Avainsana-arkisto: kaunokirjallisuus

Toimittamisesta

Muistan miten joskus melkein kaikki kirjallisuuden parissa toimivat ihmiset tuntuivat avoimesti, elleivät aivan halveksuvan, niin ainakin suhtautuvan hyvin huvittuneesti kirjailijoihin, jotka eivät ottaneet kustannustoimittajalta palautetta vastaan ollenkaan, tai ainakin kokivat hankalaksi sen, että heidän tekstiään haluttiin peukaloida. Muistan miten naureskelin, millaisia puupäitä! Eivätkö ne tajua, että paremmaksi se heidän teoksensa muuttuu, kun ottavat palautetta vastaan kustannustoimittajalta. En muista missä vaiheessa aloin ajatella, että keitäs nämä kustannustoimittajat oikein ovat, keitä luulevat olevansa, ja miten niin paremmaksi.


Muistan pitkiä palautekeskusteluita tovereiden kanssa. He olivat lukeneet tekstini hyvin tarkkaan, esittivät niistä kiinnostavia huomioita, tekivät muutosehdotuksia ja – ottivat yllättävän kehnosti palautetta vastaan. En kommentoinut tai arvottanut heidän tekemisiään sinänsä, vaan yritin luoda keskustelua, mutta yllättävän usein tähän keskustelun yritykseen suhtauduttiin yllättyen ja hämmentyen, kuin olisin rikkonut sääntöjä. Aivan kuin olisin rikkonut palautteenantaja-palautteensaaja -hierarkiaa olemalla olematta hiljaa. En mielestäni koskaan ollut epäkunnioittava kenenkään mielipidettä kohtaan. Sanomisen tapani voi tietysti joskus olla jyrkkä ja saatan kuulostaa tylyltä tai saada muuten keskustelukumppanini pois tolaltaan. Onhan se mahdollista.

Oli miten oli, tämä tietty keskusteluhaluttomuus keskustelutilanteissa hämmensi minua. Ja jälkikäteen ajatellen, miksipä minun kannattaisi puuttua tekstiini sellaisen palautteen perusteella, josta palautteen antaja itse ei ole valmis keskustelemaan? (Pidän toki edelleen todennäköisenä myös sitä vaihtoehtoa, että minun kanssani on vain hankala keskustella.)

Minun on vaikeaa uskoa absoluuttiseen hyvään kirjallisuudessa. Että on jokin ideaalimuoto. Tai että on jokin valmis. Sen sijaan uskon että on helppoa olla muiden ihmisten kanssa samaa mieltä siitä, että jokin on parempi jonkinlaisena, kuin jonkin toisen laisena. Tämä on parempi näin kuin noin. Aivan. Niin onkin.

Tämä on hyvä tapa testata ajatuksiaan, pallotella niitä, koetella, arvioida uudelleen, muuttaa mieltään. Mutta tekeekö se sinällään jostakin parempaa? Ei. Helpompaa? Ehkä. Miellyttävämpää? Varmasti. Oma idea tuntuu tietysti paremmalta jos sille saa vahvistusta. Teksti tuntuu laadukkaammalta jos joku kehuu sitä. Teos tuntuu valmiilta jos joku sanoo sitä valmiiksi.

Mutta parempi… Ehkä niin, että tämä tuntuu näistä kahdesta vaihtoehdosta paremmalta juuri minusta juuri nyt.

Miksi eri kustannustoimittajat, eri ateljeekriitikot, eri kriitikot, eri lukijat olisivat niin eri mieltä eri ratkaisuista, jos kyse olisi vain ammattitaidosta, osaamisesta, tekstin paremmuudesta tai huonommuudesta? Onko heillä kyse siitä, etteivät ole kyllin taitavia lukijoita, kyllin lukeneita, kyllin koulutettuja, kyllin kokeneita? Ja millä perustein heidät pitäisi laittaa osaamisjärjestykseen? Erityisalojen perusteella eri kategorioihin, ehdottomasti, mutta miten mitata mielipiteidensä paremmuutta kategorioiden sisällä?

Okei, ollaan aika harmailla vesillä jos aletaan näistä saivarrella.


Voidaan ajatella niin, että palaute, kustannustoimittaminen, ateljeekritisointi, on hyvää sparrausta, vahvistusta, rohkaisua. Joku haluaa sitä, joku toinen ei.

Mutta mitä ihmettä sitten tarkoittaa kaunokirjallisuudessa ”huolellisesti toimitettu”? Olen nyt kymmenen vuoden ajan vuoroin taputellut häntä selkään, vuoroin heristänyt sormeani, tekstin on täten oltava aivan erityisen hyvä. Vai jotain muuta? Olen saanut kirjailijan muuttamaan alkuperäiskäsikirjoitustaan hyvin paljon. Jokaisella sivulla on muutoksia, muutoskeskiarvo on 76%/sivu, useimpien sivujen paikka on vaihtunut, 30 sivua on jätetty kokonaan pois ja tuotettu niiden tilalle 23 sivua lisää. Kirjailija on toteuttanut ehdotukseni lähes poikkeuksetta. Teoksen on täten oltava aivan erityisen hyvä.

Kritiikeissä ”olisi kaivannut kustannustoimittamista” tarkoittaa tyypillisesti kirjoitusvirheiden määrää ja kielellistä kömpelyyttä, mutta runouden huolellinen ja paneutuva toimittaminen ei tarkoita kirjoitusvirheiden korjaamista ja kielen sujuvoittamista (tai kirjoitusvirheiden lisäämistä ja kielen kankeuttamista silloin kun niin halutaan).


Noh, tarkoituksenani ei ole arvostella ketään toimittamisesta tai sen kaipaamisesta, vaan pikemminkin kaivelen omaa silmääni ja yritän kirjoittaa auki sitä, minkälaisesta lähestymistavasta olen juuri nyt itse kiinnostunut ja mitä yritän kirjallisessa työssäni toteuttaa. Ja itse asiassa epäonnistun näköjään tässä aukikirjoittamisessa koko ajan.

Luin joskus jostain selvityksestä, jonka mukaan pyrkimykset (laihduttaminen, tupakoinnin lopettaminen etc.) epäonnistuvat todennäköisemmin, jos niistä puhuu muille. Olisikohan siinä viitattu erityisesti sosiaaliseen mediaan. Jotain tämän suuntaista olen ollut kokevinani kirjoittamisen suhteen. Koen tekstini vähemmän omakseni, ts. tekstin tekeminen tuntuu epäonnistuvan, mikäli joku antaa siitä palautetta, tai erityisesti mikäli joku tekee muutosehdotuksia. Se, mitä sanoin edellä palautekeskusteluista, tai miten muistelen kokeneeni ne, värittyy aika vahvasti tämän uudemman kokemuksen mukaisesti.

Olen alkanut kokea, että sittenkin mieluummin ”epäonnistun” teksteissäni, kuin onnistuisin niissä jonkun toisen henkilön mielipiteen avulla. Tämä siksi, etten välttämättä kykene täysin erottamaan sitä, vastaako palautteen antajan ehdotus omaa näkemystäni, omaa estetiikkaani, omaa poetiikkaani, vai olenko valmis hyväksymään heidän näkemyksensä vain siksi, että se on vain yksi hyvä mielipide monien muiden mahdollisten hyvien mielipiteiden joukossa. Olen ollut huomaavinani, että palautteen antajien kommentit liittyvät usein sellaisiin kohtiin, joissa ehkä tulee sittenkin esiin jotain erityistä omaa kirjoittajanlaatuani ja muutosehdotuksen noudattaminen veisi tekstiä pois tästä omasta laadustani kohti jonkun toisen poetiikan ihannetta. Voi siis hyvin olla, että tämä ehdotettu poetiikka olisi ”parempi”, mutta haluan olla menemättä kohti sitä, jotta voisin mennä kohti jotain joka voisi olla enemmän ”omaani”.

Okei, nyt tietenkin tullaan siihen, että tuo mainittu omuus ei ole mitään sisäsyntyistä tai taivaanlahjaa, jumalaista johdatusta tai muuta vastaavaa, vaan että siihen joka tapauksessa on vaikuttaneet tietyt kirjallisuuden traditiot, muiden mielipiteet, keskustelut muiden ihmisten kanssa ja niin edespäin. Ehdottomasti. Ja samalla tavoin ovat vaikuttaneet palautteenantajaan kaikki ne samat asiat. Tai siis eri asiat. Eri tavoin. Kysymys ei olekaan helppo eikä ristiriidaton.

Kysymys on varmaankin rajanvedosta. Ehkä haluan juuri nyt vetää rajan makuni kehittymisen, arvojeni muuttumisen ja kaunokirjallisen työni väliin. Tai määritellä itse tarkemmin sitä, miten sosiaalinen puoli elämästäni pääsee vaikuttamaan kirjalliseen työhöni. Varmaankin. En tiedä. Ja olen iloinen siitä, etten aivan tiedä.

P.S. Tämä kysymys oli siis erityisen hankala viimeisimmän kirjani, elokuussa julkaistavan lyhytproosateoksen kohdalla.

Mainokset

%d bloggers like this: