Avainsana-arkisto: kirjoittajakoulutus

Kuka tarvitsee kirjoittajakoulutusta?

 

Nuori Voima -lehden neljännessä podcastissa käsitellään mm. kirjoittajakoulutusta. Erkka Mykkänen on ollut vuoden Viita-akatemiassa ja vuoden Kriittisessä korkeakoulussa, Miina Supinen on ollut Taija Tuomisen lyhytkurssilla siinä vaiheessa, kun hänen esikoisteoksensa käsikirjoitus on ollut jo melko pitkällä. Sittemmin Supinen on toiminut varsin paljon kirjoittamisen opettajana.

Kirjoittajakoulutusta käsittelevä osuus alkaa kohdasta 26:00.

Keskustelussa pohditaan onko kirjoittajakoulutuksesta hyötyä kenellekään ja jos on, niin kenelle. Yhtä selkeää vastausta tähän kysymykseen ei anneta, mutta molemmat ovat yhtä mieltä siitä, ettei kirjoittajakoulutuksessa välttämättä opita kirjoittamisesta paljoakaan, mutta sen sosiaalinen, tai jopa terapeuttinen, merkitys voi olla suuri.

Huomaan olevani monessa kohtaa samaa mieltä ja tunnistan monia turhautuneisuuden tunteita joita Mykkänen ja Supinen kuvailevat, vaikka olen ollut kovin erilaisessa kirjoittajakoulutuksessa kuin he. Yleensä oma turhautuneisuus opiskelijana liittyi siihen, etteivät muut tuntuneet olevan mukana yhtä vakavalla ja päämäärätietoisella asenteella kuin itse olin (eri asia on miten todenmukainen tämä kokemukseni oli).

Yksi ongelma keskustelussa on se, ettei kirjoittajakoulutusta määritellä millään tavalla eikä eritellä sitä, mistä kirjoittajakoulutuksen muodosta milloinkin puhutaan. Kokemukseni mukaan on aika suuri ero sillä, osallistuuko lyhytkurssille, pidempikestoiseen säännöllisesti mutta harvoin kokoontuvaan ryhmään, vai opiskeleeko kirjoittamista päätoimisesti. Oma kokemukseni sekä opiskelijana että opettajana on enimmäkseen päätoimisen kirjoittajakoulutuksen puolelta.

Kun Erkka Mykkänen kysyy Miina Supiselta kuka oikeastaan tarvitsee kirjoittajakoulutusta, Supinen vastaa ykskantaan ettei sitä kukaan tarvitse, mutta jatkaa, että sitä tarvitaan rohkaisuun ja siihen että tulee nähdyksi kirjoittajana ja kirjailijana. Mykkänen puhuu myöhemmin mielestäni vähätellen kirjoittajista, jotka tulevat koulutukseen, jotta heille ”annettaisiin lupa” kirjoittaa, koska kirjoittamista on heidän elinpiirissään saatettu väheksyä. Hänen mukaansa tällaisia kirjoittajia on erityisesti tietyssä sukupolvessa ja ovat yleensä naisia. Tässä kohtaa Mykkäseltä taitaa unohtua miten etuoikeutetussa asemassa hän on, kenties sukupuolensa ja taustastansa vuoksi, jos hän on saanut kannustusta eikä hänen kirjoittamistyötään ole vähätelty. Onko hänen mukaansa kirjoittajakoulutuksen suurin ongelma siis se, että kursseja ei ole tarpeeksi hänen kaltaisilleen ihmisille, jotka eivät koe kursseja tarvitsevansa.

Supinen näkee yhtenä riskinä kirjoittajakoulutuksessa sen, että jos kirjoittaja ripustaa kirjoittajaidentiteettinsä kirjoittajaryhmään ja opettajaan, hänen kirjoittamisestaan voi tulla todella vaikeaa koulutuksen jälkeen, kun nämä ihmiset katoavat ympäriltä. Olen joskus itsekin pohtinut, että tuollainen riski voi olla olemassa. Mutta kenties ihminen, jolle nimenomaan sosiaalinen puoli on tärkeää, voi sitten vaikka osallistua kursseille uudestaan tai perustaa oman kirjoittajayhteisönsä samanmielisistä ihmisistä. Oikeastaan en enää oikein ymmärrä mikä se riski asiassa on. Sekö, että kirjoittaminen voi olla vaikeaa ilman ryhmää? No sitä se olisi ollut myös ilman kurssin käymistä. Luulen että henkilö, joka muodostaa kirjoittajakoulutuksen avulla jonkinlaisen kirjoittajaidentiteetin, on ottanut yhdellä loikalla monta sellaista askelta, joiden ottaminen ilman koulutusta olisi ollut paljon työläämpää. Kurssin tai koulutuksen jälkeen joutuu varmaan tekemään työtä kirjoittajaidentiteettinsä kanssa, mutta siinä työssä ollaan jo aika pitkällä jos jonkinlainen kirjoittajaidentiteetti on ylipäätään olemassa.

Supinen toteaa, että lukemalla tulee paremmaksi kirjailijaksi kuin istumalla kurssilla. En ole tästä aivan eri mieltä, mutta tavallaan kirjoittajakoulutukseen osallistuminen on lukemista. Siellä ihmiset jakavat toisilleen tietoa siitä, mitä ovat lukeneet ja mikä heidän kokemuksensa kirjoittamisesta on ollut. Ja mitä pidempi koulutus, sitä enemmän siellä joutuu lukemaan. Supinen sanoo parhaaksi kirjoittajakouluksi sen, että lukee paljon. Että jos vaikka lukee yhdeksän osaa ja yhden osan kirjoittaa ja tekee sitä vaikka vuoden, niin se on paras eikä muuta tarvitse. Tuo on varmasti tosi hyvä neuvo. Se on aivan varmasti tosi hyvä kirjoittajakoulu ja monille ihan paras vaihtoehto. Jos siis siihen on mahdollisuus. Mutta väittäisin, että silti parempi kirjoittajakoulutus on se, kun saa esimerkiksi vuoden päätoimisesti keskittyä kirjoittamiseensa ja opiskella kirjoittamista. Silloinhan toteuttaa juuri tuon Supisen kuvaileman parhaan kirjoittajakoulun ja saa sen lisäksi vielä yhteisön ja opettajan tuen ja neuvot.

Toivottavasti en vaikuttanut kovin tuohtuneelta. Minusta tämä podcast oli tosi kiva. Kuuntelin sen kerran saunassa ja tänään vielä uudestaan ja kuten sanoin, tunnistan monet Mykkäsen ja Supisen kuvailemat turhautuneisuuden tunteet eikä tämän tekstin ole tarkoitus olla niinkään vasta-argumentti kuin toinen puheenvuoro keskusteluun kiinnostavasta aiheesta.

Mainokset

Introvertin kirjoittajaopettajan taivas+helvetti

Opiskellessani luovaa kirjoittamista ajattelin että luovan kirjoittamisen opettaja on unelma-ammattini. Saan puhua kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta päivät pääksytysten, saan antaa muille palautetta, saan auttaa toisia kirjoittajia yhteisellä alalla ja vapaa-ajalla voin sitten tehdä omia kirjoitustöitäni.

Kun aloin tehdä kirjoittamisen opettajan töitä päätoimisesti vuonna 2010, aika pitkään tilanne tuntuikin juuri tältä. Tein noin nelisentoista lähiopetustuntia viikossa ja muuna aikana tein muita asioita, mm. kirjoitin aika paljon. 2010 julkaisin kaksi kirjaa, 2011 yhden verkkojulkaisun ja 2013 taas kaksi.

Olen huono sanomaan ei, joten otin vastaan alan töitä käytännössä aina kun tarjottiin. Jossakin vaiheessa minulla oli, muiden töideni ohella, tarkistettavana erään kurssin itsenäiset tehtävät melkein kaikista Jyväskylän avoimen yliopiston yhteistyöoppilaitoksista.

Ensimmäinen pikku burn outtini tuli 2011 talvella. Noin puoli vuotta sen jälkeen kun olin siirtynyt työelämään.

Mutta loppuunpalamiseni ei ole tämän kirjoituksen aihe. Viikottainen lähiopetustuntimääräni nousi koko ajan. Lukuvuonna 2011-12 minulla oli 60% työsuhde, mikä on vielä aika ideaali kirjailija-kirjoittamisenopettajalle, seuraavana vuonna suurin piirtein sama, 2013-14 opiskelijamääräni kasvoi sen verran, että työsuhteeni laajennettiin sataprosenttiseksi ja tänä lukuvuonna sama jatkuu. Tämä on sinällään täysin upeaa. Rakastan työtäni ja saan elantoni rakastamastani työstä yhdeltä ainoalta työnantajalta. Kuukausipalkka on aika kelpo juttu. Päiväni koostuvat suurimmaksi osaksi toisten tekstien lukemisesta, palautteen antamisesta ja muusta vuorovaikutuksesta kirjoittavien ihmisten kanssa.

Se huono puoli siinä on, että energiaa ja halua muuhun lukemiseen ei oikein riitä ja pahin puoli on se, ettei riitä omaan kirjoittamiseenkaan. Jos yrittääkin, niin keskittyminen herpaantuu nopeasti. Tämänkin blogikirjoituksen saattaminen valmiiksi tullee viemään kuukausia. Tämän kanssa samanaikaisesti kirjoitan toiseen blogiini kirjoitusta suhteestani aseemiseen runouteen. Tuo kirjoitus on ollut työn alla syyskuusta lähtien.

Kolme syytä ongelmaan

Voi hyvin olla, että ongelmaa ei olisi, jos osaisin paremmin järjestellä työviikkoni. Pyrin järjestämään työni sen mukaan, minkä oletan olevan opiskelijoideni etu, mutta se ei välttämättä ole kaikilta osin minun etuni. Opetukseni pakkautuu suurimmalta osin parille päivälle, joista yhtenä saatan opettaa kahdeksasta neljään ja sen päälle lukea vielä pari tuntia opiskelijoiden tekstejä, joista keskustellaan seuraavana päivänä kahdeksasta neljään. Se on hauskaa, mutta aika rankkaa. Ehkä minun olisi syytä toimia vähän itsekkäämmin ja järjestää opetus tavalla joka ei ole välttämättä paras mahdollinen, mutta joka on tarpeeksi hyvä ja minulle hieman kohtuullisempi. En vain tiedä vielä mikä se tapa voisi olla.

Toinen asia, joka tässä vaikuttaa, on lukemisen määrä. Voi hyvin olla, että luen niin paljon, ja olen muilla tavoin niin paljon tekemisissä muiden kirjoittamien tekstien kanssa, että kapasiteetti ei riitä enempään. Kun päivätyökseen lukee lähtökohtaisesti keskeneräisiä tekstejä, joista on tarkoitus antaa palautetta jonka perusteella ne voisi kirjoittaa vähän vähemmän keskeneräisiksi, voi olla tosi vaikeaa myöskin siirtyä sellaiseen lukumoodiin, jossa luettava teksti pitäisi ottaa sellaisena kuin se on.

Kolmas seikka on se, minkä otsikossa ensimmäisenä mainitsen. Todella suuri osa työstäni on vuorovaikutusta, joka on sinällään oikein mukavaa, mutta joka näin introvertistä henkilöstä imee mehut aika totaalisesti. Kirjoittaminen on tietysti usein yksinäistä puuhaa ja introversiota sinänsä, mutta pitkäkestoinen vuorovaikutus voi viedä voimat niin tehokkaasti, että mikä tahansa introversio ei riitä siitä palautumiseen, vaan tarvitaan ihan silkkaa lepoa.

Kolme ratkaisua

Ensimmäisen ratkaisun siemenen esittelin jo ongelman mainitessani. En tosin vielä tiedä millaisen muodon tuo ratkaisu voisi ottaa. Yksi olisi tietysti se, etten yksin opettaisi niin suurta osaa linjan opetuksesta.

Toista ongelmaa on paha ratkaista. Periaatteessa se kevenee sitä mukaa kuin ryhmän palautteenantotaidot kehittyvät ja palautekeskusteluiden vetovastuu siirtyy minulta pois, mutta se ei tarkoita että varsinainen työmääräni kuitenkaan pienenisi. Onko olemassa sellaisia vaihtoehtoja, joissa kaikki tekstit eivät tulisi minun luettavikseni. Tai siis tietenkin on, mutta olisivatko ne mielekkäitä. Ehkä voisi kokeilla vertaispalauteryhmiä, joissa opiskelijat toimisivat ilman minua ja minun luettavakseni tulisi esim. vain kerran kuussa ja ainoastaan sellaisia tekstejä, joita on jo käsitelty ryhmissä ja muokattu palautteen perusteella.

Kolmas ongelma on sellainen, johon en ehkä haluakaan ratkaisua, enkä työsuhteeni laadun vuoksi oikein voi mitään ratkaisuja harkita. En halua tavata opiskelijoita ainakaan vähempää kuin tapaan heitä nyt. Voi olla että tämä vuorovaikutusväsymys korjaantuu ihan sillä, että nuo kaksi edeltävää ongelmaa korjaantuvat.

Turhaa nillitystä?

Onhan tämä kenties turhaa valitusta siinä mielessä, että minulla on kuitenkin työ ja asunto ja rahaa ruokaan. Eikä mikä tahansa työ, vaan unelmatyöni. Kysehän on vain siitä etten jaksa harrastaa unelmaharrastustani aivan niin paljon kuin haluaisin. Toisaalta tämä ongelma on pakottanut uudenlaisiin ratkaisuihin. Aseeminen runous on sen verran kaukana perinteisestä kirjoittamisesta ja lukemisesta, että olen ajautunut sen pariin vapaa-ajallani. Ja toisaalta huono keskittymiskyky ei ole lopettanut kirjoittamistani tyystiin, vaan se on ohjannut toisenlaisen kirjoittamisen pariin. Teinhän esimerkiksi SUPERHYPER-proosateokseni viikossa töiden ohessa. Kaikenlaiset kokeilut sopivat minulle oikein hyvin, päivätyö on rajoite jota voi käyttää hyödyksi kirjoittamisessaan hyvin monella tavalla.

Ei tässä kirjoituksessa nyt tullut kovin uskottavasti kuvattua sen kummemmin helvettiä kuin taivastakaan. Ei tämä ole helvettiä eikä taivasta (ei mikään ole). Mutta olisi kyllä hauskaa kuulla muilta kirjoittamisen opettajilta tai muilta taidetta tms. päivätyönään opettavilta, että kuulostaako tämä ongelma tutulta ja miten olette sen ratkaisseet.


Väärinkäsityksiä kirjallisuuskäsityksistä

Maaria Pääjärvi kirjoitti niin sanotun ntamogaten pohjalta kustannustoimittamisesta tämän erinomaisen artikkelin. (Mikäli aihe ei ole tuttu, Aleksis Salusjärvi summasi ntamogatea tässä kirjoituksessaan.)

Tiivistetysti juttu meni niin, että Tanssiva Karhu -palkintaraadin puheenjohtaja, runoilija ja Turun Sanomien toimittaja Harri Nordell totesi Yle Kultakuume -ohjelman lähetyksessä Turun kirjamessuilla, että ntamo julkaisee paljon runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan ja joukko turkulaisia runousvaikuttajia peesasi häntä tässä, Leevi Lehto ja monet ntamon runoilijat olivat asiasta luonnollisesti toista mieltä.

Maaria kysyi juttua varten minulta kommentteja muutamaan kysymykseen. Liitän tämän kirjoituksen loppuun vastaukseni kokonaisuudessaan hieman (luettavuuden vuoksi) muokattuna ja tarkennettuna joiltakin osin.

Huonouden estetiikkaa?

Luutiissa syntyi, kuten tavallista, nopeasti aiheesta tosi hyvää keskustelua. Muutamassa kohtaa mielestäni kuitenkin ihan selkeästi sekoitetaan asioita.

Useampikin kommentoija vetää yhtäläisyysmerkkejä huonouden estetiikkaan useammastakin asiasta joilla ei välttämättä ole mitään suoraa syy-yhteyttä siihen.

A) Kustannustoimittamisen puute ja huonouden estetiikka.
Kustannustoimittamisen puute ei automaattisesti johda huonouden estetiikkaan eikä vaatimuksella kustannustoimittamattomuudesta (vaatimus jota kukaan ei ole esittänyt, btw) pyritä nimenomaan huonouden estetiikkaan. Huonoilu voi tekstissä olla aivan yhtä paneutuneen ja ahkeran toimitustyön tulosta kuin mikä tahansa muukin esteettinen päämäärä. (Muistaakseni esim. Teemu Helle voi vahvistaa tämän väitteen. Hänen teostaan on ntamolla toimitettu ”huonosta” ”huonommaksi”.) Eikä flarffissa ylipäänsäkään liene ajatuksena se, että teksti tehdään huonosti, vaan että se tyyliltään ja muodoltaan edustaa jotakin sellaista, mitä yleensä pidetään huonona ainakin runouden piirissä.

B) Rosoisuus ja huonouden estetiikka.
Ajattelisin että rosoisuudella tarkoitetaan jotain tarkoituksellista hiomattomuutta, jopa tarkoituksellista rumuutta, ei niinkään tarkoituksellista huonoutta. Samaan tapaan kuin talossa saatetaan jättää tarkoituksella hiomatonta lautaa jonnekin tai kaivaa päällerakennetun alta alkuperäistä tiiliseinää esiin. Ajatuksena ei ole että tiili näyttää huonolta, vaan päinvastoin, se näyttää hyvältä, koska sitä ei ole viimeistelty liian sileäksi tai helpoksi.

C) Keskeneräisyyden estetiikka ja huonouden estetiikka.
Rosoisuus ja keskeneräisyys voivat tarkoittaa samaa asiaa, mutta toisaalta keskeneräisyydellä voidaan tarkoittaa myös jotakin sellaista, mikä on lähempänä huonouden estetiikkaa. Kun itse puhun keskeneräisyydestä, minua kuitenkin kiinnostaa ennen kaikkea tekstin potentiaali, ei välttämättä se miltä se näyttää. Keskeneräisyys voi olla viimeistelemättömyyttäkin, mutta tarkoituksellinen keskeneräisyys voisi olla jotakin, joka kuitenkin tulisi lukea jonakin muuna kuin huonoutena, huolimattomuutena tai laiskuutena. Tarkoituksellinen keskeneräisyys voi sanoa jotakin kiinnostavaa ”valmiin” käsitteestä, mutta myös houkuttaa lukijaa tavallaan kustannustoimittamaan teosta, tai kirjoittamaan sitä, eli tekemään jotain, mitä lukija joka tapauksessa tekisi, mutta nyt niin, että sen joutuu tekemään kenties vähän enemmän tiedostaen kuin tavallisesti. Voisiko tarkoituksellinen keskeneräisyys toimittaa samanlaista funktiota kuin vaikkapa tarkoituksellinen aukkoisuus? Lassi Kämäri totesi Luutiin keskustelussa: ”Kaikki kirjallisuus on keskeneräistä. Eihän se koskaan tule valmiiksi. Haavikko ja Saarikoskikin tekivät muutoksia koottuihin runoihinsa. Joskus on vain päästettävä irti, kuin rakkain lintu, rakastettu.”

Nähdäkseni siis näitä asioita ei oikein voida niputtaa enkä pidä kovin hedelmällisenä tarkastella kustannustoimittamista tai -toimittamattomuutta yksinomaan jonkin yhden estetiikan asiana (tietysti aiheesta voi saada paljonkin irti jos mietitään mitä se voisi kunkin estetiikan kohdalla tarkoittaa), kun se ei selvästikään sitä ole. Itse asiassa huonouden estetiikkaa edustavien teosten kohdalla kai harvemmin esitetään vaatimuksia toimittamisesta.

Yhden estetiikan oletus

”Kyllähän tämä keskeneräisyyden, rosoisuuden ja toimittamattomuuden loputon jankuttaminen ja ylistäminen herättää joukon lisäkysymyksiä ja ajatuksia?

Mihin ihmeessä tarvitaan tavoitteellista kirjoittamiskoulutusta, jos tavoitteena on sitten sen koulutuksen unohtaminen?”

Tämäkin sitaatti on Lassi Kämäriltä. Tässä tapahtuu sellainen erehdys, että oletetaan että jonkin ilmiön puolustaminen tarkoittaa ainoastaan tämän yhden ainoan ilmiön hyväksymistä.

Tällainen ajattelumekanismi on kyllä yksi ongelma kirjoittamisen ja varmaan kirjallisuudenkin opetuksessa, mutta missään tuskin on sellaista opettajaa, joka olisi sitoutunut vain ja ainoastaan huonouden estetiikkaan. (Sen sijaan esimerkiksi modernistinen kirjallisuus- ja kirjailijakäsitys näkyy kaikkialla kirjoittamisen opetuksen rakenteissakin.)

Toiseksi voidaan tietysti sanoa, että mikäli on opetettu nimenomaan huonouden estetiikkaa, niin eihän huonouden estetiikan odotus silloin edellytä opetuksen unohtamista vaan nimenomaan sen muistamista.

Ja vielä kolmanneksi, huonouden estetiikan noudattaminen edellyttää kirjoittajalta ns. hyvän estetiikan tuntemista. Koulutuksen unohtaminen ei oikein palvele tavoitteena tässäkään tapauksessa.

Ymmärtäminen, kontekstointi ja diggailu

”Huonouden estetiikalle ei ole syntynyt vakiintuneita lukumaneereja, koska niiden syntyminen on sille jo lähtökohtaisesti vaikeaa. Huonosta runoudesta opetellaan lähtökohtaisesti pois kohti korkeatasoisuuden estetiikkaa (huonon runouden määritelmät toki vaihtelevat eri ajassa ja paikassa), kun taas huonon runouden ymmärtämiseen vaaditaan paljon kirjallista kompetenssia, enemmän kuin ns. laaturunouden ymmärtämiseen. On vaikea uskoa, että juuri huonouden estetiikka löisi läpi, kun niitä korkeatasoisuuden estetiikkaakaan täysillä toteuttavia runokokoelmia ei kovin usein ilmesty.” – Nimimerkki Vokaalienvälinen k.

Tässä oletetaan, että jokin runous voi ”lyödä läpi” ainoastaan jos se ymmärretään melko suurella tarkkuudella ja osataan kontekstoida kirjallisuuden traditioon. Luulen että näillä vaatimuksilla millään tekstillä ei ole kovin hyviä läpilyöntimahdollisuuksia.

Kuitenkin, väittäisin että esimerkiksi Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojan runoista on helppo diggailla ilman että tajuaa runoudesta tuon taivaallista tai varsinkaan tuntee erityisen hyvin sen traditiota. Mielestäni niissä syntyy nimenomaan tuttuuden tunne, joka helpottaa lukemista. ”Minähän tunnistan tämän puheentavan, juuri näin teinixit puhuvat netissä” jne. Tällaista läpilyöntiä tuskin on tapahtunut, mutta en näe mitään syytä miksi ei voisi tapahtua. Niin, siis mitään muuta kuin sen, että kyse on runoudesta ja runous ei ehkä noin keskimäärin kiinnosta kauhean monia (siis ainakaan niillä määritelmillä mitä runouteen on totuttu liittämään, mutta se onkin ihan toinen juttu).

Jatkuu…

Nyt syntynyt turbulenssi ja keskustelu varmasti edistävät asioita. Luulen että kustannustoimittamisesta käytävä keskustelu kehittyy ja runoudesta käytävä keskustelu kehittyy. Ntamogate ylipäänsä on tuonut esiin monenlaisia väärinkäsityksiä mm. tarvepainatukseen liittyen, jopa ihan alan ammattilaisten keskuudessa. Jo tällaisten väärinkäsitysten korjaantuminen yksistään on tosi tärkeää, mutta yhtä tärkeää on se, minne voimme keskusteluissa päästä sitten, kun suurin piirtein ymmärrämme toistemme puhetta.

Yksi häiritsevä asia ntamossa on varmasti ollut se, että aikaisemmin runouden määrittely on ollut helpompaa, kun on voinut tuudittautua jonnekin institutionaalisiin taidekäsityksiin ja ajatella että kirjallisuutta on se, mitä perinteinen kustantaja kustantaa ja ei-kirjallisuutta ainakin se, mitä se ei kustanna. On ymmärrettävää, että nimekemäärän kasvun ja erilaisten julkaisijoiden ja kirjallisuuskäsitysten kukoistamisen myötä on voi olla vaikeaa puhua kirjallisuudesta, kun mikään helppo itsestäänselvyys ei enää päde ihan entiseen tapaan.

Olen ajatellut kirjoittaa seuraavaksi vähän lisää kirjoittamisen opettamisesta ja mm. sen suhteesta kustannustoimittamiseen.

P.S. Ne alkuperäiset vastaukseni lievästi kustannustoimitettuna.

Pitäisi varmaankin erotella toisistaan sellaiset sanat kuin kustannustoimittaminen, editointi ja stilisointi. Ymmärrän siten, että editoinnin ja stilisoinnin puute voisi näkyä jotenkin teoksesta… Esimerkiksi tahattomina kirjoitusvirheinä, tyylirikkoina, tms. Mutta kustannustoimittamisen puutteen havaitseminen olisi käytännössä mahdotonta.

Varmasti tekstipalaute ja ateljeekritiikki korvaavat ainakin editointia ja stilisointia. En voi tietää ovatko ne vähentäneet kustannustoimittamista. On ainakin väitetty, että kustannustoimittaminen on yleisesti vähentynyt ja on luultavasti totta, että tekstipalaute, kirjoittajakoulutus ja ateljeekritiikki ovat lisääntyneet. Onko niiden välillä syy-seuraussuhdetta, sitä on vaikea sanoa. Voidaan tietysti olettaa, että kustannustoimittamisen vähyyteen pettyneet tekijät ovat hakeneet tukea muualta.

Mikäli oletetaan, että kustantamoissa toimittaminen on vähentynyt ja että ateljeekritiikki yms. on lisääntynyt JA hyväksytään väite, että kaikenlainen palaute on kustannustoimittamista, niin siitähän oikeastaan seuraisi, että kustannustoimittaminen on itse asiassa lisääntynyt. Se vain tehdään eri paikassa kuin ennen. Onko se hyvä vai huono asia, en ole oikeastaan siitäkään ollenkaan varma. En uskaltaisi väittää, että paras toimittaminen tapahtuisi automaattisesti kustantamoissa, että parhaat toimittajat olisivat kustantamoissa töissä.

Pitäisikö sen olla nimenomaan kustantamo, joka tämän työn taloudellisesti kustantaa? Monestihan kuulee kirjoittajakoulutuksesta näitä väittämiä, että sen ja sen kirjailijan kirjoittajakoulu oli työskentely sen ja sen kustannustoimittajan kanssa. Pitääkö kustantamon (vielä nykyään) olla kirjoittajakoulu?

Katsoisin että sanataideopetukseen sisältyvä palaute ei välttämättä poikkea kustannustoimittamisesta millään tavalla. Useimmiten ainakin kurssitoverit (ainakin ennen kuin ovat harjaantuneet palautteen antamisessa) antanevat palautteensa siitä näkökulmasta, että miten teos juuri heidän taidekäsityksestään katsoen muuttuisi paremmaksi, siis heille luontevammaksi seistä rinnalla. Opettajana pyrin selvittämään millainen kirjoittaja itse toivoisi tekstinsä olevan ja tähtäämään sitä kohti. Eli tässä mielessä kustannustoimittamisen ero tekstipalautteeseen voisi olla siinä, että toimittamisessa on kyse jonkun muun kirjallisuuskäsityksestä tai tekstin ideaalista, kun palautteessa, ainakin minun palauteideaalissani, pitäisi olla kyse kirjoittajan itsensä kirjallisuuskäsityksestä. Olen tosin melko varma, että kustannustoimittajat ovat tästä kanssani eri mieltä. Kuitenkin, kun pyritään kohti valmista tekstiä, täytyy kai olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä tekstin valmius on, kun taas kirjoittajakoulutuksessa pitäisi pyrkiä kohti valmista kirjoittajaa (tai itsekseen alati muuttuvaa). Eli niillä ei välttämättä ole mitään eroa, mutta todennäköisesti niillä on jotakin eroa. Yksi keskeinen ero syntyy ainakin siitä, että ryhmissä mielipiteitä on useampia. Tässäkin tietysti on se vaara, että palautetta voi olla vaikea tulkita ja arvottaa. Välttämättä paras argumentti ei voita, vaan paras argumentoija.

Olen usein kuullut väittämän, että kirjoittajakoulutuksen, ateljeekritiikin, ja tietokoneiden yleistymisen myötä tulleen editoinnin helppouden vuoksi huonojen käsikirjoitusten erottaminen hyvistä on tullut vaikeammaksi, koska niitä ei enää voi erottaa kielen perusteella. En tiedä koskeeko tämä väite ennen kaikkea proosakirjallisuutta, mutta uskoisin, että myös runokäsikirjoitukset ovat entistä julkaisukelpoisempia. Tähän ei välttämättä vaikuta ainoastaan kirjoittamisen taidokkuuden kasvu, jonka sinänsä uskon olevan faktaa, vaan myös kustannusalan murros. Siinä missä julkaisukelpoisuutta on aikaisemmin jouduttu arvioimaan (tai joudutaan tietenkin jossain määrin edelleen) paljon taloudellisinkin perustein, eli kuinka paljon kullakin runoteoksella tai novellikokoelmalla ollaan valmiita ottamaan takkiin, voi esimerkiksi tarvepainatejulkaisija tai muu vaihtoehtoisempi tekijä sivuuttaa kokonaan ajatukset myyntipotentiaalista ja keskittyä taiteelliseen laatuun.

Itse olen opettamissani ryhmissä useasti havainnut, ettei ole välttämättä mitään syytä miksei jokainen heistä voisi ylittää julkaisukynnystä vaikka heti, jos päättäisi vain tehdä kirjan valmiiksi. Mielestäni tämä on suurin ero kirjoittajien välillä siinä kuka ylittää kynnyksen ja kuka ei: sitoutuuko kirjan kirjoittamiseen vai ei. Kaikenlaisia kynnyksiä ja kirjailijuuksia mystifioidaan tarpeettomasti. Ei se minusta sen kummempi asia ole kuin kirjoittaako kirjan vai ei. Nykyään melkein kuka tahansa pystyy siihen jos haluaa.

11/10/2013 22:04
Ja tekee vielä mieli lisätä, että millään tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että ”kustannustoimittaminen” tai ”viimeistely” olisivat jotenkin itseisarvoisia asioita. Antti Nylén taisi jossain pohdiskella kill your darlings -fraasista, että miksi juuri ne osat tekstistä pitäisi tappaa, joilla on itselle mahdollisesti suurin merkitys. Mitä oikeastaan editoidaan pois, kun editoidaan. Mitä kustannustoimittamisen jalkoihin jää. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti sellaiset asiat kuin ”keskeneräisyys” ja ”viimeistelemättömyys”, koska ”virheissä” saattaa olla juuri se kirjoittajan jokin ominaislaatu tai persoonallisuus, ”oma ääni”, jos tuota ilmaisua vielä haluaa käyttää. ”Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät eloon toisistaan.” Oikeastaan kirjoittajat ovat nykyään niin hyviä, että kuka hyvänsä pystyy tekemään loppuun saakka hiotun, viimeistellyn ”valmiin” teoksen, mutta ehkä kiinnostavinta saattaisikin olla se, millaisilla eri tavoilla eri kirjoittajien tekstit voivat olla kesken.


%d bloggers like this: