Avainsana-arkisto: Maaria Pääjärvi

Väärinkäsityksiä kirjallisuuskäsityksistä

Maaria Pääjärvi kirjoitti niin sanotun ntamogaten pohjalta kustannustoimittamisesta tämän erinomaisen artikkelin. (Mikäli aihe ei ole tuttu, Aleksis Salusjärvi summasi ntamogatea tässä kirjoituksessaan.)

Tiivistetysti juttu meni niin, että Tanssiva Karhu -palkintaraadin puheenjohtaja, runoilija ja Turun Sanomien toimittaja Harri Nordell totesi Yle Kultakuume -ohjelman lähetyksessä Turun kirjamessuilla, että ntamo julkaisee paljon runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan ja joukko turkulaisia runousvaikuttajia peesasi häntä tässä, Leevi Lehto ja monet ntamon runoilijat olivat asiasta luonnollisesti toista mieltä.

Maaria kysyi juttua varten minulta kommentteja muutamaan kysymykseen. Liitän tämän kirjoituksen loppuun vastaukseni kokonaisuudessaan hieman (luettavuuden vuoksi) muokattuna ja tarkennettuna joiltakin osin.

Huonouden estetiikkaa?

Luutiissa syntyi, kuten tavallista, nopeasti aiheesta tosi hyvää keskustelua. Muutamassa kohtaa mielestäni kuitenkin ihan selkeästi sekoitetaan asioita.

Useampikin kommentoija vetää yhtäläisyysmerkkejä huonouden estetiikkaan useammastakin asiasta joilla ei välttämättä ole mitään suoraa syy-yhteyttä siihen.

A) Kustannustoimittamisen puute ja huonouden estetiikka.
Kustannustoimittamisen puute ei automaattisesti johda huonouden estetiikkaan eikä vaatimuksella kustannustoimittamattomuudesta (vaatimus jota kukaan ei ole esittänyt, btw) pyritä nimenomaan huonouden estetiikkaan. Huonoilu voi tekstissä olla aivan yhtä paneutuneen ja ahkeran toimitustyön tulosta kuin mikä tahansa muukin esteettinen päämäärä. (Muistaakseni esim. Teemu Helle voi vahvistaa tämän väitteen. Hänen teostaan on ntamolla toimitettu ”huonosta” ”huonommaksi”.) Eikä flarffissa ylipäänsäkään liene ajatuksena se, että teksti tehdään huonosti, vaan että se tyyliltään ja muodoltaan edustaa jotakin sellaista, mitä yleensä pidetään huonona ainakin runouden piirissä.

B) Rosoisuus ja huonouden estetiikka.
Ajattelisin että rosoisuudella tarkoitetaan jotain tarkoituksellista hiomattomuutta, jopa tarkoituksellista rumuutta, ei niinkään tarkoituksellista huonoutta. Samaan tapaan kuin talossa saatetaan jättää tarkoituksella hiomatonta lautaa jonnekin tai kaivaa päällerakennetun alta alkuperäistä tiiliseinää esiin. Ajatuksena ei ole että tiili näyttää huonolta, vaan päinvastoin, se näyttää hyvältä, koska sitä ei ole viimeistelty liian sileäksi tai helpoksi.

C) Keskeneräisyyden estetiikka ja huonouden estetiikka.
Rosoisuus ja keskeneräisyys voivat tarkoittaa samaa asiaa, mutta toisaalta keskeneräisyydellä voidaan tarkoittaa myös jotakin sellaista, mikä on lähempänä huonouden estetiikkaa. Kun itse puhun keskeneräisyydestä, minua kuitenkin kiinnostaa ennen kaikkea tekstin potentiaali, ei välttämättä se miltä se näyttää. Keskeneräisyys voi olla viimeistelemättömyyttäkin, mutta tarkoituksellinen keskeneräisyys voisi olla jotakin, joka kuitenkin tulisi lukea jonakin muuna kuin huonoutena, huolimattomuutena tai laiskuutena. Tarkoituksellinen keskeneräisyys voi sanoa jotakin kiinnostavaa ”valmiin” käsitteestä, mutta myös houkuttaa lukijaa tavallaan kustannustoimittamaan teosta, tai kirjoittamaan sitä, eli tekemään jotain, mitä lukija joka tapauksessa tekisi, mutta nyt niin, että sen joutuu tekemään kenties vähän enemmän tiedostaen kuin tavallisesti. Voisiko tarkoituksellinen keskeneräisyys toimittaa samanlaista funktiota kuin vaikkapa tarkoituksellinen aukkoisuus? Lassi Kämäri totesi Luutiin keskustelussa: ”Kaikki kirjallisuus on keskeneräistä. Eihän se koskaan tule valmiiksi. Haavikko ja Saarikoskikin tekivät muutoksia koottuihin runoihinsa. Joskus on vain päästettävä irti, kuin rakkain lintu, rakastettu.”

Nähdäkseni siis näitä asioita ei oikein voida niputtaa enkä pidä kovin hedelmällisenä tarkastella kustannustoimittamista tai -toimittamattomuutta yksinomaan jonkin yhden estetiikan asiana (tietysti aiheesta voi saada paljonkin irti jos mietitään mitä se voisi kunkin estetiikan kohdalla tarkoittaa), kun se ei selvästikään sitä ole. Itse asiassa huonouden estetiikkaa edustavien teosten kohdalla kai harvemmin esitetään vaatimuksia toimittamisesta.

Yhden estetiikan oletus

”Kyllähän tämä keskeneräisyyden, rosoisuuden ja toimittamattomuuden loputon jankuttaminen ja ylistäminen herättää joukon lisäkysymyksiä ja ajatuksia?

Mihin ihmeessä tarvitaan tavoitteellista kirjoittamiskoulutusta, jos tavoitteena on sitten sen koulutuksen unohtaminen?”

Tämäkin sitaatti on Lassi Kämäriltä. Tässä tapahtuu sellainen erehdys, että oletetaan että jonkin ilmiön puolustaminen tarkoittaa ainoastaan tämän yhden ainoan ilmiön hyväksymistä.

Tällainen ajattelumekanismi on kyllä yksi ongelma kirjoittamisen ja varmaan kirjallisuudenkin opetuksessa, mutta missään tuskin on sellaista opettajaa, joka olisi sitoutunut vain ja ainoastaan huonouden estetiikkaan. (Sen sijaan esimerkiksi modernistinen kirjallisuus- ja kirjailijakäsitys näkyy kaikkialla kirjoittamisen opetuksen rakenteissakin.)

Toiseksi voidaan tietysti sanoa, että mikäli on opetettu nimenomaan huonouden estetiikkaa, niin eihän huonouden estetiikan odotus silloin edellytä opetuksen unohtamista vaan nimenomaan sen muistamista.

Ja vielä kolmanneksi, huonouden estetiikan noudattaminen edellyttää kirjoittajalta ns. hyvän estetiikan tuntemista. Koulutuksen unohtaminen ei oikein palvele tavoitteena tässäkään tapauksessa.

Ymmärtäminen, kontekstointi ja diggailu

”Huonouden estetiikalle ei ole syntynyt vakiintuneita lukumaneereja, koska niiden syntyminen on sille jo lähtökohtaisesti vaikeaa. Huonosta runoudesta opetellaan lähtökohtaisesti pois kohti korkeatasoisuuden estetiikkaa (huonon runouden määritelmät toki vaihtelevat eri ajassa ja paikassa), kun taas huonon runouden ymmärtämiseen vaaditaan paljon kirjallista kompetenssia, enemmän kuin ns. laaturunouden ymmärtämiseen. On vaikea uskoa, että juuri huonouden estetiikka löisi läpi, kun niitä korkeatasoisuuden estetiikkaakaan täysillä toteuttavia runokokoelmia ei kovin usein ilmesty.” – Nimimerkki Vokaalienvälinen k.

Tässä oletetaan, että jokin runous voi ”lyödä läpi” ainoastaan jos se ymmärretään melko suurella tarkkuudella ja osataan kontekstoida kirjallisuuden traditioon. Luulen että näillä vaatimuksilla millään tekstillä ei ole kovin hyviä läpilyöntimahdollisuuksia.

Kuitenkin, väittäisin että esimerkiksi Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojan runoista on helppo diggailla ilman että tajuaa runoudesta tuon taivaallista tai varsinkaan tuntee erityisen hyvin sen traditiota. Mielestäni niissä syntyy nimenomaan tuttuuden tunne, joka helpottaa lukemista. ”Minähän tunnistan tämän puheentavan, juuri näin teinixit puhuvat netissä” jne. Tällaista läpilyöntiä tuskin on tapahtunut, mutta en näe mitään syytä miksi ei voisi tapahtua. Niin, siis mitään muuta kuin sen, että kyse on runoudesta ja runous ei ehkä noin keskimäärin kiinnosta kauhean monia (siis ainakaan niillä määritelmillä mitä runouteen on totuttu liittämään, mutta se onkin ihan toinen juttu).

Jatkuu…

Nyt syntynyt turbulenssi ja keskustelu varmasti edistävät asioita. Luulen että kustannustoimittamisesta käytävä keskustelu kehittyy ja runoudesta käytävä keskustelu kehittyy. Ntamogate ylipäänsä on tuonut esiin monenlaisia väärinkäsityksiä mm. tarvepainatukseen liittyen, jopa ihan alan ammattilaisten keskuudessa. Jo tällaisten väärinkäsitysten korjaantuminen yksistään on tosi tärkeää, mutta yhtä tärkeää on se, minne voimme keskusteluissa päästä sitten, kun suurin piirtein ymmärrämme toistemme puhetta.

Yksi häiritsevä asia ntamossa on varmasti ollut se, että aikaisemmin runouden määrittely on ollut helpompaa, kun on voinut tuudittautua jonnekin institutionaalisiin taidekäsityksiin ja ajatella että kirjallisuutta on se, mitä perinteinen kustantaja kustantaa ja ei-kirjallisuutta ainakin se, mitä se ei kustanna. On ymmärrettävää, että nimekemäärän kasvun ja erilaisten julkaisijoiden ja kirjallisuuskäsitysten kukoistamisen myötä on voi olla vaikeaa puhua kirjallisuudesta, kun mikään helppo itsestäänselvyys ei enää päde ihan entiseen tapaan.

Olen ajatellut kirjoittaa seuraavaksi vähän lisää kirjoittamisen opettamisesta ja mm. sen suhteesta kustannustoimittamiseen.

P.S. Ne alkuperäiset vastaukseni lievästi kustannustoimitettuna.

Pitäisi varmaankin erotella toisistaan sellaiset sanat kuin kustannustoimittaminen, editointi ja stilisointi. Ymmärrän siten, että editoinnin ja stilisoinnin puute voisi näkyä jotenkin teoksesta… Esimerkiksi tahattomina kirjoitusvirheinä, tyylirikkoina, tms. Mutta kustannustoimittamisen puutteen havaitseminen olisi käytännössä mahdotonta.

Varmasti tekstipalaute ja ateljeekritiikki korvaavat ainakin editointia ja stilisointia. En voi tietää ovatko ne vähentäneet kustannustoimittamista. On ainakin väitetty, että kustannustoimittaminen on yleisesti vähentynyt ja on luultavasti totta, että tekstipalaute, kirjoittajakoulutus ja ateljeekritiikki ovat lisääntyneet. Onko niiden välillä syy-seuraussuhdetta, sitä on vaikea sanoa. Voidaan tietysti olettaa, että kustannustoimittamisen vähyyteen pettyneet tekijät ovat hakeneet tukea muualta.

Mikäli oletetaan, että kustantamoissa toimittaminen on vähentynyt ja että ateljeekritiikki yms. on lisääntynyt JA hyväksytään väite, että kaikenlainen palaute on kustannustoimittamista, niin siitähän oikeastaan seuraisi, että kustannustoimittaminen on itse asiassa lisääntynyt. Se vain tehdään eri paikassa kuin ennen. Onko se hyvä vai huono asia, en ole oikeastaan siitäkään ollenkaan varma. En uskaltaisi väittää, että paras toimittaminen tapahtuisi automaattisesti kustantamoissa, että parhaat toimittajat olisivat kustantamoissa töissä.

Pitäisikö sen olla nimenomaan kustantamo, joka tämän työn taloudellisesti kustantaa? Monestihan kuulee kirjoittajakoulutuksesta näitä väittämiä, että sen ja sen kirjailijan kirjoittajakoulu oli työskentely sen ja sen kustannustoimittajan kanssa. Pitääkö kustantamon (vielä nykyään) olla kirjoittajakoulu?

Katsoisin että sanataideopetukseen sisältyvä palaute ei välttämättä poikkea kustannustoimittamisesta millään tavalla. Useimmiten ainakin kurssitoverit (ainakin ennen kuin ovat harjaantuneet palautteen antamisessa) antanevat palautteensa siitä näkökulmasta, että miten teos juuri heidän taidekäsityksestään katsoen muuttuisi paremmaksi, siis heille luontevammaksi seistä rinnalla. Opettajana pyrin selvittämään millainen kirjoittaja itse toivoisi tekstinsä olevan ja tähtäämään sitä kohti. Eli tässä mielessä kustannustoimittamisen ero tekstipalautteeseen voisi olla siinä, että toimittamisessa on kyse jonkun muun kirjallisuuskäsityksestä tai tekstin ideaalista, kun palautteessa, ainakin minun palauteideaalissani, pitäisi olla kyse kirjoittajan itsensä kirjallisuuskäsityksestä. Olen tosin melko varma, että kustannustoimittajat ovat tästä kanssani eri mieltä. Kuitenkin, kun pyritään kohti valmista tekstiä, täytyy kai olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä tekstin valmius on, kun taas kirjoittajakoulutuksessa pitäisi pyrkiä kohti valmista kirjoittajaa (tai itsekseen alati muuttuvaa). Eli niillä ei välttämättä ole mitään eroa, mutta todennäköisesti niillä on jotakin eroa. Yksi keskeinen ero syntyy ainakin siitä, että ryhmissä mielipiteitä on useampia. Tässäkin tietysti on se vaara, että palautetta voi olla vaikea tulkita ja arvottaa. Välttämättä paras argumentti ei voita, vaan paras argumentoija.

Olen usein kuullut väittämän, että kirjoittajakoulutuksen, ateljeekritiikin, ja tietokoneiden yleistymisen myötä tulleen editoinnin helppouden vuoksi huonojen käsikirjoitusten erottaminen hyvistä on tullut vaikeammaksi, koska niitä ei enää voi erottaa kielen perusteella. En tiedä koskeeko tämä väite ennen kaikkea proosakirjallisuutta, mutta uskoisin, että myös runokäsikirjoitukset ovat entistä julkaisukelpoisempia. Tähän ei välttämättä vaikuta ainoastaan kirjoittamisen taidokkuuden kasvu, jonka sinänsä uskon olevan faktaa, vaan myös kustannusalan murros. Siinä missä julkaisukelpoisuutta on aikaisemmin jouduttu arvioimaan (tai joudutaan tietenkin jossain määrin edelleen) paljon taloudellisinkin perustein, eli kuinka paljon kullakin runoteoksella tai novellikokoelmalla ollaan valmiita ottamaan takkiin, voi esimerkiksi tarvepainatejulkaisija tai muu vaihtoehtoisempi tekijä sivuuttaa kokonaan ajatukset myyntipotentiaalista ja keskittyä taiteelliseen laatuun.

Itse olen opettamissani ryhmissä useasti havainnut, ettei ole välttämättä mitään syytä miksei jokainen heistä voisi ylittää julkaisukynnystä vaikka heti, jos päättäisi vain tehdä kirjan valmiiksi. Mielestäni tämä on suurin ero kirjoittajien välillä siinä kuka ylittää kynnyksen ja kuka ei: sitoutuuko kirjan kirjoittamiseen vai ei. Kaikenlaisia kynnyksiä ja kirjailijuuksia mystifioidaan tarpeettomasti. Ei se minusta sen kummempi asia ole kuin kirjoittaako kirjan vai ei. Nykyään melkein kuka tahansa pystyy siihen jos haluaa.

11/10/2013 22:04
Ja tekee vielä mieli lisätä, että millään tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että ”kustannustoimittaminen” tai ”viimeistely” olisivat jotenkin itseisarvoisia asioita. Antti Nylén taisi jossain pohdiskella kill your darlings -fraasista, että miksi juuri ne osat tekstistä pitäisi tappaa, joilla on itselle mahdollisesti suurin merkitys. Mitä oikeastaan editoidaan pois, kun editoidaan. Mitä kustannustoimittamisen jalkoihin jää. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti sellaiset asiat kuin ”keskeneräisyys” ja ”viimeistelemättömyys”, koska ”virheissä” saattaa olla juuri se kirjoittajan jokin ominaislaatu tai persoonallisuus, ”oma ääni”, jos tuota ilmaisua vielä haluaa käyttää. ”Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät eloon toisistaan.” Oikeastaan kirjoittajat ovat nykyään niin hyviä, että kuka hyvänsä pystyy tekemään loppuun saakka hiotun, viimeistellyn ”valmiin” teoksen, mutta ehkä kiinnostavinta saattaisikin olla se, millaisilla eri tavoilla eri kirjoittajien tekstit voivat olla kesken.


Kirjailijuuden arvottamiseen ei ole oikotietä

Tällaista tänään: pohdintoja kirjailijuudesta, urakirjailijuudesta, ”oikeista kirjailijoista” ja vähän kirjoistakin? (Mitä ne on.)

Tapahtuipa kerran kirjallisella kentällä:

”Sanokaas mulle, voiko Minttu Vettenterää oikeasti kutsua kirjailijaksi, kun tämän teokset yhtä lukuun ottamatta ovat palvelukustanteita.”

”No onko se oikea kirjailija jos kaikki teokset ovat omakustanteita? Tästäkin on keskusteltu ihan asiallisesti. Vanha aihe sinänsä.”

”Kirjailijaliitolla täytyy olla jonkinlaiset jäsenkriteerit niin kuin muillakin ammattijärjestöillä. Kirjailijaksi voi sitten sanoa ketä tahansa mun puolestani ja kuka tahansa siinä missä minäkin voin sanoa olevani Kiinan Keisari, tai vaikkapa Napoleon (tosin tietty valkotakkivaara saattaa ajankohtaistua).”

”Minua kiinnostaa Vesiperän ja Henna Helmi Heinosen tms pakkomielle siitä, että pitää päästä kirjailijaksi. Mikä siinä on niin glamöröösiä?”

Kommentteja ja kysymyksiä kirjailijuudesta Facebookissa 13.7.2012.

;

”Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis pitää Enkeli-Elisasta kirjan kirjoittaneen Minttu Vettenterän toimintaa moraalisesti kyseenalaisena. Vettenterä on vedonnut julkisuudessa siihen, että hän ei ole toimittaja vaan kirjailija, joka on tehnyt romaania. Vettenterää on syytetty Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen aihetta käsittelevän jutun jälkeen ihmisten harhaanjohtamisesta.

– Pidän eettisesti arveluttavana, että ensin esitetään tarina totena ja sitten vedotaan kirjailijan vapauteen. Moraalinen ristiriita ei ole ihan vähäinen, Varis sanoo.

Hän ei osaa pitää Vettenterää yhden teoksen perusteella kirjailijana, mutta kirjojen henkilöhahmojen suhde todellisuuteen on hänen mukaansa ikuisuuskysymys.

– Kirjailijat joutuvat aika usein tällaisiin skismoihin, kun kirjat ovat ilmestyneet. Varsinkin sukulaiset loukkaantuvat mutta myös vieraat ihmiset. Pari tutkintapyyntöäkin on tehty. Yleensä ne eivät ole johtaneet mihinkään. Ero Enkeli-Elisan tapaukseen on siinä, että fiktiota kirjoittava kirjailija ei esitä tarinaansa totena. Asia ilmaistaan julkisuudessa niin, että kerrotaan kirjan olevan romaani. Fiktiivisen henkilön saa luoda, kun ilmoittaa sen olevan fiktiota.”

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis
www.kotimaa24.fi
Lihavoinnit allekirjoittaneen lisäämiä.

Hauskaa että päivän puheenaihe on melkein suoraa jatkumoa eilen julkaisemalleni blogitekstille. Kaikki yllä olevat kommentit ja kysymykset ovat muuten ihan ”oikeilta” kirjailijoilta, mitä se sitten tarkoittaakaan.

En ala luetella itse kirjojaan kustantaneiden suuria nimiä maailmankirjallisuudesta, niitä kyllä riittää ja jokainen varmasti tuntee muutaman. En puutu siihen, että Suomessa melkein kaikki sarjakuvataiteilijat ovat omakustantajia ja silti arvostettuja.

Mä ihmettelen sitä, että jos siinä kirjailijuudessa ei ole mitään glamöröösiä, kuten eräs kommentoija sanoo, niin miksi sitä titteliä niin mustasukkaisesti varjellaan? Eikö tällaisella retoriikalla nimenomaan tehdä siitä glamöröösiä? Palvelukustanteina useimmat kirjansa julkaissut kirjailija kutsuu itseään kirjailijaksi, niin johan on kirjailijaliiton puheenjohtaja toteamassa lehdessä, että ei ole ”oikea kirjailija”.

Otin kantaa eräässä kommenttiketjussa seuraavasti:

Pitäisköhän laittaa vielä jokin konkreettinen rajoitus, että miten paljon kustannusyrityksen, mieluusti pörssiyhtiön, on pitänyt sijoittaa rahaa kirjoittajan teokseen, jotta tekijää voidaan kutsua kirjailijaksi? Vai meniskö ton Nyléninkin ehdottaman identiteettipuolen mukaan?

Mun mielestä Walt Whitmania saattoi kutsua kirjailijaksi ja runoilijaksi ihan Leaves of Grassin ekasta painoksesta lähtien, mutta toisaalta en elänyt silloin, niin nyt on helppo viisastella.

Ehkä pitäisi mieluummin miettiä ketkä saavat käyttää titteliä ’ammattikirjailija’ tai ’menestyskirjailija’. Niihin kai pystyisi jotain järkeviä, mitattavia ehtojakin asettamaan, ilman että jonkin määrittelevän auktoriteetin tulee tulla yläpuolelta käyttämään valtaa muihin.

Niin, minusta Vettenterää voi aivan hyvin kutsua kirjailijaksi. Hänen laatuaan kirjailijana on rehellisempää arvostella muilla keinoin kuin naljailla teosten julkaisutavasta.

Tärkein pointti asiasta kai on tuossa lopussa. Arvostelu.

Mitä nimittäin oikeastaan sanotaan, kun sanotaan että joku ei ole oikea kirjailija? Tarkoitetaanko sillä, että henkilö ei oikeasti kirjoitakaan kirjoja? Ei tietenkään. Näyttää aivan ilmeiseltä, että julkaisutavan alleviivaamista, ”oikea kirjailija”-retoriikkaa, käytetään nimenomaan arvottamiseen. Hän on huono kirjailija! Julkaisutavan kritiikki on helppo tapa asettaa itsensä jonkun yläpuolelle, tai ainakin painaa jotakuta alas, sillä siten ei tarvitse tutustua henkilön kirjalliseen tuotantoon lainkaan.

Kirjailijuus on monille tärkeä identiteettikysymys, pitäisikö sanoa identiteettistrategia, ja jos kuka vain voi olla kirjailija, kirjailijuus, ja tämä mystinen identiteetti ei olekaan enää niin ihmeellinen ja mystinen asia. Se ei ole enää glamöröösiä.

Kiinnostavaa tässä on myös se, että ”oikea kirjailijuus” näyttää määrittyvän pitkälti talouden säännöillä. Oikea kirjailija on sellainen, jonka teoksia (huom. monikko, yksi teos ei riitä) julkaisee jokin kaupallinen kustantamo. Siis jokin sellainen taho, joka arvioi teosten myyntipotentiaalia julkaisupäätöksiä tehdessään. Sellainen taho, joka haluaa ehkä tehdä kulttuurityötäkin, mutta jonka on kuitenkin pidettävä nimikkeiden kokonaismyynti kannattavana. Ja tämä riittää. Oikeaa kirjailijuutta määriteltäessä ei koskaan viitata myyntilukuihin, jos teos on julkaistu kaupallisen kustantamon kautta. Riittää että se on julkaistu kaupallisen kustantamon kautta. (Okei, ei aina riitä. vrt. Kata Kärkkäinen, joskaan hänen jäsenyyshakemuksiaan hylkäämässä ei ollut juuri ketään joka olisi lukenut hänen teoksiaan.)

Nyt tietysti herää kysymys, että eikö kaupallisissa kustantamoissa ole kustannuspäätöksiä tekemässä alan asiantuntijat, itseoikeutetut portinvartijat. Eli kaupallisella kustantamolla julkaiseminen olisi siinä mielessä laadun tae ja näin oikea kirjailijuus määrittyisi laadullisin perustein. Näin voisi luulla.

En vähättele kenenkään ammattitaitoa. Kustannustoimittajat ja julkaisupäälliköt varmaankin osaavat hommansa, mikä se sitten onkaan nykyään. Mutta oikeaa kirjailijuutta on jouduttu määrittelemään uusiksi uusien julkaisijoiden ja ennen kaikkea uusien julkaisutapojan myötä.

Kun ntamo ja Kirja Kerrallaan -kustantamon PoEsia -sarja alkoivat julkaista teoksia tarvepainatuksella, kirjan julkaisemiseen ei yhtäkkiä tarvittukaan enää pääomaa. Kirjoista ei tarvinnut ottaa painoksia, vaan niitä voitiin painaa kirjaimellisesti tarpeen mukaan. Ntamolla julkaisupäätöksiä oli ja on edelleen tekemässä Leevi Lehto, PoEsialla joukko runoilijoita, kirjallisuudentutkijoita, kriitikoita ja muita alan asiantuntijoita. Kun sitten (ja nyt joudun nojautumaan muistinvaraiseen tietoon, joten suhtautukaa varauksella ja korjatkoon joku jos olen väärässä) Helsingin Sanomissa jouduttiin miettimään, voidaanko nämä tarvepainatuskirjat ottaa mukaan esikoisteoskilpailuun, asiaan kysyttiin mielipidettä Kirjailijaliitolta. Puheenjohtaja Varis puolusti kieltävää näkemystään sanoen ”Kirjailijaksi ei ole oikotietä”.

Edit klo 22:42: kyseessä oli Runeberg-palkinto, ei esikoisteospalkinto.

Oikotie ei siis tässä tapauksessa tarkoittanut sitä, että julkaisukynnys, asiantuntija-portinvartija kierrettäisiin, sillä olihan ntamon ja PoEsian julkaisupäätöksiä tekemässä henkilöt, joiden asiantuntemusta kukaan tuskin haluaa kiistää. Oikotien täytyi siis tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että pääoma kierrettiin. Ei oikotietä, kirjaan on julkaistaessa käytettävä rahaa. Siitä on otettava painos.

No, nyttemmin ntamon ja nykyisen Osuuskunta Poesian kirjat noteerataan Hesarin kilpailussa, eli siltä osin anekdootti ei ole kiinnostava. Siltä osin se taas ON kiinnostava, että se osoittaa tietynlaista asennetta ja päätellen liiton puheenjohtajan viimeaikaisista ulostuloista, asenne on edelleen olemassa. Ja nähdäkseni tuo asenne on suojeleva, konservatiivinen. Liitto ja Varis haluavat suojella tiettyä kirjailijakuvaa. Ensinnäkin kirjailijan on uurastettava kovasti, ylitettävä vaikea julkaisukynnys kaupalliselle kustantamolle, toiseksi, kirjailijan on julkaistava useampia kirjoja ollakseen kirjailija. Urakirjailija, kuten Maaria Pääjärvi sanoo.

”Kirjailija on henkilö, jolla on vakava aie vastedes kirjoittaa ja julkaista kirjallisia teoksia, ns. kirjoja. Pahitteeksi ei ole, että on jo julkaissut niitä. Edellytys se ei ole. Täytyy ennen kaikkea olla sitoutunut kirjojen julkaisemiseen. Muu on melko epäolennaista. Kirjojen ei tarvitse olla hyviä.”

Antti Nylén helmikuisessa blogikirjoituksessaan ”Sydämeltään sydänkirurgi”.

Tämä on minunkin pointtini. Ei kai se ole kovin kiinnostavaa onko joku kirjailija vai ei. Se on kiinnostavaa onko joku hyvä kirjailija. Hyvän kirjailijan määrittelyyn ei ole oikotietä. Jospa siis unohtaisimme eri julkaisutapojen eroavaisuudet arvotettaessa. Jospa lukisimme, arvottaisimme, ja perustelisimme mielipiteemme ihan teoslähtöisesti. Tai jos edes yrittäisimme.

P.S. En ole Kirjailijaliiton jäsen. Minulta ei myöskään ole koskaan evätty Kirjailijaliiton jäsenyyttä.


%d bloggers like this: