudestaan puhuttaessa.” Tero Hannula, facebook-status, eilen.

Sivumennen sanoen: Maaria kysyi minulta kohteliaasti luvan siteeraamiseen, vaikka Facebook-päivitykseni ovatkin julkisia, annoin luvan tietenkin, ilomielin, mutta julkaisupaikan muutoksen huomasin saavan aikaan kiinnostavan muutoksen tekstin sävyssä. Se, mikä Facebookissa oli selkeästi ironiseen sävyyn huiskaustua piruilua, muuttuikin Luutiissa lähes manifestin omaiseksi julistukseksi. Siltä ainakin tuntui.

En tiedä suhtautuivatko kommentoijat siihen sellaisena, tuskin sentään, mutta pari kommenttia kirposi ja tekee mieli puuttua niihin hieman.

Onko Suomessa enää suurta kaunokirjallista kustantamoa, jonka emoyhtiö olisi pörssinoteerattu?

Ei. WSOY:nkin omistaa nykyisin Bonnier, joka on listaamaton sukuyhtiö.

En tiedä puhuuko Tommi Melender tahallaan aidanseipäistä aidan sijaan, vai onko varsinaisen pointin sivuuttaminen vain yhden kiinnostavan detaljin esittämisestä aiheutuva sivuoire. Sillä se, että pörssikonserniin kuuluvia kustantamoja ei juuri nyt ole, ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö niitä olisi ollut (on ollut) ja etteikö sellaisen kautta kirjoja julkaisseita tekijöitä olisi elossa runsain määrin (on kyllä). (Teos Oy:stä ja Herlinistä voisi varmaan saivarrella tässä kohtaa, mutta se tuskin olisi aiheen kannalta mielekästä.) Melenderin tähän yhteyteen valitsema retorinen kuvio on kiinnostava (paljastava?). Hän esittää retorisen kysymyksen, joka ei kaipaa vastausta, mutta melkein vastaa itse itseensä sanavalinnalla (enää), minkä jälkeen kirjoittaja vastaa itse esittämäänsä retoriseen kysymykseen kolmen merkin mittaisesti ja tylyn toteavasti. Ei. Ja vielä piste. Sitten selitys sille, miksi ehdottomasti ei ei ja jyrkkä ei. Ei sitten varmana ole, onko muka? ei ole.

Toinenkin kommentti aiheutti hieman ihmetystä.

Tero Hannulan Facebook-status ei avaa minulle oikeastaan mitään uutta perspektiiviä kirjailijuuteen, mutta tuossa ajatuskuviossa kaupallisuuteen suhtaudutaan tosiaan aika mielivaltaisesti.

Minusta kun näyttää siltä, että tarvepainatusperiaatteella toimiva kirjanjulkaisupalvelua tarjoava BoDin kaltainen yritys on varsin kannattava bisnes; toimintaan ei liity kaupallista riskiä, mutta voitot ovat taatut kun kohdalle osuu sellainen hittikirja kuin vaikkapa Jonakin päivänä kaduttaa.

“Toimintaideamme on, että jokainen voi julkaista kauttamme kirjan; emme arvostele kirjoja sisällöllisesti eikä kirjan julkaisuun sisälly taloudellista riskiä.” (BoD esittäytyy verkkosivuillaan)

Tämä ehkä tarkoittaa sanoa, ettei kirjailijalle koidu taloudellista riskiä, mutta ennenkaikkea voimme lukea, että yritykselle ei koidu taloudellista riskiä, koska kirjailija ostaa julkaisupalvelun = kustantaa digitaalisen painomallin valmistuksen. Kirjan ei tarvitse myydä ensimmäistäkään kappaletta, mutta jos se kuitenkin myy, jokainen myyty kappale tuo lisää voittoa BoDille.

BoD myös kertoo, että se on kasvanut viime vuosina merkittävästi, että sen markkinaosuus yksin Saksassa on 80%, ja että yrityksen strategiaan kuuluu laajeneminen uusille markkina-alueille. BoDilla on toimipisteitä useissa maissa ja se on osa saksalaista Libri-konsernia.

Eikö kuulosta aika selkeän kaupalliselta liiketoiminnalta?

Minusta se kuulostaa huomattavasti kaupallisemmalta toiminnalta kuin sellaisella yleiskustantamolla, jonka liikeidea on “kustantaa hyviä suomenkielisiä kirjoja”, ja joka kustantaa niitä usein tietoisen tappiollisesti vain siitä ilosta, että näkee niissä tiettyjä esteettisiä arvoja.

Eikö esim. BoDin ja Vettenterän välillä ole olemassa taloudellista kytköstä, ja jos ei niin miksi ei?

Veera Antsalo keikauttaa siis väitteeni ihan ylösalaisin. Se mitä minä väitin mustaksi, onkin valkoista ja valkoinen itse asiassa onkin mustaa. Jos Tommi Melenderin kohdalla on kiinnostavaa spekuloida hänen retorisilla keinoillaan, niin Antsalo mielestäni taas ihan selkeästi kapsahtaa katajaan argumentoinnissaan (Melender siis ei esittänyt mitään sellaista, minkä voisi argumentoimalla osoittaa epätodeksi, mutta käytti kieltä, joka vähintäänkin jättää tilaa pohdinnoille). Kun minä puhun siteeratussa status-viestissäni sellaisesta taloudellisesta kytköksestä joka olisi syytä tuoda esiin jonkun kirjailijuudesta puhuttaessa, viittaan mielestäni ilmiselvästi sijoitukseen jonka kustantamo tekee ja taloudelliseen riskiin, jonka kustantamo ottaa. Antsalo puolestaan keikauttaa asetelman päälaelleen ja esittää, että merkittävä taloudellinen kytkös onkin siellä, missä taloudellista riskiä EI ole otettu. Provosoiva väite, mutta, kaikella kunnioituksella, kaatuu nähdäkseni omaan nokkeluuteensa. Sillä siellä, missä ei ole otettu taloudellista riskiä, eikä aiotakaan ottaa, ei kai voida katsoa syntyneen sellaista taloudellista velvoitetta, jota jonkun odotettaisiin täyttävän. BoD:n toiminta sinänsä on tietenkin taloudellista, kaupallista toimintaa, mutta BoD, näin minulle on kerrottu, julkaisee kenen hyvänsä teoksia tietyin teknisin ehdoin. BoD:n tapauksessa ei siis synny taloudellista riskiä, ei myyntitavoitteita, joiden täyttymättä jääminen tekisi kustantamisesta tappiollista, ei mitään sellaista taloudellista kytköstä, jonka voisi kuvitella vaikuttavan kirjailijan työhön.

Tämä siis on Antsalon mielestä kaupallisempaa kirjan julkaisemista, kuin se, että kustantamo tekee työnsä, ottaa taloudellisen riskin, sijoittaa teokseen, ottaa teoksesta painoksen, ja pyrkii toiminnallaan vaikuttamaan siihen, että teoksesta saatavat tulot ylittävät siihen sijoitetut menot. Mikäli teos jää tappiolliseksi, kustantaja saattaa esimerkiksi pohtia, mikä teoksen sisällössä mahtoi sitten olla vikana, kun se ei miellyttänyt riittävän suurta lukijakuntaa. Syntyy odotuksia. Myyntiodotuksia, odotuksia siitä, millaista on hyvä kirjallisuus, millainen on kiinnostava kirjailija ja niin edelleen. Syntyy selkeä taloudellinen kytkös julkaisijan ja kirjailijan välille. Kytkös, joka on jopa omiaan vaikuttamaan kirjailijan työhön.

BoD:n toiminta voi olla lähtökohdiltaan kaupallisempaa kuin monien perinteisten kustantamojen, mutta sen julkaisupäätökset eivät ole kaupallisia samalla tavalla. BoD:n, tienatakseen rahaa, kannattaa julkaista mahdollisimman paljon nimikkeitä ja käyttää niihin mahdollisimman vähän resursseja. Perinteisten kustantamojen kannattaa julkaista hillitympi määrä nimikkeitä ja käyttää niiden sisällön toimittamiseen enemmän resursseja, jotta teokset saadaan vastaamaan lukijakunnan odotuksia. Näin yksinkertaistaen ja rumasti sanoen.

No, taisin tehdä asiani selväksi.


Maaria Päivinen pohdiskelee blogissaan usein hänelle tärkeää esikoisteostaan nimeltä Pintanaarmuja. Sitä ensimmäistä romaania, jota ei julkaistu, mutta jonka jälkeen kirjoitettuja tekstejä julkaistiin. Aikaisemmin tänään julkaisemassaan blogikirjoituksessa hän paljastaa erään kustantamon todenneen Pintanaarmuista näin:

–kieli vie liikaa huomiota juonelta, ja — nerokkaista kohdista huolimatta ei riitä

Tällaisia kummallisuuksia edellä kuvailemani kaupallinen kirjojen kustantaminen tuottaa. Kieli vie liikaa huomiota juonelta. Samassa kirjoituksessa Päivinen kertoo nyt pyrkivänsä siihen, että juoni tulisi tekstistä paremmin esiin. Ja minä ajattelen, että luojan tähden älä. Jos kieli vie liikaa huomiota juonelta, mitä sitten? Yleensähän on niin päin, että juoni vie liikaa huomiota kieleltä. Tätä kutsutaan Suomessa hyväksi kerronnaksi. Maarialla siis kieli vie liikaa huomiota juonelta. Mutta millainen kieli!

Täytyy pitää taukoja, täytyy muistaa pitää taukoja.
Siispä ensimmäisen kerran koskaan näin hänet kerrostalossamme. Hänen ikkunansa ja minun ikkunani kohtasivat toisensa sisäpihalla vinottain. Minun ikkunani osoitti kohti etelää, hänen kohti länttä. Tapasimme siis tavallaan ilmansuuntien ristikohdassa.
Hän ei varsinaisesti tupakoinut, mutta kun me kohtasimme, oli varjojen värittämä ilta. Syksyinen pimeys, hämärää ja sadetta, ja hänen poskillaan valuivat kyynelet toisensa perään ja hän piteli kättään, se näytti kipeältä ja murskatulta; siniseltä kädeltä, jossa ei ollut yhtään voimaa.

b)

En edes huomaa sinua, teki mieli sanoa, mutta tyydyin tarjoamaan hänelle tupakkaa, heitin kysymättä yhden, hän sai sen kiinni kertakopilla, otti sormiensa väliin, sytytti palamaan, ja hän poltti kuin enkeli tai menneisyys, enkä minä ole koskaan nähnyt toista, jonka huulet imevät niin painavasti, niin ennakkoluulottoman karkeasti, niin lapsellisen tärkeästi.

Tämän jälkeen tulevista otteista minulle syntyy vähän sellainen kuva, että materiaali tässä käsikirjoituksessa saattaa olla hieman vaihtelevaa, mutta ennen kaikkea sellainen kuva, että juoni vie aivan liikaa huomiota kieleltä! Minä olen varmaan poikkeuksellisen keskittymiskyvytön lukija, mutta Päivisen kirjoja lukiessa (no, ei aina muidenkaan kirjoja lukiessa) minulle ei jää juonesta mieleen mitään. Juoni tuntuu yhdentekevältä. Juoni tuntuu sanana jo niin tympeältä, ettei sitä edes halua ajatella. Sen sijaan minulle todellakin jää mieleen Päivisen kieli. Mutta minä en harkitsekaan taloudellisia riskejä Päivisen kirjojen suhteen. Siksi minä luen niitä eri tavalla kuin joku toinen.


Toimittamisesta

Muistan miten joskus melkein kaikki kirjallisuuden parissa toimivat ihmiset tuntuivat avoimesti, elleivät aivan halveksuvan, niin ainakin suhtautuvan hyvin huvittuneesti kirjailijoihin, jotka eivät ottaneet kustannustoimittajalta palautetta vastaan ollenkaan, tai ainakin kokivat hankalaksi sen, että heidän tekstiään haluttiin peukaloida. Muistan miten naureskelin, millaisia puupäitä! Eivätkö ne tajua, että paremmaksi se heidän teoksensa muuttuu, kun ottavat palautetta vastaan kustannustoimittajalta. En muista missä vaiheessa aloin ajatella, että keitäs nämä kustannustoimittajat oikein ovat, keitä luulevat olevansa, ja miten niin paremmaksi.


Muistan pitkiä palautekeskusteluita tovereiden kanssa. He olivat lukeneet tekstini hyvin tarkkaan, esittivät niistä kiinnostavia huomioita, tekivät muutosehdotuksia ja – ottivat yllättävän kehnosti palautetta vastaan. En kommentoinut tai arvottanut heidän tekemisiään sinänsä, vaan yritin luoda keskustelua, mutta yllättävän usein tähän keskustelun yritykseen suhtauduttiin yllättyen ja hämmentyen, kuin olisin rikkonut sääntöjä. Aivan kuin olisin rikkonut palautteenantaja-palautteensaaja -hierarkiaa olemalla olematta hiljaa. En mielestäni koskaan ollut epäkunnioittava kenenkään mielipidettä kohtaan. Sanomisen tapani voi tietysti joskus olla jyrkkä ja saatan kuulostaa tylyltä tai saada muuten keskustelukumppanini pois tolaltaan. Onhan se mahdollista.

Oli miten oli, tämä tietty keskusteluhaluttomuus keskustelutilanteissa hämmensi minua. Ja jälkikäteen ajatellen, miksipä minun kannattaisi puuttua tekstiini sellaisen palautteen perusteella, josta palautteen antaja itse ei ole valmis keskustelemaan? (Pidän toki edelleen todennäköisenä myös sitä vaihtoehtoa, että minun kanssani on vain hankala keskustella.)

Minun on vaikeaa uskoa absoluuttiseen hyvään kirjallisuudessa. Että on jokin ideaalimuoto. Tai että on jokin valmis. Sen sijaan uskon että on helppoa olla muiden ihmisten kanssa samaa mieltä siitä, että jokin on parempi jonkinlaisena, kuin jonkin toisen laisena. Tämä on parempi näin kuin noin. Aivan. Niin onkin.

Tämä on hyvä tapa testata ajatuksiaan, pallotella niitä, koetella, arvioida uudelleen, muuttaa mieltään. Mutta tekeekö se sinällään jostakin parempaa? Ei. Helpompaa? Ehkä. Miellyttävämpää? Varmasti. Oma idea tuntuu tietysti paremmalta jos sille saa vahvistusta. Teksti tuntuu laadukkaammalta jos joku kehuu sitä. Teos tuntuu valmiilta jos joku sanoo sitä valmiiksi.

Mutta parempi… Ehkä niin, että tämä tuntuu näistä kahdesta vaihtoehdosta paremmalta juuri minusta juuri nyt.

Miksi eri kustannustoimittajat, eri ateljeekriitikot, eri kriitikot, eri lukijat olisivat niin eri mieltä eri ratkaisuista, jos kyse olisi vain ammattitaidosta, osaamisesta, tekstin paremmuudesta tai huonommuudesta? Onko heillä kyse siitä, etteivät ole kyllin taitavia lukijoita, kyllin lukeneita, kyllin koulutettuja, kyllin kokeneita? Ja millä perustein heidät pitäisi laittaa osaamisjärjestykseen? Erityisalojen perusteella eri kategorioihin, ehdottomasti, mutta miten mitata mielipiteidensä paremmuutta kategorioiden sisällä?

Okei, ollaan aika harmailla vesillä jos aletaan näistä saivarrella.


Voidaan ajatella niin, että palaute, kustannustoimittaminen, ateljeekritisointi, on hyvää sparrausta, vahvistusta, rohkaisua. Joku haluaa sitä, joku toinen ei.

Mutta mitä ihmettä sitten tarkoittaa kaunokirjallisuudessa ”huolellisesti toimitettu”? Olen nyt kymmenen vuoden ajan vuoroin taputellut häntä selkään, vuoroin heristänyt sormeani, tekstin on täten oltava aivan erityisen hyvä. Vai jotain muuta? Olen saanut kirjailijan muuttamaan alkuperäiskäsikirjoitustaan hyvin paljon. Jokaisella sivulla on muutoksia, muutoskeskiarvo on 76%/sivu, useimpien sivujen paikka on vaihtunut, 30 sivua on jätetty kokonaan pois ja tuotettu niiden tilalle 23 sivua lisää. Kirjailija on toteuttanut ehdotukseni lähes poikkeuksetta. Teoksen on täten oltava aivan erityisen hyvä.

Kritiikeissä ”olisi kaivannut kustannustoimittamista” tarkoittaa tyypillisesti kirjoitusvirheiden määrää ja kielellistä kömpelyyttä, mutta runouden huolellinen ja paneutuva toimittaminen ei tarkoita kirjoitusvirheiden korjaamista ja kielen sujuvoittamista (tai kirjoitusvirheiden lisäämistä ja kielen kankeuttamista silloin kun niin halutaan).


Noh, tarkoituksenani ei ole arvostella ketään toimittamisesta tai sen kaipaamisesta, vaan pikemminkin kaivelen omaa silmääni ja yritän kirjoittaa auki sitä, minkälaisesta lähestymistavasta olen juuri nyt itse kiinnostunut ja mitä yritän kirjallisessa työssäni toteuttaa. Ja itse asiassa epäonnistun näköjään tässä aukikirjoittamisessa koko ajan.

Luin joskus jostain selvityksestä, jonka mukaan pyrkimykset (laihduttaminen, tupakoinnin lopettaminen etc.) epäonnistuvat todennäköisemmin, jos niistä puhuu muille. Olisikohan siinä viitattu erityisesti sosiaaliseen mediaan. Jotain tämän suuntaista olen ollut kokevinani kirjoittamisen suhteen. Koen tekstini vähemmän omakseni, ts. tekstin tekeminen tuntuu epäonnistuvan, mikäli joku antaa siitä palautetta, tai erityisesti mikäli joku tekee muutosehdotuksia. Se, mitä sanoin edellä palautekeskusteluista, tai miten muistelen kokeneeni ne, värittyy aika vahvasti tämän uudemman kokemuksen mukaisesti.

Olen alkanut kokea, että sittenkin mieluummin ”epäonnistun” teksteissäni, kuin onnistuisin niissä jonkun toisen henkilön mielipiteen avulla. Tämä siksi, etten välttämättä kykene täysin erottamaan sitä, vastaako palautteen antajan ehdotus omaa näkemystäni, omaa estetiikkaani, omaa poetiikkaani, vai olenko valmis hyväksymään heidän näkemyksensä vain siksi, että se on vain yksi hyvä mielipide monien muiden mahdollisten hyvien mielipiteiden joukossa. Olen ollut huomaavinani, että palautteen antajien kommentit liittyvät usein sellaisiin kohtiin, joissa ehkä tulee sittenkin esiin jotain erityistä omaa kirjoittajanlaatuani ja muutosehdotuksen noudattaminen veisi tekstiä pois tästä omasta laadustani kohti jonkun toisen poetiikan ihannetta. Voi siis hyvin olla, että tämä ehdotettu poetiikka olisi ”parempi”, mutta haluan olla menemättä kohti sitä, jotta voisin mennä kohti jotain joka voisi olla enemmän ”omaani”.

Okei, nyt tietenkin tullaan siihen, että tuo mainittu omuus ei ole mitään sisäsyntyistä tai taivaanlahjaa, jumalaista johdatusta tai muuta vastaavaa, vaan että siihen joka tapauksessa on vaikuttaneet tietyt kirjallisuuden traditiot, muiden mielipiteet, keskustelut muiden ihmisten kanssa ja niin edespäin. Ehdottomasti. Ja samalla tavoin ovat vaikuttaneet palautteenantajaan kaikki ne samat asiat. Tai siis eri asiat. Eri tavoin. Kysymys ei olekaan helppo eikä ristiriidaton.

Kysymys on varmaankin rajanvedosta. Ehkä haluan juuri nyt vetää rajan makuni kehittymisen, arvojeni muuttumisen ja kaunokirjallisen työni väliin. Tai määritellä itse tarkemmin sitä, miten sosiaalinen puoli elämästäni pääsee vaikuttamaan kirjalliseen työhöni. Varmaankin. En tiedä. Ja olen iloinen siitä, etten aivan tiedä.

P.S. Tämä kysymys oli siis erityisen hankala viimeisimmän kirjani, elokuussa julkaistavan lyhytproosateoksen kohdalla.


%d bloggers like this: