Avainsana-arkisto: Leevi Lehto

Väärinkäsityksiä kirjallisuuskäsityksistä

Maaria Pääjärvi kirjoitti niin sanotun ntamogaten pohjalta kustannustoimittamisesta tämän erinomaisen artikkelin. (Mikäli aihe ei ole tuttu, Aleksis Salusjärvi summasi ntamogatea tässä kirjoituksessaan.)

Tiivistetysti juttu meni niin, että Tanssiva Karhu -palkintaraadin puheenjohtaja, runoilija ja Turun Sanomien toimittaja Harri Nordell totesi Yle Kultakuume -ohjelman lähetyksessä Turun kirjamessuilla, että ntamo julkaisee paljon runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan ja joukko turkulaisia runousvaikuttajia peesasi häntä tässä, Leevi Lehto ja monet ntamon runoilijat olivat asiasta luonnollisesti toista mieltä.

Maaria kysyi juttua varten minulta kommentteja muutamaan kysymykseen. Liitän tämän kirjoituksen loppuun vastaukseni kokonaisuudessaan hieman (luettavuuden vuoksi) muokattuna ja tarkennettuna joiltakin osin.

Huonouden estetiikkaa?

Luutiissa syntyi, kuten tavallista, nopeasti aiheesta tosi hyvää keskustelua. Muutamassa kohtaa mielestäni kuitenkin ihan selkeästi sekoitetaan asioita.

Useampikin kommentoija vetää yhtäläisyysmerkkejä huonouden estetiikkaan useammastakin asiasta joilla ei välttämättä ole mitään suoraa syy-yhteyttä siihen.

A) Kustannustoimittamisen puute ja huonouden estetiikka.
Kustannustoimittamisen puute ei automaattisesti johda huonouden estetiikkaan eikä vaatimuksella kustannustoimittamattomuudesta (vaatimus jota kukaan ei ole esittänyt, btw) pyritä nimenomaan huonouden estetiikkaan. Huonoilu voi tekstissä olla aivan yhtä paneutuneen ja ahkeran toimitustyön tulosta kuin mikä tahansa muukin esteettinen päämäärä. (Muistaakseni esim. Teemu Helle voi vahvistaa tämän väitteen. Hänen teostaan on ntamolla toimitettu ”huonosta” ”huonommaksi”.) Eikä flarffissa ylipäänsäkään liene ajatuksena se, että teksti tehdään huonosti, vaan että se tyyliltään ja muodoltaan edustaa jotakin sellaista, mitä yleensä pidetään huonona ainakin runouden piirissä.

B) Rosoisuus ja huonouden estetiikka.
Ajattelisin että rosoisuudella tarkoitetaan jotain tarkoituksellista hiomattomuutta, jopa tarkoituksellista rumuutta, ei niinkään tarkoituksellista huonoutta. Samaan tapaan kuin talossa saatetaan jättää tarkoituksella hiomatonta lautaa jonnekin tai kaivaa päällerakennetun alta alkuperäistä tiiliseinää esiin. Ajatuksena ei ole että tiili näyttää huonolta, vaan päinvastoin, se näyttää hyvältä, koska sitä ei ole viimeistelty liian sileäksi tai helpoksi.

C) Keskeneräisyyden estetiikka ja huonouden estetiikka.
Rosoisuus ja keskeneräisyys voivat tarkoittaa samaa asiaa, mutta toisaalta keskeneräisyydellä voidaan tarkoittaa myös jotakin sellaista, mikä on lähempänä huonouden estetiikkaa. Kun itse puhun keskeneräisyydestä, minua kuitenkin kiinnostaa ennen kaikkea tekstin potentiaali, ei välttämättä se miltä se näyttää. Keskeneräisyys voi olla viimeistelemättömyyttäkin, mutta tarkoituksellinen keskeneräisyys voisi olla jotakin, joka kuitenkin tulisi lukea jonakin muuna kuin huonoutena, huolimattomuutena tai laiskuutena. Tarkoituksellinen keskeneräisyys voi sanoa jotakin kiinnostavaa ”valmiin” käsitteestä, mutta myös houkuttaa lukijaa tavallaan kustannustoimittamaan teosta, tai kirjoittamaan sitä, eli tekemään jotain, mitä lukija joka tapauksessa tekisi, mutta nyt niin, että sen joutuu tekemään kenties vähän enemmän tiedostaen kuin tavallisesti. Voisiko tarkoituksellinen keskeneräisyys toimittaa samanlaista funktiota kuin vaikkapa tarkoituksellinen aukkoisuus? Lassi Kämäri totesi Luutiin keskustelussa: ”Kaikki kirjallisuus on keskeneräistä. Eihän se koskaan tule valmiiksi. Haavikko ja Saarikoskikin tekivät muutoksia koottuihin runoihinsa. Joskus on vain päästettävä irti, kuin rakkain lintu, rakastettu.”

Nähdäkseni siis näitä asioita ei oikein voida niputtaa enkä pidä kovin hedelmällisenä tarkastella kustannustoimittamista tai -toimittamattomuutta yksinomaan jonkin yhden estetiikan asiana (tietysti aiheesta voi saada paljonkin irti jos mietitään mitä se voisi kunkin estetiikan kohdalla tarkoittaa), kun se ei selvästikään sitä ole. Itse asiassa huonouden estetiikkaa edustavien teosten kohdalla kai harvemmin esitetään vaatimuksia toimittamisesta.

Yhden estetiikan oletus

”Kyllähän tämä keskeneräisyyden, rosoisuuden ja toimittamattomuuden loputon jankuttaminen ja ylistäminen herättää joukon lisäkysymyksiä ja ajatuksia?

Mihin ihmeessä tarvitaan tavoitteellista kirjoittamiskoulutusta, jos tavoitteena on sitten sen koulutuksen unohtaminen?”

Tämäkin sitaatti on Lassi Kämäriltä. Tässä tapahtuu sellainen erehdys, että oletetaan että jonkin ilmiön puolustaminen tarkoittaa ainoastaan tämän yhden ainoan ilmiön hyväksymistä.

Tällainen ajattelumekanismi on kyllä yksi ongelma kirjoittamisen ja varmaan kirjallisuudenkin opetuksessa, mutta missään tuskin on sellaista opettajaa, joka olisi sitoutunut vain ja ainoastaan huonouden estetiikkaan. (Sen sijaan esimerkiksi modernistinen kirjallisuus- ja kirjailijakäsitys näkyy kaikkialla kirjoittamisen opetuksen rakenteissakin.)

Toiseksi voidaan tietysti sanoa, että mikäli on opetettu nimenomaan huonouden estetiikkaa, niin eihän huonouden estetiikan odotus silloin edellytä opetuksen unohtamista vaan nimenomaan sen muistamista.

Ja vielä kolmanneksi, huonouden estetiikan noudattaminen edellyttää kirjoittajalta ns. hyvän estetiikan tuntemista. Koulutuksen unohtaminen ei oikein palvele tavoitteena tässäkään tapauksessa.

Ymmärtäminen, kontekstointi ja diggailu

”Huonouden estetiikalle ei ole syntynyt vakiintuneita lukumaneereja, koska niiden syntyminen on sille jo lähtökohtaisesti vaikeaa. Huonosta runoudesta opetellaan lähtökohtaisesti pois kohti korkeatasoisuuden estetiikkaa (huonon runouden määritelmät toki vaihtelevat eri ajassa ja paikassa), kun taas huonon runouden ymmärtämiseen vaaditaan paljon kirjallista kompetenssia, enemmän kuin ns. laaturunouden ymmärtämiseen. On vaikea uskoa, että juuri huonouden estetiikka löisi läpi, kun niitä korkeatasoisuuden estetiikkaakaan täysillä toteuttavia runokokoelmia ei kovin usein ilmesty.” – Nimimerkki Vokaalienvälinen k.

Tässä oletetaan, että jokin runous voi ”lyödä läpi” ainoastaan jos se ymmärretään melko suurella tarkkuudella ja osataan kontekstoida kirjallisuuden traditioon. Luulen että näillä vaatimuksilla millään tekstillä ei ole kovin hyviä läpilyöntimahdollisuuksia.

Kuitenkin, väittäisin että esimerkiksi Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojan runoista on helppo diggailla ilman että tajuaa runoudesta tuon taivaallista tai varsinkaan tuntee erityisen hyvin sen traditiota. Mielestäni niissä syntyy nimenomaan tuttuuden tunne, joka helpottaa lukemista. ”Minähän tunnistan tämän puheentavan, juuri näin teinixit puhuvat netissä” jne. Tällaista läpilyöntiä tuskin on tapahtunut, mutta en näe mitään syytä miksi ei voisi tapahtua. Niin, siis mitään muuta kuin sen, että kyse on runoudesta ja runous ei ehkä noin keskimäärin kiinnosta kauhean monia (siis ainakaan niillä määritelmillä mitä runouteen on totuttu liittämään, mutta se onkin ihan toinen juttu).

Jatkuu…

Nyt syntynyt turbulenssi ja keskustelu varmasti edistävät asioita. Luulen että kustannustoimittamisesta käytävä keskustelu kehittyy ja runoudesta käytävä keskustelu kehittyy. Ntamogate ylipäänsä on tuonut esiin monenlaisia väärinkäsityksiä mm. tarvepainatukseen liittyen, jopa ihan alan ammattilaisten keskuudessa. Jo tällaisten väärinkäsitysten korjaantuminen yksistään on tosi tärkeää, mutta yhtä tärkeää on se, minne voimme keskusteluissa päästä sitten, kun suurin piirtein ymmärrämme toistemme puhetta.

Yksi häiritsevä asia ntamossa on varmasti ollut se, että aikaisemmin runouden määrittely on ollut helpompaa, kun on voinut tuudittautua jonnekin institutionaalisiin taidekäsityksiin ja ajatella että kirjallisuutta on se, mitä perinteinen kustantaja kustantaa ja ei-kirjallisuutta ainakin se, mitä se ei kustanna. On ymmärrettävää, että nimekemäärän kasvun ja erilaisten julkaisijoiden ja kirjallisuuskäsitysten kukoistamisen myötä on voi olla vaikeaa puhua kirjallisuudesta, kun mikään helppo itsestäänselvyys ei enää päde ihan entiseen tapaan.

Olen ajatellut kirjoittaa seuraavaksi vähän lisää kirjoittamisen opettamisesta ja mm. sen suhteesta kustannustoimittamiseen.

P.S. Ne alkuperäiset vastaukseni lievästi kustannustoimitettuna.

Pitäisi varmaankin erotella toisistaan sellaiset sanat kuin kustannustoimittaminen, editointi ja stilisointi. Ymmärrän siten, että editoinnin ja stilisoinnin puute voisi näkyä jotenkin teoksesta… Esimerkiksi tahattomina kirjoitusvirheinä, tyylirikkoina, tms. Mutta kustannustoimittamisen puutteen havaitseminen olisi käytännössä mahdotonta.

Varmasti tekstipalaute ja ateljeekritiikki korvaavat ainakin editointia ja stilisointia. En voi tietää ovatko ne vähentäneet kustannustoimittamista. On ainakin väitetty, että kustannustoimittaminen on yleisesti vähentynyt ja on luultavasti totta, että tekstipalaute, kirjoittajakoulutus ja ateljeekritiikki ovat lisääntyneet. Onko niiden välillä syy-seuraussuhdetta, sitä on vaikea sanoa. Voidaan tietysti olettaa, että kustannustoimittamisen vähyyteen pettyneet tekijät ovat hakeneet tukea muualta.

Mikäli oletetaan, että kustantamoissa toimittaminen on vähentynyt ja että ateljeekritiikki yms. on lisääntynyt JA hyväksytään väite, että kaikenlainen palaute on kustannustoimittamista, niin siitähän oikeastaan seuraisi, että kustannustoimittaminen on itse asiassa lisääntynyt. Se vain tehdään eri paikassa kuin ennen. Onko se hyvä vai huono asia, en ole oikeastaan siitäkään ollenkaan varma. En uskaltaisi väittää, että paras toimittaminen tapahtuisi automaattisesti kustantamoissa, että parhaat toimittajat olisivat kustantamoissa töissä.

Pitäisikö sen olla nimenomaan kustantamo, joka tämän työn taloudellisesti kustantaa? Monestihan kuulee kirjoittajakoulutuksesta näitä väittämiä, että sen ja sen kirjailijan kirjoittajakoulu oli työskentely sen ja sen kustannustoimittajan kanssa. Pitääkö kustantamon (vielä nykyään) olla kirjoittajakoulu?

Katsoisin että sanataideopetukseen sisältyvä palaute ei välttämättä poikkea kustannustoimittamisesta millään tavalla. Useimmiten ainakin kurssitoverit (ainakin ennen kuin ovat harjaantuneet palautteen antamisessa) antanevat palautteensa siitä näkökulmasta, että miten teos juuri heidän taidekäsityksestään katsoen muuttuisi paremmaksi, siis heille luontevammaksi seistä rinnalla. Opettajana pyrin selvittämään millainen kirjoittaja itse toivoisi tekstinsä olevan ja tähtäämään sitä kohti. Eli tässä mielessä kustannustoimittamisen ero tekstipalautteeseen voisi olla siinä, että toimittamisessa on kyse jonkun muun kirjallisuuskäsityksestä tai tekstin ideaalista, kun palautteessa, ainakin minun palauteideaalissani, pitäisi olla kyse kirjoittajan itsensä kirjallisuuskäsityksestä. Olen tosin melko varma, että kustannustoimittajat ovat tästä kanssani eri mieltä. Kuitenkin, kun pyritään kohti valmista tekstiä, täytyy kai olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä tekstin valmius on, kun taas kirjoittajakoulutuksessa pitäisi pyrkiä kohti valmista kirjoittajaa (tai itsekseen alati muuttuvaa). Eli niillä ei välttämättä ole mitään eroa, mutta todennäköisesti niillä on jotakin eroa. Yksi keskeinen ero syntyy ainakin siitä, että ryhmissä mielipiteitä on useampia. Tässäkin tietysti on se vaara, että palautetta voi olla vaikea tulkita ja arvottaa. Välttämättä paras argumentti ei voita, vaan paras argumentoija.

Olen usein kuullut väittämän, että kirjoittajakoulutuksen, ateljeekritiikin, ja tietokoneiden yleistymisen myötä tulleen editoinnin helppouden vuoksi huonojen käsikirjoitusten erottaminen hyvistä on tullut vaikeammaksi, koska niitä ei enää voi erottaa kielen perusteella. En tiedä koskeeko tämä väite ennen kaikkea proosakirjallisuutta, mutta uskoisin, että myös runokäsikirjoitukset ovat entistä julkaisukelpoisempia. Tähän ei välttämättä vaikuta ainoastaan kirjoittamisen taidokkuuden kasvu, jonka sinänsä uskon olevan faktaa, vaan myös kustannusalan murros. Siinä missä julkaisukelpoisuutta on aikaisemmin jouduttu arvioimaan (tai joudutaan tietenkin jossain määrin edelleen) paljon taloudellisinkin perustein, eli kuinka paljon kullakin runoteoksella tai novellikokoelmalla ollaan valmiita ottamaan takkiin, voi esimerkiksi tarvepainatejulkaisija tai muu vaihtoehtoisempi tekijä sivuuttaa kokonaan ajatukset myyntipotentiaalista ja keskittyä taiteelliseen laatuun.

Itse olen opettamissani ryhmissä useasti havainnut, ettei ole välttämättä mitään syytä miksei jokainen heistä voisi ylittää julkaisukynnystä vaikka heti, jos päättäisi vain tehdä kirjan valmiiksi. Mielestäni tämä on suurin ero kirjoittajien välillä siinä kuka ylittää kynnyksen ja kuka ei: sitoutuuko kirjan kirjoittamiseen vai ei. Kaikenlaisia kynnyksiä ja kirjailijuuksia mystifioidaan tarpeettomasti. Ei se minusta sen kummempi asia ole kuin kirjoittaako kirjan vai ei. Nykyään melkein kuka tahansa pystyy siihen jos haluaa.

11/10/2013 22:04
Ja tekee vielä mieli lisätä, että millään tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että ”kustannustoimittaminen” tai ”viimeistely” olisivat jotenkin itseisarvoisia asioita. Antti Nylén taisi jossain pohdiskella kill your darlings -fraasista, että miksi juuri ne osat tekstistä pitäisi tappaa, joilla on itselle mahdollisesti suurin merkitys. Mitä oikeastaan editoidaan pois, kun editoidaan. Mitä kustannustoimittamisen jalkoihin jää. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti sellaiset asiat kuin ”keskeneräisyys” ja ”viimeistelemättömyys”, koska ”virheissä” saattaa olla juuri se kirjoittajan jokin ominaislaatu tai persoonallisuus, ”oma ääni”, jos tuota ilmaisua vielä haluaa käyttää. ”Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät eloon toisistaan.” Oikeastaan kirjoittajat ovat nykyään niin hyviä, että kuka hyvänsä pystyy tekemään loppuun saakka hiotun, viimeistellyn ”valmiin” teoksen, mutta ehkä kiinnostavinta saattaisikin olla se, millaisilla eri tavoilla eri kirjoittajien tekstit voivat olla kesken.

Mainokset

Ihminen voi olla. Palautteesta.

Juuri ilmestynyt proosateokseni on aloittanut syntymisensä noin yhdeksän vuotta sitten. Opiskelin silloin toista vuotta Pohjanmaan kirjoittajakoulussa (nykyään Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinja, nykyinen työpaikkani). Silloin tapahtui monia kiinnostavia asioita, jotka alkoivat johtaa toisiin ja yhä uusiin kiinnostaviin asioihin. Luin ja kirjoitin hirmuisen paljon, tulostuspaperia minulla kului yhdeksässä kuukaudessa n. 800 liuskaa ja aloin yhä enemmän vaikuttua hieman toisenlaisesta kirjallisuudesta.

Meillä oli mainio porukka tekemässä kirjoittamisen aineopintoja mistä johtuen meillä oli todella hyviä tekstipajoja. Muistan edelleen sen järjestyksenkin, missä tavallisesti istuimme. Pöydät olivat opettajan pöytää kohti avautuvan u-kirjaimen muodossa. Ikkunapuolella istui Joni Nikkola, hänen vieressään Aki Filander, takarivissä, u:n pohjalla Anna Karhu ja ainoastaan tekstipajoihin osallistunut nainen, jonka nimen olen jo ehtinyt unohtaa, ja oven puoleisella reunalla minä istuin keskellä, minusta vasemmalla Kai Niemistö ja oikealla Toni Talja.

Se oli myös vaikea vuosi. Minulla oli monenmoista henkilökohtaista probleemaa.

Tein näytelmää, luin paljon, kirjoitin romaania, luin paljon. Taija Tuominen toimi opettajanamme useimmilla kursseilla ja jostain syystä hän teetti meillä aika paljon nimenomaan tajunnanvirtaharjoituksia. Meillä oli tapana pyytää ns. aamusivuja, ellei hän niitä erikseen kirjoituttanut. Näistä harjoituksista syntyi monia pikkuisia kiinnostavia tekstejä. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitä ne olivat tai mikä niissä oli hyvää, mutta intuitiivisesti niistä pidettiin.

Minulla oli noihin aikoihin pari tärkeää ystävää, joihin pidin yhteyttä lähinnä netin kautta. Veeti (Nevalainen) ja Johanna (Moilanen) eivät tainneet koskaan kunnolla tuntea toisiaan, mutta he molemmat olivat tärkeitä kommentoijia ja innoittajia kirjoittamisessani. Itse asiassa, pari tekstiä syntyi niin, että Johanna oli kirjoittanut tekstejä ja antoi minulle luvan kirjoittaa ne uudestaan. Toinen näistä päätyi myös Ihminen voi olla -kirjaan. Luulen etten koskaan olisi innostunut kirjoittamaan tajunnanvirranomaista, proosarunomaista lyhytproosaa, elleivät Veeti ja Johanna olisi väsymättä kannustaneet minua. Tämä kaikki vaikutti minuun ihmisenä ja kirjoittajana todella paljon. Veetihän lopulta sitten myös piirsi tähän kansikuvan.

En kuitenkaan koskaan oikein tiennyt mitä tehdä näillä lyhyillä teksteillä ja lopulta tulinkin vuosien ajan keskittyneeksi enemmän Tunkeilija -romaaniin. Vasta vuonna 2009, siis viisi tai kuusi vuotta myöhemmin, sain käyttökelpoista ateljeekritiikkiä, kun Harry Salmenniemi luki tekstejäni. Olin varsin yllättynyt että kukaan osasi sanoa niistä mitään muuta kiinnostavaa tai hyödyllistä kuin kehua niitä ja verrata niitä muihin teksteihin. Bruce Holland Rogersin palautteeseen viittasinkin edellisessä kirjoituksessani, mutta Harry oli hänen kanssaan eri mieltä. Harryn mielestä kyseessä oli ilmiselvästi proosa.

Seuraavan vuoden ateljeekritiikkiprojektissa (mikä on Risto Niemi-Pynttärin ideoima projekti) sekä Raisa Marjamäki, että Mari Koski antoi minulle erinomaisen paneutuneen ja huolellisen palautteen. Runoilijoita molemmat, mutta jostain syystä tämä olikin sellaista proosaa, joka oli likeisempää runoilijoille kuin prosaisteille.

Vuonna 2011 olinkin sellaisessa tilanteessa, että minulta oli julkaistu edellisenä vuonna Tunkeilija ja Subtanssi ja olin saanut tästä lyhytproosakokoelmasta useita hyviä, osin erilaisia, osin samanlaisia palautteita ja palautteiden määrä ja laatu sai minut pohdiskelemaan palautetta ylipäänsä. Kesällä 2012 aloin taittaa kokoelmaani itse. Olin hieman turhautunut, enkä tiennyt mitä ajattelisin palautteesta ja toimittamisesta ja sen turhautumisen tuloksena syntyi tämä blogikirjoitus. Joka heti ymmärrettiinkin väärin, ikään kuin olisin ollut turhautunut palautteen laatuun, kun oikeastaan olin turhautunut palautteeseen yleensä. Sillä ajattelin, ja ajattelen edelleen, että Ihminen voi olla on sen verran omintakeista proosaa, että sen suhteen täytyy olla aika tarkkana mitä sillä haluaa tehdä. Palautehan perustuu aina joka tapauksessa joihinkin ideaaleihin, kielikäsityksiin, kirjallisuuskäsityksiin, poetiikkoihin, ajatukseen siitä, millaista on hyvä teksti ja millaista tekstin tulisi olla. Eikä suinkaan voi olla aina varma siitä, että jakaa palautteenantajan kanssa saman kielikäsityksen, saman intention. Ja vaikka Harryn, Raisan ja Marin kielikäsitys on varmasti jotakuinkin niin lähellä omaani kuin moninaisten kielikäsitysten maailmassa voi uskaltaa olettaa olevan, se ei ole aivan sama. Ja jos ajatuksemme siitä, mihin kielen tai kirjallisuuden pitäisi pyrkiä, poikkeavat vähän, ajatuksemme siitä, mihin juuri tämän kirjan ja juuri tämän kielen pitäisi pyrkiä, saattavat poiketa paljonkin.

Niinpä olin aika erikoisen ongelman edessä. Olin saanut runsaasti hyvää, asiantuntevaa, käyttökelpoista palautetta ja käynyt erinomaisia keskusteluita, mutta halusinkin ettei se vaikuttaisi teokseeni. Kuitenkin kun palaute on annettu, se on olemassa. Voisi kai sanoa, että palautteessa oli vikana ainoastaan se, että se oli liian huolellista, liian hyvää, liian paneutunutta. Miten siis erottaa palautteen sivuuttaminen siitä, että tekee päinvastoin kuin palaute ehdottaa, jolloin palaute itse asiassa ohjaa kirjoitusta negaation kautta? Tämä oli lopulta keskeisin ja vaikein kamppailuni tämän kirjan kanssa. Miten olla antamatta palautteen vaikuttaa edes negaation kautta, vai onko sekin jo negaatio? Ehkä oma poetiikkani oli kehittynyt, liikahtanut johonkin suuntaan noiden keskusteluiden myötä – enhän ainakaan halunnut liikauttaa sitä takaisin?

Tunkeilijan ja Subtanssin – ja aikaisemmin kirjoittamieni näytelmien – kohdalla minulla ei ollut tällaista ongelmaa ensinkään. Kaikille näille teoksille oli olemassa jokin sopiva tulkintakehys, varsinkin näytelmille, jossa jonkinlaisella varmuudella voisi arvioida minkälaiset asiat muuttavat teosta huonommaksi ja minkälaiset paremmaksi. Niiden kohdalla palaute oli yleensä aika yksiselitteistä ja olin helposti sen kanssa samaa mieltä. Tämän teoksen kohdalla minulla oli kuitenkin ilmeisesti intuitiivisesti käsitys siitä, että en ollut luomassa ainoastaan teosta, vaan myös kontekstia, myös tulkintakehikkoa, tai… ei, nämä eivät ole sopivia sanoja kuvaamaan sitä, mitä se olisi voinut olla. Olin luomassa mielestäni jotakin muutakin kuin pelkkää teosta jota arvottaa jollain ilmeisellä tavalla. En näköjään osaa selittää sitä vieläkään. Mutta nykyisin olen varmempi siitä, että on hyvä että aloin epäröidä. Ehkä kyse on poetiikasta. Ehkä kyse on siitä, että monet parannusehdotukset perustuivat sellaiseen poetiikkaan, jota en kokenut omakseni ja että mieluummin epäonnistuisin omalla poetiikallani kuin onnistuisin jonkun toisen poetiikalla, vaikka se jonkun toisen poetiikka olisi miten hyvä, tai miten paljon paremmin perusteltu kuin omani. (Onko poetiikalla parempia tai huonompia perusteluja?)

Monesti käy niin, että omalle tekstilleen tulee niin sokeaksi, että tarvitsee ajallista etäisyyttä ja mahdollisesti ulkopuolisen palautetta kyetäkseen näkemään sen ulkopuolelta. Luulen että minulle taisi käydä niin, että jouduin palautteen jälkeen ottamaan ajallista etäisyyttä nähdäkseni poetiikkani taas sen sisäpuolelta.

En siis missään tapauksessa voi sanoa, ettei kaikki tuo huolellinen ja tarkka palaute olisi vaikuttanut teokseeni. Se kaikki vaikutti teokseeni paljon, se vaikutti poetiikkaani, kielikäsitykseeni, se vaikutti minuun ihmisenä. Siksi kai teoksen nimikin on Ihminen voi olla, jonka jokainen palautteenantaja suositteli muuttamaan joksikin toiseksi, mutta joka itsestäni tuntui kuitenkin oikealta.


Ihminen voi olla, pienoisromaani

20130409-201903.jpg

Ihminen voi olla on —

tuon alun kirjoitettuani pidin aika pitkän tauon. Mitäköhän se Ihminen voi olla oikein on? Viimeiset yhdeksän vuotta sen nimi on kai ollut ”se-lyhytproosakokoelma”. Sitten sen nimi oli ”Dentiteetti” ja se oli edelleen lyhytproosakokoelma. Nyt? En tiedä. Sitä olisi ihan perusteltua sanoa runoudeksi, sitä olisi ihan perusteltua sanoa proosarunoksi, se on vain 56 sivua pitkäkin, heh, pituuskin vaikuttaa siihen mitä lajia jokin teos edustaa. Mutta kutsun sitä proosaksi. Mitä proosaa se on? Jaa-a. Olisi ihan perusteltua sanoa sitä lyhytproosakokoelmaksi, olisi ihan perusteltua sanoa sitä pienoisromaaniksi.

Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Bruce Holland Rogers luki joitakin tekstejäni vuonna 2008 muistaakseni, jotka olin kääntänyt häntä varten, ja kutsui niitä proosarunoudeksi. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun taitoin sen viime kesänä aivan eri tavalla kuin lyhytproosakokoelmat taitetaan. Ero on oikeastaan pieni, mutta se on merkittävä. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Leevi Lehto vastasi sähköpostiini joitakin päiviä sitten ”onkin jo korkea aika palata pienoisromaaniisi”. Tässäkin merkitysero on tavallaan pieni, se oli ”vain” kommunikaatiota, mutta toisaalta se oli jollakin tavalla monumentaalinen hetki, ikään kuin joku rohkea olisi ensimmäistä kertaa sanonut ”ei tuo ole koira, tuo on susi!” Tai toisinpäin. Tai että keisarin vaatteet eivät suinkaan ole läpinäkyvästä kankaasta, ei sellaista olekaan, vaan erikoisesti valoa taittavasta kankaasta, joka saa aikaan oudon ilmiön, jossa ja niin edelleen. Ja kuitenkin olin jo ajatellut sitä niin. Ja kuitenkin olin jo taittanut sitä niin.

Mulla ei ole kahden edellisen ntamo-kirjankaan kanssa ollut minkäänlaisia ongelmia mitä tulee Leevi Lehdon työskentelytapaan, ja tämän kirjan kohdalla tuntui että ajatukset kävivät yksiin koko ajan. Oikeastaan voisin palata tähän toimituspuoleen ja ateljeekriitikoihin toisessa blogikirjoituksessa, se on oma aiheensa. Jos yritän tässä vähän hahmotella Ihminen voi ollan pienoisromaaniutta lähtemättä kuitenkaan pureksimaan sitä itse valmiiksi (mikä on vaivaannuttavampaa kuin omaa teostaan tulkitseva kirjailija?) niin se ehkä onnistuisi paremmin näyttämällä siitä tehdyn pitkän tiedotteen (joka on siis Lehdon käsialaa):

Tero Hannula: Ihminen voi olla & ”valtavien, giganttisten asiain törmäyksiä”

Tero Hannula (Tunkeilija, ntamo 2010, Subtanssi, ntamo 2011) päivittää Arthur Rimbaud’n Kauden Helvetissä ja Nathalie Sarrauten Tropismeja Suomen 2000-luvulle – mutta millä tavalla! ”En häpeä lainkaan tunnustaa sitä, että minusta ainoa valtavia, giganttisia asioita hienompi asia on kun valtavat, giganttiset asiat törmäävät valtaviin, giganttisiin asioihin”, kuten Hannula yhdessä kohtaa pientä kirjaansa äkkiä kirjoittaa – aiheuttaen samalla juuri tuollaisen törmäyksen, joita tässä pienessä kirjassa riittää tai joista se oikeastaan koostuu. Ihminen voi olla on herkkä ja perinteisellä tavalla vakava teos (”Voiko kaikki tämä kauneus olla”, kuuluu yksi toistuvista lauseista), joka kuitenkin keinoinaan käyttää kaiken sen groteskin hulluuden, minkä sitä edeltävä 2000-luvun runous, Karri Kokosta Harry Salmenniemen ja Tytti Heikkisen kautta yks Kakeen, suinkin on keksinyt. Silti Ihminen voi olla on proosaa: voi olla että se vielä muistetaan kirjana, jossa tuo mainittu runous lopulta kaappasi kotimaisen kertomakirjallisuuden – tai iskeytyi sen kaksoistorniin (mikä giganttinen törmäys tietenkin myös kuvataan tässä kirjassa: muistuttaen, huom., että ”ensimmäiset haastatellut ihmiset puhuivat Cessna-koneista”).

Toisella tasolla Ihminen voi olla, alkuperäiseltä työnimeltään ”Dentiteetti”, käsittelee ns. minä-kokemuksen paradokseja. ”Valehtelin. Sinä olet, minä olen. Emme me.” kuuluu toinen toistuva hokema eräässä kirjan alkujaksossa. Kuitenkin yhtä giganttista törmäystä myöhemmin lukija (tai tekijä: ei, et sinä, ei hän, vaan te) huomaa/tte, että tuollainen minän fundamentin myöntäminen johtaa itsen näkemiseen ulkopuolelta ja ulkopuolellaan, ja näin minän katoamiseen. Jäljelle jää juosta sen perässä, koskaan kiinni saamatta, niin kuin unessa ja tässä kirjassa koko ajan tapahtuu.

Tämän oivalluksen tai lähtökohdan prosodisena vastineena taas on Hannulan hellittämätön pyrkimys pakottaa lukija näkemään teksti – niin sanoaksemme lukemisen ulkopuolelta. Siinä missä Antti Lehto-oksan toistaiseksi vähälle huomiolle jäänyt Päähenkilön matka maiseman läpi (ntamo 2011) asetti ainoaksi tehtäväkseen ”äärettömän teoksen luomisen”, Hannula tuntuu tavoittelevan ”teosta, joka on mahdoton lukea” – ei ”vaikeutensa” vuoksi (tämä pieni kirja on monilta osin kaunista ja suhteellisen mutkatonta proosaa), vaan aiheuttamansa erikoisen tyhjentymättömyyden tunteen vuoksi.

Yrittäkääpä vain oikeasti ja ajatuksella ja yhdenkään yli hyppäämättä lukea sivujen 12–16 1031 peräkkäistä ”kauan”-sanaa. Ei tule onnistumaan! Ja kumminkin voitte jonakin kauniina päivänä havaita, että teidän on pakko yrittää…

Niin tai näin, suomalaisessa proosassa tapahtuu nyt. Ehkä ei, ainakaan suoraviivaisesti, ole kyse Aronpuron ja Saarikosken 60-luvun kollaasiromaanien ylösnousemuksesta, mutta Ihminen voi olla on kyllä niitä teoksia, joiden jälkeen myöskään edeltävä kaanon ei ole entisensä. Tai kukaties, kuten Hannula kirjansa sivulla 17 kirjoittaa: ”Historiamme lakkaa olemasta ja muuttuu siten ikuiseksi.”

Ihminen voi olla: 140×200 mm, 56 sivua, ISBN 978-952-215-385-2. Taitto Tero Hannula, kansi Make Copies, kannen kuva Veeti Nevalainen.

En yleensä helposti herkisty tai sokeudu omalle tekstilleni enkä sen vastaanotolle, mutta tämän tiedotteen sisältöön en osaa ottaa kantaa. Musta tuntuu että se tavoittaa keskeisiä asioita tosi tarkasti, mutta sitten tietysti on kovin isoja nimiä, joiden kautta pientä kirjaani peilataan ja niiden osuvuuteen olen kyllä täysin (paitsi jäävi, niin myös) aseeton kommentoimaan. Mä tiedän että Ihminen voi olla on kevyesti paras kirjani tähän mennessä ja jotain mitä minun on vaikea ylittää, mutta toisaalta, miten sellaistakaan asiaa voi arvioida? Tässä on kuitenkin kyse erittäin marginaalisesta teoksesta, oletan että sen lukijamäärät voivat hyvässä tapauksessa olla kolminumeroiset, mutta minusta se ei astu mihinkään sellaiseen valmiiseen huoneeseen, johon sen sopivuutta voisi jokin auktoriteetti perustellusti arvioida. Sen sijaan on monia potentiaalisia lukijoita, jotka voivat oletettavasti sanoa siitä jotakin hyvin kiinnostavaa jostakin tietystä kulmasta. Mutta ajattelisin, että mitään kovin luotettavaa ”hyvyyden” tai ”laadun” mittaria ei ole olemassa. Olen tavallaan sen asian kanssa aika yksin.

Enkä nyt tarkoita, että Ihminen voi olla olisi jotenkin uraauurtavan ihmeellinen ja ainutlaatuisuudessaan koskematon. Tarkoitan, että… ja oikeastaan olen taas lipsahtamassa sille ladulle, jota on tarkoitus kulkea seuraavassa postauksessa.

Olen iloinen että Ihminen voi olla tuli julkaistua 9.4.2013, suomen kielen päivänä. Tämän teoksen julkaisu tuntuu merkityksellisemmältä kuin aikaisempien. Tunkeilija ja Subtanssi ovat mielestäni erinomaisia kirjoja kumpikin, ja vähän epävirallisemmat teokseni, SUPERHYPER ja sadellinen, tuulias sää, ovat mainioita kumpikin. Mutta tällä kertaa tunnen jotain erityistä. Ehkä kyse on siitä, että olen oivaltanut proosan olevan kirjallisuuden lajityypeistä kaikkein vapain ja tunnen nyt tuota vapautta.

Viikossa kirjoitettu pienoisromaanini SUPERHYPER on muuten tämän kirjan sisarteos, mikä paljastuu kansia vertailemallakin: molemmissa on käytetty samaa Veeti Nevalaisen erityisesti näitä teoksia varten tekemää piirrosta. Luulen että tätä kokonaisuutta täydentämään syntyy vielä SUPERHYPER 2.0. Ehkä vasta sen jälkeen kykenen sanomaan mitä nämä kuriöösit pikku kirjat ovat. Tai ehkä joku kertoo sen minulle jo ennen sitä.

Ihminen voi olla teoksen voi tilata täältä.
SUPERHYPERin voi tilata täältä.
sadellinen, tuulias sää on ilmaiseksi luettavissa täällä.
Subtanssin voi tilata täältä.
Tunkeilijan voi tilata täältä.


SUPERHYPER, viikossa kirjoitettu, taitettu ja julkaistu romaani

twitterSUPERHYPER

Sunnuntaina 17.3.2013 noin kahdeksan aikaan mietiskelin erästä romaani-ideaani. En halua selittää ideaa auki, tai valmiiksi lukijalle, mutta joka tapauksessa oivalsin, että melko nopea kirjoitustahti sopisi teoksen kokonaisideaan. Tulin lausahtaneeksi ääneen, että se on teos jota pitäisi kirjoittaa kolmesataa kertaa päivässä puolen minuutin ajan ja silloin keksin.

Luovassa kirjoittamisessa on aina kyse jonkinlaisten rajoitteiden asettamisesta ja operoimisesta näiden rajoitteiden sisällä, mikä yleensä edellyttää jonkinlaista luovuutta, ehkä jopa luovaa ajattelua. Eritoten rajoitteisiin perustuvasta kirjallisuudesta käytetään nykyään usein termiä ”kokeellinen” tai ”menetelmällinen”, mutta itse asiassa sellaista kirjoittamista tuskin onkaan, joka ei perustuisi nimenomaan rajoitteille.

Juri Joensuu tuo väitöstutkimuksessaan esiin sellaisenkin näkemyksen, että mm. runomitta voidaan nähdä kirjoittamisen rajoitteena ja/tai menetelmänä.

Luultavasti yleisin rajoite, jota julkaisevat kirjailijat tapaavat itselleen asettaa, on aika. Vaikka tietoisesti ei valittaisikaan jotain tiettyä julkaisuajankohtaa (kuten itse asiassa usein valitaan), tai kirjoittaja ei aseta itselleen selkää deadlinea, hänellä kuitenkin on vähintäänkin alitajuinen käsitys siitä, onko teoksen valmiiksi saattamisessa kyse kuukausista, vuosista vai kymmenistä vuosista. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että mikäli minkäänlaista tiedostamatontakaan aikarajoitetta ei olisi asetettu, teos tuskin tulisi koskaan valmiiksi, koska yleensä teosten kirjoittamisprosessi on niin pitkä, että siinä ajassa ihminen itse ehtii muuttua ja kehittyä niin paljon, ettei se teksti mikä työn alussa oli hyvää ja toivottavaa ole sitä enää lopussa. Kaunokirjallisten teosten valmistaminen ei siis kenties olekaan ajallisesti hallitsematonta toimintaa, jossa jossain kohtaa vain maagisesti tapahtuu teoksen valmiiksi tuleminen, maaginen hetki, jolloin tekijä yhtäkkiä huomaa, ettei muuttaisi teoksesta enää mitään.

Yleensä nämä ajalliset kehykset määrittyvät karkeasti ottaen vuosissa, joskus kenties kuukausissa, Henriikka Tavin hienossa ja kunnianhimoisessa 12-ihmiskokeessakin viikoissa. Minä päätin kokeilla, pystyisinkö toteuttamaan kirjanjulkaisun koko tuotantoprosessin yksinäni ajassa joka mitattaisiin päivissä. Tarkkaan ottaen yhden viikon sisällä.

Vielä tarkempi rajaus tehtävään oli se, pystyisinkö tuossa ajassa toteuttamaan itseäni tyydyttävän (pienois)romaanin, joka olisi poeettinen, mutta jossa metriikan korvaisi hektiikka. Välittyisikö toteutuksen nopeus tekstistä toivomallani tavalla? Niin, ja tietysti ehtisinkö saada sen valmiiksi.

twitterSUPERHYPER

SUPERHYPERin käsikirjoitus valmistui roimasti etuajassa. Enää perjantaina en tehnyt siihen juuri muutoksia, vaan lähdin suoraan taittamaan sitä. Perjantaina oli lisäksi muitakin kiireitä, kuten Opettajattaren ensi-ilta (josta sitten myöhästyimme) ja oma esiintyminen Baari Vakiopaineessa, missä luinkin ensimmäistä kertaa otteita SUPERHYPERistä. Lauantaina aamupäivällä tein kannet ja tuuttasin kirjan myyntiin Lulu.comin kautta. Kirjamessujen päättymisaikaan sunnuntaina, joka oli varsinainen takarajani, jäi reilusti yli vuorokausi aikaa ja Proosan poetiikka -paneelikeskusteluun mennessä, jonka kävimme Eeva Rohaksen ja Jouni Tossavaisen kanssa, olinkin ehtinyt SUPERHYPERin lähestulkoon unohtaa.

Nähtävästi on siis mahdollista toteuttaa tietynlainen pienoisromaani alle viikossa kaikkine työvaiheineen ilman että erityisemmin ryövää työlle aikaa esim. leipätyöstä, ihmissuhteista, yöunista tai luottamustoimista. Mutta on vaikea kuvitella että olisi kovinkaan montaa romaanin muotoa, jonka tässä ajassa mielekkäästi pystyy toteuttamaan. Itselleni tässä projektissa tuntui tärkeältä se, että kaikki langat olivat omissa käsissä. Kannen piirros tähän on pyydetty Veeti Nevalaiselta, mutta senkin oli oikeastaan tarkoitus tulla aivan toiseen teokseen.

SUPERHYPER, Tero Hannula

Teosta voi ostaa yhdeksän euron hintaan täältä. Minulle oli tärkeää myös saada teos myyntiin jollakin järkevällä hinnalla ja tähän Lulu tarjosi erittäin hyvät mahdollisuudet.

MIKSI LULU, MIKSI EI NTAMO?
Ntamo on julkaissut kaksi ensimmäistä teostani, pienoisromaani Tunkeilijan ja Subtanssi -runoelman ja sen kanssa on sovittu myös seuraavan teokseni julkaisemisesta. Ntamo on edelleen ykkösvaihtoehtoni, mitä kirjojen julkaisemiseen tulee ja jos Ntamo haluaa julkaista SUPERHYPERin, Ntamo saa sen ilomielin julkaista. Juuri tässä projektissa halusin kuitenkin minimoida muuttujien määrän ja kokeilla onko jonkin toteuttaminen mahdollista spontaanisti ja nimenomaan yksin. Ntamo on ketterä toimija ja se olisi ollut tähänkin projektiin ykkösvaihtoehto, jos a) olisin ehtinyt sopia asiasta Leevi Lehdon kanssa ja b) Ntamo olisi kiinnostunut tästä. Nyt en yksinkertaisesti ehtinyt (tai halunnut) ottaa lisää muuttujia mukaan.

ARVOSTELUKAPPALEET
Kuka tahansa voi pyytää SUPERHYPERin, tai minkä tahansa muun teokseni digitaalista kopiota arvosteltavaksi lehdessä, blogissa tms. lähettämällä minulle sähköpostia osoitteeseen, joka on muotoa etunimi.sukunimi@gmail.com

P.S. Juri Nummelin on tehnyt hieman toisenlaisen projektin aikanaan, ja kirjoittanut romaanin kahdessatoista tunnissa!


%d bloggers like this: