Avainsana-arkisto: kirjailijuus

Alustus Orivedellä: Oikoteitä kirjailijaksi – ajatuksia (mm. kirjoittamisen opiskelijoiden) muuttuvista kirjailijuuskäsityksistä

Oriveden Opistolla Luovan kirjoittamisen opetuksenpäivillä 24.11.2012

Olin lauantaina puhumassa Oriveden Opistolla ja kun tapojeni vastaisesti olin kirjoittanut valmiiksi pienen käsikirjoituksen, ajattelin että sama julkaista se täälläkin. Pahoittelen. Alustukseni ei varmaankaan mennyt aivan näin, mutta jotain tähän suuntaan.

Puheenvuoroni aiheena on ”Oikoteitä kirjailijaksi – ajatuksia (mm. kirjoittamisen opiskelijoiden) muuttuvista kirjailijuuskäsityksistä”. Peilaan aihetta lähinnä henkilökohtaisesta näkökulmastani, mutta yritän ymmärtää sitä jossakin määrin myös opiskelijoideni kautta.

Luovan kirjoittamisen opetuksen piirissä olen ollut vuodesta 2001, jolloin aloitin opiskelijana Etelä-Pohjanmaan Opistolla, eli kokemukseni kattaa kirjoittamisen opiskelua ja opettamista vähän reilun yhdentoista vuoden ajalta. Mikä on tietysti aika vaatimaton aikajänne, verrattuna monien läsnäolijoiden vaikuttaviin työuriin.

Kirjailijana olemista olen miettinyt vaihtelevalla intensiteetillä ehkä reilun neljännesvuosisadan, mikä sekin on joidenkin läsnäolijoiden rinnalla melko vaatimatonta. Kirjailija olen ollut – näin koen nykyään – pari vuotta pidempään. Ajattelen näin, vaikka ensimmäinen kirjani ilmestyi 2010 ja ensimmäisen näytelmäni ensi-illastakin on vasta kahdeksan vuotta.

Arvioin että olen ollut kirjailija noin kaksikymmentäseitsemän vuotta. Eli siitä asti, kun aloin kokea olevani eräällä varsin vaikeasti määriteltävällä tavalla erilainen kuin useimmat ympärilläni silloin olleet ihmiset. Kun aloin huomata, että katsoin elokuvia hieman eri tavalla kuin muut, tai jopa suhtauduin todellisuuden luonteeseen eri tavalla kuin muut. Jokin fiktiivinen ja metafiktiivinen, täytyy kai myöntää, osin myös ironinen, merkityskerros tuntui asettuvan minun ja todellisuuden väliin, mutta myös minun ja muiden ihmisten väliin.

Näin on ainakin helppo väittää nyt. On helppo väittää nyt, että jo silloin todellisuus, tai kokemus siitä, oli mielessäni kuin ikkunaverho, johon boheemisti poltin savukkeellani pieniä reikiä. Verho, jonka avaamista kutsutaan psykoosiksi, mutta jonka välistä kurkistelua pidetään luovuutena.

Tarkoituksenani ei ole mystifioida kirjailijuutta, eikä kuvata sitä jonakin sisäsyntyisenä lahjana, myyttisenä, kummallisena alkemiana johon ainostaan harvoilla ja valituilla on mahdollisuus, vaan pyrin ainoastaan kuvaamaan sitä prosessia, jonka jälkikäteen voin hahmottaa sellaiseksi intressien ja suuntautumisten valikoitumiseksi, jota voisi kutsua kirjailijan polukseni.

Joka tapauksessa ajattelen olleeni kirjailija, ellen syntymästäni, niin ainakin lapsuudestani saakka. Olen vain tullut kaapista vasta 2000-luvulla.

No mitä sitten?

Miksi sen pitäisi kiinnostaa ketään, mitä olen kirjailijuudesta tai itsestäni milloinkin kokenut?

Ehkei miksikään.

Ehkä siksi, että olen käyttänyt tätä omaa kirjailijuuskokemustani eräänlaisena johtoajatuksena opettaessani kirjoittamista muille (ja for the sake of the argument, hyväksykäämme tässä yhteydessä, että kirjoittamista ON mahdollista opettaa).

Perustellakseni tämän kokemuksen käyttöä, ja selittääkseni mikä se kokemus tässä yhteydessä tarkalleen ottaen on, palaan ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun World Trade Centerin tornit tuhoutuivat terrori-iskussa.

Ja mikä tärkeintä: minä olin juuri aloittanut kirjoittamisen opintoni.

Etelä-Pohjanmaan Opistolla kirjoittamista opetti kirjailija Jyrki Tuulari. Yksi cooleimmista ihmisistä joita olen koskaan tavannut, vaikka hänellä onkin mielipiteitä varsin epätasaisesti jakavat viikset. Tämä lähes kaksimetrinen laiha mies oli minua vastassa, kun monen sattuman kautta melkein kuin tipahdin kirjoittamisen opiskelijoiden keskelle. Muut olivat aloittaneet lukuvuotensa jo vähän aiemmin, he olivat ehtineet hieman jo tutustua toisiinsa, kun minä ja eräs toinen heppu tulimme mukaan. Jyrkillä oli varmastikin päällään mustasta jo hieman harmahtamaan päässeet farkut, mustat nahkakengät, harmaa papinkauluspaita ja musta nahkatakki, sekä aivan kirjaimellisesti pisteenä iin päällä, virkattu musta pipo, jonka hän oli saanut vuosia sitten opiskelijaltaan lahjaksi. En ole koskaan nähnyt Jyrkiä ilman tuota pipoa. Ilman nahkatakkia olen hänet nähnyt, vaikka hänellä oli se jopa puvuntakkinsa päällä näytelmämme ensi-illassa, mutta ilman pipoa, ei ikinä. Hän puhui matalalla mutta ystävällisellä äänellä, jolla mikä tahansa älyttömyys olisi kuulostanut zen-mestarin ylimaalliselta viisaudelta. Mutta älyttömyyksiä häneltä ei koskaan kuullut. Sen sijaan hauskoja anekdootteja hän pudotteli kuin pähkinöitä oraville. Yleensä niihin liittyi kustantaja Ville Viksten. Kerran Jyrki oli kirjoittanut mielestään Suomen parhaimman runokokoelman, mutta kun hän meni näyttämään sitä Vikstenille, tämä sanoi: ”Kuule Jyrki. Nämä sinun runot ovat sellaisia, että kyllä sinun prosaistina pitää pysymän. Mennään syömään.” Kerran hän oli sitten kirjoittanut mielestään Suomen parhaimman romaanin, kun proosaa piti olla. Ville sanoi: ”Tämä sinun käsikirjoituksesi on aivan jalat irti maasta. Mennään syömään.”

En ollut koskaan kuullutkaan Jyrkistä ennen tätä, mutta halusin tietää kuka hän oikein oli. Kahdeksankymmentäluvun lopulla Jyrki voitti Mikael Agricola -palkinnon esikoisromaaninsa käsikirjoituksella. Sittemmin WSOY oli julkaissut häneltä myös novellikokoelman ja toisen romaanin. Että oikein WSOY. Tämähän oli kova heppu.

Aikaisemmin olin haaveillut kirjailijan urasta, siitä että elättäisin itseni kirjoittamalla kirjoja, mutta niin kuin muillekin, myös meille sanottiin kirjoittamisen opintojen alussa, ettei se semmoinen täällä Suomessa onnistu mitenkään. Muutama lottovoittaja kerrallaan on, muut hakevat apurahoja, työttömyystukea ja toimeentulotukea ja keräilevät tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Tai tekevät jotakin oikeaa työtä.

No minua ei mikään oikea työ kiinnostanut. Nyt minä halusinkin olla kuin Jyrki: halusin että jonakin päivänä elättäisin itseni opettamalla kirjoittamista ja rahoittaisin sillä kirjailijantyöni, jota siis tekisin harrastuksena. Hyvä. Ei tarvitsisi tehdä oikeaa työtä eikä hankkia oikeaa ammattia. Jonakin päivänä minusta tulisi kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Ei vielä, mutta jonakin päivänä.

Muitakin esikuvia alkoi tipahdella tähän kuvioon: Juha Seppälää, Joni Skiftesvikiä, Kari Hotakaista.

Ja keväällä meille tuli vierailevaksi opettajaksi Taija Tuominen, jonka Tiikerihai -romaani oli juuri tosi kuumaa kamaa. Se oli voittanut Olvi-säätiön palkinnon ja ylipäänsä siitä kohkattiin kauheasti. Kova tyyppi.

Minä olin kirjoittanut lukuvuoden aikana ensimmäisen romaanikässärini valmiiksi ja Taija vertasi minua sen perusteella ”WSOY:n mieskirjailijoihin, niin kuin Hotakainen ja Tervo”. Voi pojat. Taisivat olla melkein kaikki esikuvani siihen aikaan södikan miehiä. Jonain päivänä, ei vielä, mutta jonain päivänä…

Tullessani opintoihin kirjailijuuskäsitykseni taisi olla jotakuinkin:

– Henkilö, joka elättää itsensä kirjoittamalla kirjoja. Tavattoman viisas ihminen, jonka viisautta todistaa se, että hän kirjoittaa kirjoja ja että hän kirjoittaa niitä niin hyvin, että elättää itsensä sillä. Voidaan esimerkiksi kysyä häneltä mielipidettä uutisissa mihin tahansa asiaan, koska kirjailijuus, vaikkei teekään hänestä kaikkien alojen asiantuntijaa, tekee hänestä mielipiteiden erikoishenkilön.

Kun sain tietää että tämä on epärealistista, kirjailijuuskäsitykseni otti nopeasti tällaisen muodon:

– Henkilö, jonka kirjoja on julkaistu joltakin kustantamolta, joita Suomessa ovat WSOY, södikka, ja pari muuta. Mitä niitä nyt oli. ”Tuomas seisoo niin kuin…”, joo, ja sit ”Tähtiä kuin…”, joo, Poikia on Jukolassa. Jonakin päivänä. Jonakin päivänä.

Aloin miettiä millaista hyvä teksti on ja mietin sitä ennen kaikkea ihailemieni kirjojen ja kirjailijoiden näkökulmasta. Että hyvä teksti on sellaista kuin nämä seppälät ja skiftesvikit ja tervot ja hotakaiset ja muut kirjoittavat. Että yhdistääköhän niitä jokin? Ja kyllähän niitä yhdistää. Aloin kokeilla osaisinko kirjoittaa samaan tapaan kuin he ja kyllähän osasin. Mitä enemmän apinoin heitä, sitä parempaa palautetta sain sekä opiskelutovereilta, että opettajalta. Eräästä novellistani Jyrki sanoi koko luokan edessä: ”Kun itse olen kirjoittanut jotakin näin hyvää ja valmista, jos siis ylipäänsä olen ikinä kirjoittanut mitään näin hyvää, mä yritän pakkomielteisesti löytää sitä edes jotakin vikaa. Ja löysinhän mä tästäkin lopulta. Sulla on väärä aikamuoto tossa yhdessä lauseessa.”

Näin piti kirjoittaa. Näin kirjailijat kirjoittavat. Kustantamoissa olisi sitten editoijia, jotka korjaisivat sen aikamuodon siitä yhdestä lauseesta.

Ihanaa! Ja ahdistavaa. Entä jos sille jalustalle ei pääsisikään. Entäs jos sinne pääsisivät aivan toiset, minua paljon huonommat kirjailijat.

Olin silloin parikymppinen, ja kuinka ollakaan, kirjallisuusmakuni tulisi vielä muuttumaan. Jo seuraavana vuonna apinoin aivan toisia kirjailijoita.

Sitä seuraavana vuonna tuli mieleen, että onkohan sittenkään mielekästä yrittää kirjoittaa samalla tavalla kuin jotkut kaikki muut. Tai käytännöllisesti katsoen samalla tavalla kuin kaikki muut. Ja että jos kirjoittajakoulutuksen tarkoituksena oli löytää jokin sellainen kuin ”oma ääni”, niin miksi ihmeessä kaikkien ääntä arvotettiin samalla apparaatilla. ”Adjektiivitauti” oli helppo sana heittää, jos ei muuta sanottavaa keksinyt. Lauseenvastikkeita teksteistä löytyi aina varmasti, ja niitä ei saa olla. Jopa sellainen, meillä silloin tosi yleinen puheenparsi, kuin ”tää teksti toimii, tää juttu toimii, tää ei toimi”, alkoi arveluttaa. Mitä se sellainen toimiminen oli ja miksi sen puuttuminen oli itsestäänselvästi huono asia.

Södikan miehillä ei taatusti ollut adjektiivitautia, heidän harvoja lauseenvastikkeitaan oli melkein mahdotonta huomata, heidän passiiveissaan oltiin miehekkäästi ja heidän tekstinsä toimi varmasti. Se ei voinut olla toimimatta hyvin samaan tapaan kuin halkopino ei hevin voi olla toimimatta. Ja mikäs siinä. Halkopinoja tarvitaan. Mutta se ei ole puun ainoa olomuoto.

Ja mistä helkkarin syystä niin monilla meistä oli sellainen käsitys, että kirjallisella työllä toimeentulemisella ja kirjallisella laadulla oli niin selkeä syy-yhteys. Että mitä parempi ja taidokkaampi kirjailija, sitä paremmin hän menestyisi, ehkä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Ehkä se oli kaksinkertaista toiveajattelua. Ensin oli se toive, että olemme erityisen lahjakkaita, siis aivan poikkeuksellisen hyviä skribenttejä. Ja sitten se, että tämä lahjakkuus määrittelee sen, miten hyvin pärjää taloudellisesti. Niinpä kirjoittamisen opiskeleminen varmistaisi sen, että meistä tulisi ainakin menestyvämpiä ja parempia kirjailijoita kuin niistä, jotka eivät olleet hankkineet siihen muodollista koulutusta. Kaksinkertainen toiveajattelu. Haaveen kehäpäätelmä.

Onnekseni makuni alkoi muuttua. Pian suosikkikirjailijani saattoi olla joku täysin tuntematon henkilö. Ja suosikkikirjani saattoi olla jopa jonkin keskisuuren kustantamon julkaisema.

Mutta vasta Ntamon nousu ja Kirja Kerrallaan -kustantamon poEsia -sarja saivat minut ajattelemaan, että jopa paras kirjallisuus saattoi tulla jostain aivan muualta kuin isoilta tai keskisuuriltakaan kustantamoilta. Ja myöhemmin jopa niin, että ollakseen loistavaa kirjallisuutta, teoksen ei tarvinnut olla kirjaimellisesti kustannettu, vaan sen julkaisu saattoi perustua tarvepainatukseen, mutta myös niin, että julkaisu saattoi olla jotakin muutakin kuin perinteinen painettu kirjajulkaisu.

Voisiko sellaista henkilöä sitten sanoa kirjailijaksi, joka ei ole edes yhtä kirjaa julkaissut?

Helkkari, joskus ei tee mieli sanoa kirjailijoiksi suurinta osaa niistäkään jotka ovat julkaisseet useita. Tiedän ihmisiä jotka taatusti nikottelevat joka kerta kun joutuvat tituleeraamaan minua kirjailijaksi.

Wikipedian mukaan ”[k]irjailija on henkilö, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut kirjoja, varsinkin kaunokirjallisia teoksia.”

Wikipedian Kirjailija-artikkelin tiedot painottuvat Suomen Kirjailijaliiton määritelmiin. Artikkelissa todetaankin: ”Kirjailijaksi identifioitunut henkilö haluaa usein liittyä alan järjestöön vahvistaakseen näin ammatillista identiteettiään. Suomessa tällainen järjestö on Kirjailijaliitto, johon ”hyväksyminen edellyttää, että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana”.” Millaisia sellaiset suomenkieliset, taiteellisesti korkeatasoiset teokset ovat, joiden perusteella voidaan kirjoittajaansa pitää kirjailijana? Sen päättää Kirjailijaliiton johtokunta tapauskohtaisesti.

Kirjailija-tittelin valvonnassa Kirjailijaliitto onkin keskeinen vallankäyttäjä. Kaikki muistavat Kata Kärkkäisen vaikeudet päästä jäseneksi. Tällöin käytettiin ilmaisua ”odotamme tuotannon täydentymistä”. Sittemmin tuotannosta on tullut siinä määrin täysi, että nykyisin Katariina Sourina tunnettava kirjailija on kirjailija myös liiton mielestä. Kun Minttu Vettenterä tituleerasi itseään kirjailijaksi Enkeli-Elisa -keissin julkipyörteissä, kutsuttiin kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis julkisuuteen kyseenalaistamaan Vettenterän kirjailijuutta. Hänen viestinsä oli sama kuin monien varmastikin itseään oikeina kirjailijoina pitävien henkilöiden puolijulkiset kommentit sosiaalisissa medioissa: koska Vettenterän kirjat on julkaistu ns. palvelukustanteina, häntä ei oikeastaan voida pitää oikeana kirjailijana.

Wikipediassa käytettiin kiinnostavaa ilmaisua: ”ammatillista identiteettiä vahvistaakseen”. Eli mikäli joku toinen, mielellään arvovaltainen, kollegoista koostuva yhdistys, pitää minua kirjailijana, olen vähän enemmän kirjailija kuin jos ei pitäisi. Kuulostaa kummalliselta. Ohjautuuko identiteettimme, vaikkakin vain ammatillinen, näin suuresti ulkoisen tunnustuksen mukaan ja jos määräytyy, niin pitäisikö liiton jäsenyyden määräytyä jollakin muulla perusteella kuin ulossulkemisen periaatteella.

21.2.2012 Antti Nylén kirjoitti blogissaan otsikolla ”Sydämeltään sydänkirurgi” tähän tapaan:

[Tässä kohdassa luin Antti Nylénin blogi-kirjoituksen kokonaisuudessaan. Sen voi lukea täältä.]

En tiedä onko minulla ollut ainuttakaan oman oppiaineeni opiskelijatoveria, jonka yksi tärkeimmistä motiiveista opiskelulle ei olisi ollut kirjailijantyö. Opiskelijoistani joka ikinen haluaa kirjailijaksi.

Suurimmasta osasta opiskelutovereitani ei ole ainakaan vielä tullut julkaisseita kirjailijoita, heistä on tullut jotakin muuta, he ovat sitoutuneet johonkin muuhun. Kaikista opiskelijoistani ei varmaankaan tule julkaisseita kirjailijoita, vaikka muuta toivonkin. Luultavasti heistäkin suurin osa sitoutuu myöhemmin johonkin muuhun.

Mutta opiskeluaikana, kun jokaisella vielä roihuaa voimakkaana haave kirjailijuudesta, on tietysti hyvä sitoutua siihen. Katson että kirjailijuudesta haaveileminen siten, että mielessä on jokin tietynlainen kirjailijuus päämääränä, saa haaveilijan toteuttamaan tietynlaista kirjailijuutta, toisintamaan sitä mitä on jo tehty, apinoimaan, kulkemaan kuljettuja polkuja, täyttämään saappaita.

Vaan jos päätämmekin, että kirjailijuus ei ole sen kummempi juttu, kuin että joko sitoudumme siihen tai emme, voimme sitoutua siihen haluamallamme tavalla. Jos minä olen jo kirjailija, minun ei tarvitse kulkea tiettyä polkua, kirjoittaa samoin kuin joku toinen, elää jotakin tiettyä ”kirjailijan elämää”. Oma elämäni on joka tapauksessa juuri tämän kirjailijan elämä ja sillä selvä.

Niinpä Antti Nylénin ”Sydämeltään sydänkirurgi” on nykyään ensimmäisiä opinkappaleita, joita opetuksessani tuon esiin. Osa on sen kanssa samaa mieltä, ja toteaa oitis, että mehän olemme kirjailijoita, minäkin, osa ajattelee edelleen että vasta jotkin tietyt saavutukset tekevät kirjailijasta kirjailijan. Ja se on hyvä niin. En halua pakottaa kenellekään mielipiteitäni, mutta haluan mahdollistaa kaikille ajatuksia joita eivät ehkä olisi muutoin tulleet ajatelleeksi.

Kuten tunnettua, vuoden 2010 Runeberg -kilpailusta pudotettiin Ntamon ja poEsian kirjat pois omakustanteina. Palkintoraadissa Kirjailijaliittoa edustanut Orvokki Autio perusteli päätöstä sanomalla ”Kirjailijuuteen ei ole oikotietä”, millä käytännössä siis tarkoitettiin sitä, että vasta kustannussopimus kaupallisen, vakiintuneen kirjanjulkaisijan kanssa on ainoa tie oikeaksi kirjailijaksi.

Samaa ajatusta toisinti Kirjailijaliiton puheenjohtaja Enkeli-Elisa -tapauksen yhteydessä. Mutta onko Minttu Vettenterä sitoutunut kirjojen kirjoittamiseen. Aivan taatusti. Luultavasti kokonaisvaltaisemmin kuin monet liiton jäseneksi päässeet.

Julkaisukentän muutosten keskellä tällainen tittelimustasukkaisuus kuulostaa vähintäänkin erikoiselta. Mutta se niin ajatteleville sallittakoon. Opiskelijoillekin.

Itse tahdon kuitenkin puolustaa näkemystä, jonka mukaan kirjailijaksi on AINOASTAAN oikoteitä. Toiset oikotiet ovat pidempiä, toiset lyhyempiä. Tärkeintä että jokainen tuntee valitsemansa tien omakseen. Omaa tietäni helpotti kummasti kun oivalsin etten sittenkään halua olla uusi Juha Seppälä, vaan ihan vaan sama vanha Tero Hannula sillä erotuksella, että kirjoja on julkaistu. Eikä oikeastaan sekään tunnu yhtä tärkeältä enää.

Kuten Tommi Parkko toteaa Runouden ilmiöitä -kirjassaan, runoilijuutta ja runokenttään kuulumista ei nykyään enää kyseenalaisteta kirjajulkaisujen puuttumisen vuoksi, vaan runoilijuus tuntuu määrittyvän erilaisten sosiaalisten kytkösten ja yhteisöllisyyden kautta. Puhutaan myös runotoimijoista tai runoaktivisteista. Kuka käy esiintymässä poetry slameissa ja open miceissa, kuka kirjoittaa runoblogia, kuka järjestää runotapahtumia ja niin edelleen.

Runoilija-tittelillä ei ole omaa portinvartijaa. Tuskin koskaan kuulee sanottavan ”Hän ei ole oikea runoilija”. Kirjailijuus sen sijaan saatetaan kiistää.

Miksi ihmeessä? Mikäli termiä halutaan varjella kulumiselta käytössä, koska se on jotakin niin ylevää, niin miksi se sitten kysyttäessä määritellään taloudellisin perustein? ”Hän saa kirjojen kirjoittamisesta niin paljon rahaa, että elättää itsensä ja perheensä sillä.” ”Hänen kirjojaan on julkaissut tunnettu kaupallinen kustantamo.” ”Hänen kirjoistaan on otettu niin ja niin suuria painoksia.”

Ei kauhean ylevää. Mutta on kovin vaikeaa löytää mitään helposti artikuloitavia määreitä sille, mikä on ylevää, taiteellisesti laadukasta kirjallisuutta, koska se on niin suurilta osin subjektiivista. Samasta syystä Kirjailijaliitto on määritellyt valintaperusteensa niin epämääräisesti.

Minut kirjailijuuden tittelihierarkioista vapautuminen on vapauttanut joskus aiemmin vaivanneesta tarpeesta tulla tietynlaiseksi kirjailijaksi ja saada sitä kautta kirjailijuudelleen mahdollisimman laajaa hyväksyntää.

Minun nähdäkseni opiskelijoilla se, että he ovat myöntäneet olevansa kirjailijoita, eivätkä ainoastaan kirjailijuudesta haaveilevia opiskelijoita, siis se että he ovat tulleet kaapista, on vapauttanut heidät valitsemaan oikotietään rauhassa. Vaikka se oikotie sitten olisikin apinointia, jonkun toisen jäljissä kulkemista. Ainakin se on silloin hieman vapaammin valittua apinointia.

P.S. Jyrki on luultavasti edelleen yksi cooleimmista tyypeistä ikinä.


Kirjailijuuden arvottamiseen ei ole oikotietä

Tällaista tänään: pohdintoja kirjailijuudesta, urakirjailijuudesta, ”oikeista kirjailijoista” ja vähän kirjoistakin? (Mitä ne on.)

Tapahtuipa kerran kirjallisella kentällä:

”Sanokaas mulle, voiko Minttu Vettenterää oikeasti kutsua kirjailijaksi, kun tämän teokset yhtä lukuun ottamatta ovat palvelukustanteita.”

”No onko se oikea kirjailija jos kaikki teokset ovat omakustanteita? Tästäkin on keskusteltu ihan asiallisesti. Vanha aihe sinänsä.”

”Kirjailijaliitolla täytyy olla jonkinlaiset jäsenkriteerit niin kuin muillakin ammattijärjestöillä. Kirjailijaksi voi sitten sanoa ketä tahansa mun puolestani ja kuka tahansa siinä missä minäkin voin sanoa olevani Kiinan Keisari, tai vaikkapa Napoleon (tosin tietty valkotakkivaara saattaa ajankohtaistua).”

”Minua kiinnostaa Vesiperän ja Henna Helmi Heinosen tms pakkomielle siitä, että pitää päästä kirjailijaksi. Mikä siinä on niin glamöröösiä?”

Kommentteja ja kysymyksiä kirjailijuudesta Facebookissa 13.7.2012.

;

”Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis pitää Enkeli-Elisasta kirjan kirjoittaneen Minttu Vettenterän toimintaa moraalisesti kyseenalaisena. Vettenterä on vedonnut julkisuudessa siihen, että hän ei ole toimittaja vaan kirjailija, joka on tehnyt romaania. Vettenterää on syytetty Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen aihetta käsittelevän jutun jälkeen ihmisten harhaanjohtamisesta.

– Pidän eettisesti arveluttavana, että ensin esitetään tarina totena ja sitten vedotaan kirjailijan vapauteen. Moraalinen ristiriita ei ole ihan vähäinen, Varis sanoo.

Hän ei osaa pitää Vettenterää yhden teoksen perusteella kirjailijana, mutta kirjojen henkilöhahmojen suhde todellisuuteen on hänen mukaansa ikuisuuskysymys.

– Kirjailijat joutuvat aika usein tällaisiin skismoihin, kun kirjat ovat ilmestyneet. Varsinkin sukulaiset loukkaantuvat mutta myös vieraat ihmiset. Pari tutkintapyyntöäkin on tehty. Yleensä ne eivät ole johtaneet mihinkään. Ero Enkeli-Elisan tapaukseen on siinä, että fiktiota kirjoittava kirjailija ei esitä tarinaansa totena. Asia ilmaistaan julkisuudessa niin, että kerrotaan kirjan olevan romaani. Fiktiivisen henkilön saa luoda, kun ilmoittaa sen olevan fiktiota.”

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis
www.kotimaa24.fi
Lihavoinnit allekirjoittaneen lisäämiä.

Hauskaa että päivän puheenaihe on melkein suoraa jatkumoa eilen julkaisemalleni blogitekstille. Kaikki yllä olevat kommentit ja kysymykset ovat muuten ihan ”oikeilta” kirjailijoilta, mitä se sitten tarkoittaakaan.

En ala luetella itse kirjojaan kustantaneiden suuria nimiä maailmankirjallisuudesta, niitä kyllä riittää ja jokainen varmasti tuntee muutaman. En puutu siihen, että Suomessa melkein kaikki sarjakuvataiteilijat ovat omakustantajia ja silti arvostettuja.

Mä ihmettelen sitä, että jos siinä kirjailijuudessa ei ole mitään glamöröösiä, kuten eräs kommentoija sanoo, niin miksi sitä titteliä niin mustasukkaisesti varjellaan? Eikö tällaisella retoriikalla nimenomaan tehdä siitä glamöröösiä? Palvelukustanteina useimmat kirjansa julkaissut kirjailija kutsuu itseään kirjailijaksi, niin johan on kirjailijaliiton puheenjohtaja toteamassa lehdessä, että ei ole ”oikea kirjailija”.

Otin kantaa eräässä kommenttiketjussa seuraavasti:

Pitäisköhän laittaa vielä jokin konkreettinen rajoitus, että miten paljon kustannusyrityksen, mieluusti pörssiyhtiön, on pitänyt sijoittaa rahaa kirjoittajan teokseen, jotta tekijää voidaan kutsua kirjailijaksi? Vai meniskö ton Nyléninkin ehdottaman identiteettipuolen mukaan?

Mun mielestä Walt Whitmania saattoi kutsua kirjailijaksi ja runoilijaksi ihan Leaves of Grassin ekasta painoksesta lähtien, mutta toisaalta en elänyt silloin, niin nyt on helppo viisastella.

Ehkä pitäisi mieluummin miettiä ketkä saavat käyttää titteliä ’ammattikirjailija’ tai ’menestyskirjailija’. Niihin kai pystyisi jotain järkeviä, mitattavia ehtojakin asettamaan, ilman että jonkin määrittelevän auktoriteetin tulee tulla yläpuolelta käyttämään valtaa muihin.

Niin, minusta Vettenterää voi aivan hyvin kutsua kirjailijaksi. Hänen laatuaan kirjailijana on rehellisempää arvostella muilla keinoin kuin naljailla teosten julkaisutavasta.

Tärkein pointti asiasta kai on tuossa lopussa. Arvostelu.

Mitä nimittäin oikeastaan sanotaan, kun sanotaan että joku ei ole oikea kirjailija? Tarkoitetaanko sillä, että henkilö ei oikeasti kirjoitakaan kirjoja? Ei tietenkään. Näyttää aivan ilmeiseltä, että julkaisutavan alleviivaamista, ”oikea kirjailija”-retoriikkaa, käytetään nimenomaan arvottamiseen. Hän on huono kirjailija! Julkaisutavan kritiikki on helppo tapa asettaa itsensä jonkun yläpuolelle, tai ainakin painaa jotakuta alas, sillä siten ei tarvitse tutustua henkilön kirjalliseen tuotantoon lainkaan.

Kirjailijuus on monille tärkeä identiteettikysymys, pitäisikö sanoa identiteettistrategia, ja jos kuka vain voi olla kirjailija, kirjailijuus, ja tämä mystinen identiteetti ei olekaan enää niin ihmeellinen ja mystinen asia. Se ei ole enää glamöröösiä.

Kiinnostavaa tässä on myös se, että ”oikea kirjailijuus” näyttää määrittyvän pitkälti talouden säännöillä. Oikea kirjailija on sellainen, jonka teoksia (huom. monikko, yksi teos ei riitä) julkaisee jokin kaupallinen kustantamo. Siis jokin sellainen taho, joka arvioi teosten myyntipotentiaalia julkaisupäätöksiä tehdessään. Sellainen taho, joka haluaa ehkä tehdä kulttuurityötäkin, mutta jonka on kuitenkin pidettävä nimikkeiden kokonaismyynti kannattavana. Ja tämä riittää. Oikeaa kirjailijuutta määriteltäessä ei koskaan viitata myyntilukuihin, jos teos on julkaistu kaupallisen kustantamon kautta. Riittää että se on julkaistu kaupallisen kustantamon kautta. (Okei, ei aina riitä. vrt. Kata Kärkkäinen, joskaan hänen jäsenyyshakemuksiaan hylkäämässä ei ollut juuri ketään joka olisi lukenut hänen teoksiaan.)

Nyt tietysti herää kysymys, että eikö kaupallisissa kustantamoissa ole kustannuspäätöksiä tekemässä alan asiantuntijat, itseoikeutetut portinvartijat. Eli kaupallisella kustantamolla julkaiseminen olisi siinä mielessä laadun tae ja näin oikea kirjailijuus määrittyisi laadullisin perustein. Näin voisi luulla.

En vähättele kenenkään ammattitaitoa. Kustannustoimittajat ja julkaisupäälliköt varmaankin osaavat hommansa, mikä se sitten onkaan nykyään. Mutta oikeaa kirjailijuutta on jouduttu määrittelemään uusiksi uusien julkaisijoiden ja ennen kaikkea uusien julkaisutapojan myötä.

Kun ntamo ja Kirja Kerrallaan -kustantamon PoEsia -sarja alkoivat julkaista teoksia tarvepainatuksella, kirjan julkaisemiseen ei yhtäkkiä tarvittukaan enää pääomaa. Kirjoista ei tarvinnut ottaa painoksia, vaan niitä voitiin painaa kirjaimellisesti tarpeen mukaan. Ntamolla julkaisupäätöksiä oli ja on edelleen tekemässä Leevi Lehto, PoEsialla joukko runoilijoita, kirjallisuudentutkijoita, kriitikoita ja muita alan asiantuntijoita. Kun sitten (ja nyt joudun nojautumaan muistinvaraiseen tietoon, joten suhtautukaa varauksella ja korjatkoon joku jos olen väärässä) Helsingin Sanomissa jouduttiin miettimään, voidaanko nämä tarvepainatuskirjat ottaa mukaan esikoisteoskilpailuun, asiaan kysyttiin mielipidettä Kirjailijaliitolta. Puheenjohtaja Varis puolusti kieltävää näkemystään sanoen ”Kirjailijaksi ei ole oikotietä”.

Edit klo 22:42: kyseessä oli Runeberg-palkinto, ei esikoisteospalkinto.

Oikotie ei siis tässä tapauksessa tarkoittanut sitä, että julkaisukynnys, asiantuntija-portinvartija kierrettäisiin, sillä olihan ntamon ja PoEsian julkaisupäätöksiä tekemässä henkilöt, joiden asiantuntemusta kukaan tuskin haluaa kiistää. Oikotien täytyi siis tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että pääoma kierrettiin. Ei oikotietä, kirjaan on julkaistaessa käytettävä rahaa. Siitä on otettava painos.

No, nyttemmin ntamon ja nykyisen Osuuskunta Poesian kirjat noteerataan Hesarin kilpailussa, eli siltä osin anekdootti ei ole kiinnostava. Siltä osin se taas ON kiinnostava, että se osoittaa tietynlaista asennetta ja päätellen liiton puheenjohtajan viimeaikaisista ulostuloista, asenne on edelleen olemassa. Ja nähdäkseni tuo asenne on suojeleva, konservatiivinen. Liitto ja Varis haluavat suojella tiettyä kirjailijakuvaa. Ensinnäkin kirjailijan on uurastettava kovasti, ylitettävä vaikea julkaisukynnys kaupalliselle kustantamolle, toiseksi, kirjailijan on julkaistava useampia kirjoja ollakseen kirjailija. Urakirjailija, kuten Maaria Pääjärvi sanoo.

”Kirjailija on henkilö, jolla on vakava aie vastedes kirjoittaa ja julkaista kirjallisia teoksia, ns. kirjoja. Pahitteeksi ei ole, että on jo julkaissut niitä. Edellytys se ei ole. Täytyy ennen kaikkea olla sitoutunut kirjojen julkaisemiseen. Muu on melko epäolennaista. Kirjojen ei tarvitse olla hyviä.”

Antti Nylén helmikuisessa blogikirjoituksessaan ”Sydämeltään sydänkirurgi”.

Tämä on minunkin pointtini. Ei kai se ole kovin kiinnostavaa onko joku kirjailija vai ei. Se on kiinnostavaa onko joku hyvä kirjailija. Hyvän kirjailijan määrittelyyn ei ole oikotietä. Jospa siis unohtaisimme eri julkaisutapojen eroavaisuudet arvotettaessa. Jospa lukisimme, arvottaisimme, ja perustelisimme mielipiteemme ihan teoslähtöisesti. Tai jos edes yrittäisimme.

P.S. En ole Kirjailijaliiton jäsen. Minulta ei myöskään ole koskaan evätty Kirjailijaliiton jäsenyyttä.


Jotkut parhaista ystävistäni ovat putkimiehiä

Näköjään joulukuussa on kiukuttanut. Tämä teksti on jäänyt jonnekin itsesensuurin suodatinpussiin homehtumaan, mutta tulkoon nyt julki. En viitsi hioa tai viimeistellä tätä sen kummemmin. Näkyköön kiukku ja keskeneräisyys.

Marko Hautala kirjoittaa:

Tüercke näkee saman toiston periaatteen ihmisen reaktioissa, myös kehittyneemmissä. Esimerkiksi uhrirituaali on hänen mukaansa luonnossa koettujen kauhujen kaikumaista toistamista: kollektiivista, esirationaalista ja vaistomaista ”huutamista” vasten verenhimoisen todellisuuden kasvoja. Uhrirituaalien universaalius tietysti puoltaa tätä näkemystä. Uhraaminen näyttää olevan primitiivisille ihmisyhteisöille yhtä refleksinomaista kuin aivastaminen yksilölle.

Tämä sekava referaatti ei tee oikeutta Tüercken alkutekstille, joka on sekä älyllisesti että tyylillisesti kutkuttava. Se tuntuu viittaavan johonkin ihmisluonnon esisanalliseen kokemukseen samalla tavalla kuin vaikkapa kauhukirjallisuus silloin harvoin, kun se on kelvollista.

Minulle Tüercken ajatukset toivat heti mieleen Torajyvät-romaanissani esiintyvän mörtiläislahkon erään erityispiirteen. Jostakin syystä halusin, että mörtiläisten rituaaleihin kuuluu ”merelle huutaminen”. En osannut selittää, miksi he niin tekevät, vaikka kustannustoimittaja minulta asiaa kysyikin. Tunsin kuitenkin, että tämä yksityiskohta oli romaanissa tärkeä. Tüercken tekstiä lukiessani tajusin, että tässä se selitys nyt tulee. Onneksi selittäminen onkin filosofien ja tieteentekijöiden tehtävä, ei kirjailijan.

Pitääkö kirjailijan kyetä selittämään jokainen kirjassaan ilmenevä asia? Pitääkö kustannustoimittajan?

Nykyisin yhäti henkilökeskeistyvässä kirjallisuuden brändikaanonissa kirjailijan odotetaan olevan avain teokselleen, varsinkin jos se on ”liian vaikea” tai siinä on jotakin käsittämätöntä tai selittämätöntä. Kirjailijalle esitetään kysymyksiä kuten ”mitä tällä tarkoitit” tai ”voisitko selittää”. Näkisin että ilmiö on sukua kirjailijan näkemiselle työläisenä. Kuten putkimiehen voi laittaa tilille jokaisesta tekemästään liitoksesta, kirjailijan on kyettävä vastaamaan jokaisesta tekemästään ratkaisusta. Kirjallisuutta ostetaan kuin makkaraa ja jos vastaan tulee outo sivumaku, kirjailijan on pystyttävä selittämään se niin että tyhminkin varmasti ymmärtää. Laatutakuu.

Tällöin unohdetaan se, että tyhminkin varmasti ymmärtäisi, jos ei yrittäisi liiaksi miettiä mitä se kirjoittaja oikein on mahtanut tarkoittaa, vaan ajattelisi että mitäköhän minä mahdan tarkoittaa kun tällä tavoin tämän tekstin luen.

Toiset tuohtuvat, jos heiltä kehdataan edes kysyä mitä ovat jollakin tekstillään tarkoittaneet, kun aivan yhtä hyvin kysymykseen voisi vastata avaamalla sitä, miksi kokee ettei voi vastata siihen.

Tunnen itseni tyhmäksi kirjoittaessani esiin tällaisia itsestäänselvyyksiä.

Mutta asia ei ole mielestäni ollenkaan yhdentekevä. Se, että Kirjailijaliitto ajaa tietynlaista kirjailijakuvaa korostamalla tiettyjä kirjailijuuden puolia ja jättämällä toiset huomioimatta, vaikuttaa asenteisiin. Jos esiintymispalkkioista tai lainauskorvauksista räksyttäminen koetaan kirjailijayhteisön kärkihankkeina, se edistää laatutakuukirjailijakuvaa. Ja se puolestaan kaventaa kirjailijoiden ajattelua. Mikäli kirjallisille teoille pyritään aina asettamaan jokin selkeästi määritelty taloudellinen vastinpari, syntyy odotuksia jotka näiden kirjallisten tekojen pitäisi täyttää. Että nyt kun on maksettu, niin rahoille vastinetta, or else… Ja niinpä me alamme täyttää näitä odotuksia.

Ehkä jostain samankaltaisesta ilmiöstä johtuu se, että runoilijat lukevat tekstejään live-esiintymisissä täsmälleen samalla tavalla kuin kuka tahansa lukisi niitä. On kehittynyt odotus siitä, miten runoja luetaan, miten runoja esitetään, ja niin jokainen esittää niitä täsmälleen samalla tavalla. (Ja sitten ihastellaan yhdessä, miten toi niin paljon näille runoille se, että kuuli kirjoittajan esittävän niitä aivan itse!) Mikään ei ole tympeämpää kuin geneerinen runoesitys. Ei, anteeksi. Mikään ei ole tympeämpää kuin geneerinen runoesitys jota runoilija yrittää värittää jollain ulkorunollisella. Tai hetkinen, vielä tympeämpää on se, kun runoilija kehystää geneerisen runoesityksensä jollakin ulkorunollisella tuodakseen siihen jotain uutta, mutta ei ymmärrä että on tullut vain kehystäneeksi geneerisen runoesityksen. Ehkä se johtuu siitä, että liian moni näkee esiintymistilaisuudet markkinointitilaisuuksina, eivätkä koe taiteellista kunnianhimoa niitä kohtaan. No, ehkäpä kirjoittelen näistä joskus erikseen. Ja siis poikkeuksia toki on.

Mitäs mä nyt olinkaan sanomassa…

Niin sitä, että kun käy edellä kuvaamallani tavalla, ja kirjailijat alkavat toteuttaa jotakin heille osoitettuja kaavoja, Kirjailijaliitto on toiminut sääntöjensä vastaisesti. Kun se on edistänyt toimillaan putkiasentajakirjailijakuvaa, se on kaventanut kirjailijakuvaa. Säännöissään liitto toteaa yhdeksi tehtäväkseen ”edistää suomalaista kirjallisuutta”. Ei sitä näin edistetä. Sen edistystä hidastetaan näillä toimilla, mutta joidenkin nykyisten toimijoiden asemaa näillä toimilla kieltämättä voidaan pönkittää.

Liitto käyttää keppihevosenaan edistämissään asioissa jo ties kuinka monetta vuotta sitä, että suomalaisten kirjailijoiden kirjailijantyöstään saamien ansioiden mediaani on vain 2000€. Tämä on mediaanin alapuolelle jäävien kirjailijoiden halveksuntaa, sillä liitto ei ole pannut tikkua ristiin näiden asemaa edistääkseen, mutta on kyllä valmis käyttämään heitä argumenttinaan neuvotellessaan parempia tuloja mediaanin yläpuolella oleville.

Mutta tämä nyt on ihan tyypillistä, yhdistystoimintaan liittyvää pikkupolitikointia. Onneksi tärkeät asiat tehdään aivan muualla.

P.S. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis kirjoittaa: ”Lukukeskus, tärkeä instituutio, määrittää taksoillaan pitkälti esiintymispalkkioiden
tason niidenkin kohdalla, joita se ei välitä. Taksat ovat surkean pienet ja korotukset
2000-luvun taloudellisen kehityksen huomioon ottaen mitättömiä. Reipas korotus
olisi enemmän kuin paikallaan.”

http://www.lukukeskus.fi/vierailupalkkiot/

”VIERAILUT KOULUILLA TAI KOULUJEN JA KIRJASTOJEN YHTEISTYÖSSÄ

1. ESIINTYMISET LUOKISSA / RYHMISSÄ (enintään 50 oppilasta)

1 esiintyminen 220 e
2 esiintymistä 330 e
3 esiintymistä 440 e (ns. koko päivä)
2 päivää 680 e
3 päivää 935 e
4 päivää 1 055 e
5 päivää 1 155 e

2. ESIINTYMINEN AUDITORIOSSA (yli 50 oppilasta)

1 esiintyminen 330 e
2 esiintymistä 490 e
3 esiintymistä 660 e
2 päivää 980 e
3 päivää 1 310 e

Yksi esiintyminen saa keskusteluineen kestää korkeintaan kaksi tuntia.

3. YHDISTELMÄT (isot ja pienet ryhmät)

2 esiintymistä, iso ja pieni ryhmä, 440 e
3 esiintymistä, isot ja pienet ryhmät, 550 e
2 päivää 830 e
3 päivää 1120 e
Esimerkkejä:
1 esiintyminen auditoriossa 330 e ja 1 esiintyminen luokassa/ ryhmässä 110 e, yhteensä 440 e
1 esiintyminen auditoriossa 330 e ja 2 esiintymistä luokissa 220 e, yhteensä 550 e (ns. koko päivä)”

KIRJASTOTILAISUUDET, KULTTUURIYHDISTYKSET yms.

1 esiintyminen 220 e

KIRJOITTAJAKURSSIEN OHJAUSTYÖ

1. kurssipäivä 440 e
2. kurssipäivä 345 e
3. kurssipäivä 270 e
Opetukseen sisältyvät luennot à 115 e

ERITYISTÄ VALMISTELUA EDELLYTTÄVÄ ESIINTYMINEN

Tietty teema, asiantuntijaseminaarit, min. 260 e.”


%d bloggers like this: