Avainsana-arkisto: musabloggaus

Bloggaamisesta ja riippumattomuudesta

Päästäkseni suorempaan asiaan, en jaarittele siitä, missä kaikkialla kirjablogeista ja niiden riippumattomuudesta on kirjoiteltu, vaikka se minut tätä asiaa saikin pohdiskelemaan.

En ole bloggaillut kirjoista juurikaan. Kotimaisista kirjoista bloggaaminen olisikin hankalaa, koska tunnen jollakin tavalla suurimman osan niistä tekijöistä, joiden kirjoista olen ylipäätään kiinnostunut. Tai siis: jos en pitäisikään jostakin kirjasta, se olisi hankalaa muotoilla, koska minulle on tärkeämpää olla loukkaamatta ihmisiä joista pidän kuin saada sanoa julkisesti rehellinen mielipiteensä heidän töistään. Minusta tuskin olisi kriitikoksi. Toisaalta, olen tavattoman taitava löytämään kaikesta jotain pitämisen arvoista. Voisin hyvin kirjoitella täysin jääviyskysymyksistä välittämättömiä kirjabloggauksia siitä, mistä kaikesta kirjoissa pidän. Kunhan tekisin sitä kategorisesti, enkä siis esimerkiksi päätyisi haukkumaan teoksia joiden tekijää en vielä tunne tai jonka tekijästä en pidä.

Ehkä alan vielä tehdä näin.

Sen sijaan musiikista olen bloggaillut aika paljonkin. Kun blogini löytyi vielä osoitteesta terohannula.com, kirjoittelin monenmoista analyysiä kotimaisista rockfestivaaleista. Valitettavasti blogini hajosi, ja hajotin sen itse vielä niin, että kaikki nuo tekstit hävisivät verkosta, mutta sain tallennettua niistä ison osan koneelleni, jossa ne edelleen ovat.

Blogin hajoaminen tapahtui juuri silloin kun minun piti kirjoittaa ensimmäistä kertaa juttu tapahtumasta, jossa olin lehdistöpassilla. Niinpä perustin musajutuille uuden blogin, Rokkikonttorin. Olen kirjoittanut sinne viimeksi vuonna 2010, mutta muutaman vuoden ajan se oli melko aktiivinen ja todella aktiivisesti luettu blogi. Muistelisin että pari kertaa onnistuin jopa uutisoimaan ensimmäisenä Suomessa jostakin suositun artistin tulossa olevasta keikasta.

Vuosi taisi olla 2007 tai 2008, kun Ilosaarirockin järjestäjistä joku lähetti minulle sähköpostia, että ollaan luettu analyysiäsi ja tykätty, että oletkos ajatellut hakea media-akkreditointia. No en tietenkään ollut ajatellut, mutta innostuin mahdottomasti ja hain. Ja sitten vasta innostuinkin kun sain. Lippu oli jo ostettuna, joten sain laittaa sen myyntiin.

Ilosaarirock oli jo valmiiksi sellainen festari, jota sillä hetkellä eniten symppasin ja se varmasti näkyi kirjoituksissani. Ja se varmaan vaikutti siihen, että sain akkreditoinnin. Sain akkreditointeja paljon muuallekin, mutta Provinssirock ei koskaan minulle mediapassia myöntänyt. Myöhemmin sain kuulla varsin luotettavalta taholta, että se johtui siitä, että kirjoittelin siitä niin kriittisesti.

On vaikea erotella johtuiko provinssikriittisyyteni enemmän objektiivisesta analyysistä, vai omasta tilinteostani syntymämaakuntaani kohtaan. Niihin aikoihin eräs ystäväni oli Provinssilla töissä ja toivoin aina että he saisivat ohjelmiston josta minäkin pitäisin. Kun sellaista ei oikein tullut, turhautumiseni varmaan näkyi kirjoituksissani. Ja jos sellainen tuli, harmitti ettei ollut opiskelijana varaa ostaa kallista lippua.

Ilosaaren suhteen huomasin ajattelevani hölmösti, että minkäköhänlaista juttua he oikein odottavat. Tai paremminkin niin, että mikä on se vähimmäisvaatimus. Kirjoitin pitkiä raportteja, joissa kävin oikeastaan jollakin tavalla läpi koko reissun ja kaikki näkemäni bändit. En ollenkaan ajatellut sitä, että esimerkiksi lehtiin kirjoitettiin huomattavasti suppeampia juttuja. En tiedä miten yllättävä joutuminen osaksi instituutiota vaikutti riippumattomuuteeni. Minähän fanitin bändejä ja festareita jo valmiiksi. Toisaalta isoilla festareilla harvoin on juuri valittamista sellaisissa asioissa, joihin festivaalijärjestäjät voivat vaikuttaa. Ne hommat on yleensä hoidettu melko mallikkaasti. Kritiikki kohdistuu bändeihin, jos on kohdistuakseen. Ja lopulta en kuitenkaan halunnut olla siellä tekemässä juttua, vaan viettämässä vapaa-aikaa, pitämässä hauskaa. Miten voisin pitää hauskaa jos etsisin koko ajan jotain kritisoitavaa? Ja toisaalta, miten autenttinen juttuni olisi, jos se ei perustuisikaan tavallisen festarikävijän kokemukseen? Ja kuitenkaan en kokenut olevani samalla tavalla vapaalla kuin aikaisemmin. Kuitenkin olin vähän kuin töissä, vähän kuin vastuussa jollekin.

Se ei toki estänyt minua olemasta ympäripäissäni koko tapahtuman ajan.

Media-akkreditointi vaikutti juttuihini positiivisesti siksikin, että oli musta tosi mahtavaa, että jotkut festarit tunnustivat ihan yksityiset bloggaajat arvokkaiksi kirjoittajiksi. Tietääkseni se ei tuossa 2008 tai 2009 ollut Suomessa vieläkään ihan hirveän yleistä, mutta voin olla väärässä. Ehkä olin fanipoika, johon oli helppo vaikuttaa antamalla vähän tunnustusta.

Voisin hyvin kuvitella edelleen kirjoittavani festareista juttuja, joissa kuvailisin sitä miten hauskaa oli. Millainen elämys se oli bändeistä johtuen tai niistä huolimatta. Tuskin mediapassin vuoksi jäisivät vessajonot moittimatta tai muut epäkohdat huomauttamatta, mutta ne kannattaa muutenkin asettaa oikeaan mittaluokkaansa, jos ne eivät pilaa koko kokemusta.

Voiko näin ajatella kirjallisuuden kohdalla? Näinkö se tapahtuu? Että yritetään pitää hauskaa ja jos se ei jostain väistämättömistä syistä johtuen onnistu, sitten arvioidaan niitä syitä? Minä koen olevani aika sopeutuvainen ja kykenen kiinnostumaan mistä tahansa ja oikeastaan kykenen pitämäänkin mistä tahansa.

Vai tarkoittaako julkinen kirjoittaminen sitä, että pitää vähän pilata sitä kokemustaan niillä vessajonoilla, sillä juonivetoisuudella, sillä kalliilla kaljalla, sillä tylsällä kielellä? Onks pakko vähän olla fanittamatta?

P.S. Aiheesta on kirjoitettu paremmin mm. Luutiissa ja sieltä löytyy aika kattavat linkkilistat muihin aihetta käsitteleviin blogeihin.

Mainokset

%d bloggers like this: