Avainsana-arkisto: Jyrki Tuulari

Alustus Orivedellä: Oikoteitä kirjailijaksi – ajatuksia (mm. kirjoittamisen opiskelijoiden) muuttuvista kirjailijuuskäsityksistä

Oriveden Opistolla Luovan kirjoittamisen opetuksenpäivillä 24.11.2012

Olin lauantaina puhumassa Oriveden Opistolla ja kun tapojeni vastaisesti olin kirjoittanut valmiiksi pienen käsikirjoituksen, ajattelin että sama julkaista se täälläkin. Pahoittelen. Alustukseni ei varmaankaan mennyt aivan näin, mutta jotain tähän suuntaan.

Puheenvuoroni aiheena on ”Oikoteitä kirjailijaksi – ajatuksia (mm. kirjoittamisen opiskelijoiden) muuttuvista kirjailijuuskäsityksistä”. Peilaan aihetta lähinnä henkilökohtaisesta näkökulmastani, mutta yritän ymmärtää sitä jossakin määrin myös opiskelijoideni kautta.

Luovan kirjoittamisen opetuksen piirissä olen ollut vuodesta 2001, jolloin aloitin opiskelijana Etelä-Pohjanmaan Opistolla, eli kokemukseni kattaa kirjoittamisen opiskelua ja opettamista vähän reilun yhdentoista vuoden ajalta. Mikä on tietysti aika vaatimaton aikajänne, verrattuna monien läsnäolijoiden vaikuttaviin työuriin.

Kirjailijana olemista olen miettinyt vaihtelevalla intensiteetillä ehkä reilun neljännesvuosisadan, mikä sekin on joidenkin läsnäolijoiden rinnalla melko vaatimatonta. Kirjailija olen ollut – näin koen nykyään – pari vuotta pidempään. Ajattelen näin, vaikka ensimmäinen kirjani ilmestyi 2010 ja ensimmäisen näytelmäni ensi-illastakin on vasta kahdeksan vuotta.

Arvioin että olen ollut kirjailija noin kaksikymmentäseitsemän vuotta. Eli siitä asti, kun aloin kokea olevani eräällä varsin vaikeasti määriteltävällä tavalla erilainen kuin useimmat ympärilläni silloin olleet ihmiset. Kun aloin huomata, että katsoin elokuvia hieman eri tavalla kuin muut, tai jopa suhtauduin todellisuuden luonteeseen eri tavalla kuin muut. Jokin fiktiivinen ja metafiktiivinen, täytyy kai myöntää, osin myös ironinen, merkityskerros tuntui asettuvan minun ja todellisuuden väliin, mutta myös minun ja muiden ihmisten väliin.

Näin on ainakin helppo väittää nyt. On helppo väittää nyt, että jo silloin todellisuus, tai kokemus siitä, oli mielessäni kuin ikkunaverho, johon boheemisti poltin savukkeellani pieniä reikiä. Verho, jonka avaamista kutsutaan psykoosiksi, mutta jonka välistä kurkistelua pidetään luovuutena.

Tarkoituksenani ei ole mystifioida kirjailijuutta, eikä kuvata sitä jonakin sisäsyntyisenä lahjana, myyttisenä, kummallisena alkemiana johon ainostaan harvoilla ja valituilla on mahdollisuus, vaan pyrin ainoastaan kuvaamaan sitä prosessia, jonka jälkikäteen voin hahmottaa sellaiseksi intressien ja suuntautumisten valikoitumiseksi, jota voisi kutsua kirjailijan polukseni.

Joka tapauksessa ajattelen olleeni kirjailija, ellen syntymästäni, niin ainakin lapsuudestani saakka. Olen vain tullut kaapista vasta 2000-luvulla.

No mitä sitten?

Miksi sen pitäisi kiinnostaa ketään, mitä olen kirjailijuudesta tai itsestäni milloinkin kokenut?

Ehkei miksikään.

Ehkä siksi, että olen käyttänyt tätä omaa kirjailijuuskokemustani eräänlaisena johtoajatuksena opettaessani kirjoittamista muille (ja for the sake of the argument, hyväksykäämme tässä yhteydessä, että kirjoittamista ON mahdollista opettaa).

Perustellakseni tämän kokemuksen käyttöä, ja selittääkseni mikä se kokemus tässä yhteydessä tarkalleen ottaen on, palaan ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun World Trade Centerin tornit tuhoutuivat terrori-iskussa.

Ja mikä tärkeintä: minä olin juuri aloittanut kirjoittamisen opintoni.

Etelä-Pohjanmaan Opistolla kirjoittamista opetti kirjailija Jyrki Tuulari. Yksi cooleimmista ihmisistä joita olen koskaan tavannut, vaikka hänellä onkin mielipiteitä varsin epätasaisesti jakavat viikset. Tämä lähes kaksimetrinen laiha mies oli minua vastassa, kun monen sattuman kautta melkein kuin tipahdin kirjoittamisen opiskelijoiden keskelle. Muut olivat aloittaneet lukuvuotensa jo vähän aiemmin, he olivat ehtineet hieman jo tutustua toisiinsa, kun minä ja eräs toinen heppu tulimme mukaan. Jyrkillä oli varmastikin päällään mustasta jo hieman harmahtamaan päässeet farkut, mustat nahkakengät, harmaa papinkauluspaita ja musta nahkatakki, sekä aivan kirjaimellisesti pisteenä iin päällä, virkattu musta pipo, jonka hän oli saanut vuosia sitten opiskelijaltaan lahjaksi. En ole koskaan nähnyt Jyrkiä ilman tuota pipoa. Ilman nahkatakkia olen hänet nähnyt, vaikka hänellä oli se jopa puvuntakkinsa päällä näytelmämme ensi-illassa, mutta ilman pipoa, ei ikinä. Hän puhui matalalla mutta ystävällisellä äänellä, jolla mikä tahansa älyttömyys olisi kuulostanut zen-mestarin ylimaalliselta viisaudelta. Mutta älyttömyyksiä häneltä ei koskaan kuullut. Sen sijaan hauskoja anekdootteja hän pudotteli kuin pähkinöitä oraville. Yleensä niihin liittyi kustantaja Ville Viksten. Kerran Jyrki oli kirjoittanut mielestään Suomen parhaimman runokokoelman, mutta kun hän meni näyttämään sitä Vikstenille, tämä sanoi: ”Kuule Jyrki. Nämä sinun runot ovat sellaisia, että kyllä sinun prosaistina pitää pysymän. Mennään syömään.” Kerran hän oli sitten kirjoittanut mielestään Suomen parhaimman romaanin, kun proosaa piti olla. Ville sanoi: ”Tämä sinun käsikirjoituksesi on aivan jalat irti maasta. Mennään syömään.”

En ollut koskaan kuullutkaan Jyrkistä ennen tätä, mutta halusin tietää kuka hän oikein oli. Kahdeksankymmentäluvun lopulla Jyrki voitti Mikael Agricola -palkinnon esikoisromaaninsa käsikirjoituksella. Sittemmin WSOY oli julkaissut häneltä myös novellikokoelman ja toisen romaanin. Että oikein WSOY. Tämähän oli kova heppu.

Aikaisemmin olin haaveillut kirjailijan urasta, siitä että elättäisin itseni kirjoittamalla kirjoja, mutta niin kuin muillekin, myös meille sanottiin kirjoittamisen opintojen alussa, ettei se semmoinen täällä Suomessa onnistu mitenkään. Muutama lottovoittaja kerrallaan on, muut hakevat apurahoja, työttömyystukea ja toimeentulotukea ja keräilevät tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Tai tekevät jotakin oikeaa työtä.

No minua ei mikään oikea työ kiinnostanut. Nyt minä halusinkin olla kuin Jyrki: halusin että jonakin päivänä elättäisin itseni opettamalla kirjoittamista ja rahoittaisin sillä kirjailijantyöni, jota siis tekisin harrastuksena. Hyvä. Ei tarvitsisi tehdä oikeaa työtä eikä hankkia oikeaa ammattia. Jonakin päivänä minusta tulisi kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Ei vielä, mutta jonakin päivänä.

Muitakin esikuvia alkoi tipahdella tähän kuvioon: Juha Seppälää, Joni Skiftesvikiä, Kari Hotakaista.

Ja keväällä meille tuli vierailevaksi opettajaksi Taija Tuominen, jonka Tiikerihai -romaani oli juuri tosi kuumaa kamaa. Se oli voittanut Olvi-säätiön palkinnon ja ylipäänsä siitä kohkattiin kauheasti. Kova tyyppi.

Minä olin kirjoittanut lukuvuoden aikana ensimmäisen romaanikässärini valmiiksi ja Taija vertasi minua sen perusteella ”WSOY:n mieskirjailijoihin, niin kuin Hotakainen ja Tervo”. Voi pojat. Taisivat olla melkein kaikki esikuvani siihen aikaan södikan miehiä. Jonain päivänä, ei vielä, mutta jonain päivänä…

Tullessani opintoihin kirjailijuuskäsitykseni taisi olla jotakuinkin:

– Henkilö, joka elättää itsensä kirjoittamalla kirjoja. Tavattoman viisas ihminen, jonka viisautta todistaa se, että hän kirjoittaa kirjoja ja että hän kirjoittaa niitä niin hyvin, että elättää itsensä sillä. Voidaan esimerkiksi kysyä häneltä mielipidettä uutisissa mihin tahansa asiaan, koska kirjailijuus, vaikkei teekään hänestä kaikkien alojen asiantuntijaa, tekee hänestä mielipiteiden erikoishenkilön.

Kun sain tietää että tämä on epärealistista, kirjailijuuskäsitykseni otti nopeasti tällaisen muodon:

– Henkilö, jonka kirjoja on julkaistu joltakin kustantamolta, joita Suomessa ovat WSOY, södikka, ja pari muuta. Mitä niitä nyt oli. ”Tuomas seisoo niin kuin…”, joo, ja sit ”Tähtiä kuin…”, joo, Poikia on Jukolassa. Jonakin päivänä. Jonakin päivänä.

Aloin miettiä millaista hyvä teksti on ja mietin sitä ennen kaikkea ihailemieni kirjojen ja kirjailijoiden näkökulmasta. Että hyvä teksti on sellaista kuin nämä seppälät ja skiftesvikit ja tervot ja hotakaiset ja muut kirjoittavat. Että yhdistääköhän niitä jokin? Ja kyllähän niitä yhdistää. Aloin kokeilla osaisinko kirjoittaa samaan tapaan kuin he ja kyllähän osasin. Mitä enemmän apinoin heitä, sitä parempaa palautetta sain sekä opiskelutovereilta, että opettajalta. Eräästä novellistani Jyrki sanoi koko luokan edessä: ”Kun itse olen kirjoittanut jotakin näin hyvää ja valmista, jos siis ylipäänsä olen ikinä kirjoittanut mitään näin hyvää, mä yritän pakkomielteisesti löytää sitä edes jotakin vikaa. Ja löysinhän mä tästäkin lopulta. Sulla on väärä aikamuoto tossa yhdessä lauseessa.”

Näin piti kirjoittaa. Näin kirjailijat kirjoittavat. Kustantamoissa olisi sitten editoijia, jotka korjaisivat sen aikamuodon siitä yhdestä lauseesta.

Ihanaa! Ja ahdistavaa. Entä jos sille jalustalle ei pääsisikään. Entäs jos sinne pääsisivät aivan toiset, minua paljon huonommat kirjailijat.

Olin silloin parikymppinen, ja kuinka ollakaan, kirjallisuusmakuni tulisi vielä muuttumaan. Jo seuraavana vuonna apinoin aivan toisia kirjailijoita.

Sitä seuraavana vuonna tuli mieleen, että onkohan sittenkään mielekästä yrittää kirjoittaa samalla tavalla kuin jotkut kaikki muut. Tai käytännöllisesti katsoen samalla tavalla kuin kaikki muut. Ja että jos kirjoittajakoulutuksen tarkoituksena oli löytää jokin sellainen kuin ”oma ääni”, niin miksi ihmeessä kaikkien ääntä arvotettiin samalla apparaatilla. ”Adjektiivitauti” oli helppo sana heittää, jos ei muuta sanottavaa keksinyt. Lauseenvastikkeita teksteistä löytyi aina varmasti, ja niitä ei saa olla. Jopa sellainen, meillä silloin tosi yleinen puheenparsi, kuin ”tää teksti toimii, tää juttu toimii, tää ei toimi”, alkoi arveluttaa. Mitä se sellainen toimiminen oli ja miksi sen puuttuminen oli itsestäänselvästi huono asia.

Södikan miehillä ei taatusti ollut adjektiivitautia, heidän harvoja lauseenvastikkeitaan oli melkein mahdotonta huomata, heidän passiiveissaan oltiin miehekkäästi ja heidän tekstinsä toimi varmasti. Se ei voinut olla toimimatta hyvin samaan tapaan kuin halkopino ei hevin voi olla toimimatta. Ja mikäs siinä. Halkopinoja tarvitaan. Mutta se ei ole puun ainoa olomuoto.

Ja mistä helkkarin syystä niin monilla meistä oli sellainen käsitys, että kirjallisella työllä toimeentulemisella ja kirjallisella laadulla oli niin selkeä syy-yhteys. Että mitä parempi ja taidokkaampi kirjailija, sitä paremmin hän menestyisi, ehkä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Ehkä se oli kaksinkertaista toiveajattelua. Ensin oli se toive, että olemme erityisen lahjakkaita, siis aivan poikkeuksellisen hyviä skribenttejä. Ja sitten se, että tämä lahjakkuus määrittelee sen, miten hyvin pärjää taloudellisesti. Niinpä kirjoittamisen opiskeleminen varmistaisi sen, että meistä tulisi ainakin menestyvämpiä ja parempia kirjailijoita kuin niistä, jotka eivät olleet hankkineet siihen muodollista koulutusta. Kaksinkertainen toiveajattelu. Haaveen kehäpäätelmä.

Onnekseni makuni alkoi muuttua. Pian suosikkikirjailijani saattoi olla joku täysin tuntematon henkilö. Ja suosikkikirjani saattoi olla jopa jonkin keskisuuren kustantamon julkaisema.

Mutta vasta Ntamon nousu ja Kirja Kerrallaan -kustantamon poEsia -sarja saivat minut ajattelemaan, että jopa paras kirjallisuus saattoi tulla jostain aivan muualta kuin isoilta tai keskisuuriltakaan kustantamoilta. Ja myöhemmin jopa niin, että ollakseen loistavaa kirjallisuutta, teoksen ei tarvinnut olla kirjaimellisesti kustannettu, vaan sen julkaisu saattoi perustua tarvepainatukseen, mutta myös niin, että julkaisu saattoi olla jotakin muutakin kuin perinteinen painettu kirjajulkaisu.

Voisiko sellaista henkilöä sitten sanoa kirjailijaksi, joka ei ole edes yhtä kirjaa julkaissut?

Helkkari, joskus ei tee mieli sanoa kirjailijoiksi suurinta osaa niistäkään jotka ovat julkaisseet useita. Tiedän ihmisiä jotka taatusti nikottelevat joka kerta kun joutuvat tituleeraamaan minua kirjailijaksi.

Wikipedian mukaan ”[k]irjailija on henkilö, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut kirjoja, varsinkin kaunokirjallisia teoksia.”

Wikipedian Kirjailija-artikkelin tiedot painottuvat Suomen Kirjailijaliiton määritelmiin. Artikkelissa todetaankin: ”Kirjailijaksi identifioitunut henkilö haluaa usein liittyä alan järjestöön vahvistaakseen näin ammatillista identiteettiään. Suomessa tällainen järjestö on Kirjailijaliitto, johon ”hyväksyminen edellyttää, että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana”.” Millaisia sellaiset suomenkieliset, taiteellisesti korkeatasoiset teokset ovat, joiden perusteella voidaan kirjoittajaansa pitää kirjailijana? Sen päättää Kirjailijaliiton johtokunta tapauskohtaisesti.

Kirjailija-tittelin valvonnassa Kirjailijaliitto onkin keskeinen vallankäyttäjä. Kaikki muistavat Kata Kärkkäisen vaikeudet päästä jäseneksi. Tällöin käytettiin ilmaisua ”odotamme tuotannon täydentymistä”. Sittemmin tuotannosta on tullut siinä määrin täysi, että nykyisin Katariina Sourina tunnettava kirjailija on kirjailija myös liiton mielestä. Kun Minttu Vettenterä tituleerasi itseään kirjailijaksi Enkeli-Elisa -keissin julkipyörteissä, kutsuttiin kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis julkisuuteen kyseenalaistamaan Vettenterän kirjailijuutta. Hänen viestinsä oli sama kuin monien varmastikin itseään oikeina kirjailijoina pitävien henkilöiden puolijulkiset kommentit sosiaalisissa medioissa: koska Vettenterän kirjat on julkaistu ns. palvelukustanteina, häntä ei oikeastaan voida pitää oikeana kirjailijana.

Wikipediassa käytettiin kiinnostavaa ilmaisua: ”ammatillista identiteettiä vahvistaakseen”. Eli mikäli joku toinen, mielellään arvovaltainen, kollegoista koostuva yhdistys, pitää minua kirjailijana, olen vähän enemmän kirjailija kuin jos ei pitäisi. Kuulostaa kummalliselta. Ohjautuuko identiteettimme, vaikkakin vain ammatillinen, näin suuresti ulkoisen tunnustuksen mukaan ja jos määräytyy, niin pitäisikö liiton jäsenyyden määräytyä jollakin muulla perusteella kuin ulossulkemisen periaatteella.

21.2.2012 Antti Nylén kirjoitti blogissaan otsikolla ”Sydämeltään sydänkirurgi” tähän tapaan:

[Tässä kohdassa luin Antti Nylénin blogi-kirjoituksen kokonaisuudessaan. Sen voi lukea täältä.]

En tiedä onko minulla ollut ainuttakaan oman oppiaineeni opiskelijatoveria, jonka yksi tärkeimmistä motiiveista opiskelulle ei olisi ollut kirjailijantyö. Opiskelijoistani joka ikinen haluaa kirjailijaksi.

Suurimmasta osasta opiskelutovereitani ei ole ainakaan vielä tullut julkaisseita kirjailijoita, heistä on tullut jotakin muuta, he ovat sitoutuneet johonkin muuhun. Kaikista opiskelijoistani ei varmaankaan tule julkaisseita kirjailijoita, vaikka muuta toivonkin. Luultavasti heistäkin suurin osa sitoutuu myöhemmin johonkin muuhun.

Mutta opiskeluaikana, kun jokaisella vielä roihuaa voimakkaana haave kirjailijuudesta, on tietysti hyvä sitoutua siihen. Katson että kirjailijuudesta haaveileminen siten, että mielessä on jokin tietynlainen kirjailijuus päämääränä, saa haaveilijan toteuttamaan tietynlaista kirjailijuutta, toisintamaan sitä mitä on jo tehty, apinoimaan, kulkemaan kuljettuja polkuja, täyttämään saappaita.

Vaan jos päätämmekin, että kirjailijuus ei ole sen kummempi juttu, kuin että joko sitoudumme siihen tai emme, voimme sitoutua siihen haluamallamme tavalla. Jos minä olen jo kirjailija, minun ei tarvitse kulkea tiettyä polkua, kirjoittaa samoin kuin joku toinen, elää jotakin tiettyä ”kirjailijan elämää”. Oma elämäni on joka tapauksessa juuri tämän kirjailijan elämä ja sillä selvä.

Niinpä Antti Nylénin ”Sydämeltään sydänkirurgi” on nykyään ensimmäisiä opinkappaleita, joita opetuksessani tuon esiin. Osa on sen kanssa samaa mieltä, ja toteaa oitis, että mehän olemme kirjailijoita, minäkin, osa ajattelee edelleen että vasta jotkin tietyt saavutukset tekevät kirjailijasta kirjailijan. Ja se on hyvä niin. En halua pakottaa kenellekään mielipiteitäni, mutta haluan mahdollistaa kaikille ajatuksia joita eivät ehkä olisi muutoin tulleet ajatelleeksi.

Kuten tunnettua, vuoden 2010 Runeberg -kilpailusta pudotettiin Ntamon ja poEsian kirjat pois omakustanteina. Palkintoraadissa Kirjailijaliittoa edustanut Orvokki Autio perusteli päätöstä sanomalla ”Kirjailijuuteen ei ole oikotietä”, millä käytännössä siis tarkoitettiin sitä, että vasta kustannussopimus kaupallisen, vakiintuneen kirjanjulkaisijan kanssa on ainoa tie oikeaksi kirjailijaksi.

Samaa ajatusta toisinti Kirjailijaliiton puheenjohtaja Enkeli-Elisa -tapauksen yhteydessä. Mutta onko Minttu Vettenterä sitoutunut kirjojen kirjoittamiseen. Aivan taatusti. Luultavasti kokonaisvaltaisemmin kuin monet liiton jäseneksi päässeet.

Julkaisukentän muutosten keskellä tällainen tittelimustasukkaisuus kuulostaa vähintäänkin erikoiselta. Mutta se niin ajatteleville sallittakoon. Opiskelijoillekin.

Itse tahdon kuitenkin puolustaa näkemystä, jonka mukaan kirjailijaksi on AINOASTAAN oikoteitä. Toiset oikotiet ovat pidempiä, toiset lyhyempiä. Tärkeintä että jokainen tuntee valitsemansa tien omakseen. Omaa tietäni helpotti kummasti kun oivalsin etten sittenkään halua olla uusi Juha Seppälä, vaan ihan vaan sama vanha Tero Hannula sillä erotuksella, että kirjoja on julkaistu. Eikä oikeastaan sekään tunnu yhtä tärkeältä enää.

Kuten Tommi Parkko toteaa Runouden ilmiöitä -kirjassaan, runoilijuutta ja runokenttään kuulumista ei nykyään enää kyseenalaisteta kirjajulkaisujen puuttumisen vuoksi, vaan runoilijuus tuntuu määrittyvän erilaisten sosiaalisten kytkösten ja yhteisöllisyyden kautta. Puhutaan myös runotoimijoista tai runoaktivisteista. Kuka käy esiintymässä poetry slameissa ja open miceissa, kuka kirjoittaa runoblogia, kuka järjestää runotapahtumia ja niin edelleen.

Runoilija-tittelillä ei ole omaa portinvartijaa. Tuskin koskaan kuulee sanottavan ”Hän ei ole oikea runoilija”. Kirjailijuus sen sijaan saatetaan kiistää.

Miksi ihmeessä? Mikäli termiä halutaan varjella kulumiselta käytössä, koska se on jotakin niin ylevää, niin miksi se sitten kysyttäessä määritellään taloudellisin perustein? ”Hän saa kirjojen kirjoittamisesta niin paljon rahaa, että elättää itsensä ja perheensä sillä.” ”Hänen kirjojaan on julkaissut tunnettu kaupallinen kustantamo.” ”Hänen kirjoistaan on otettu niin ja niin suuria painoksia.”

Ei kauhean ylevää. Mutta on kovin vaikeaa löytää mitään helposti artikuloitavia määreitä sille, mikä on ylevää, taiteellisesti laadukasta kirjallisuutta, koska se on niin suurilta osin subjektiivista. Samasta syystä Kirjailijaliitto on määritellyt valintaperusteensa niin epämääräisesti.

Minut kirjailijuuden tittelihierarkioista vapautuminen on vapauttanut joskus aiemmin vaivanneesta tarpeesta tulla tietynlaiseksi kirjailijaksi ja saada sitä kautta kirjailijuudelleen mahdollisimman laajaa hyväksyntää.

Minun nähdäkseni opiskelijoilla se, että he ovat myöntäneet olevansa kirjailijoita, eivätkä ainoastaan kirjailijuudesta haaveilevia opiskelijoita, siis se että he ovat tulleet kaapista, on vapauttanut heidät valitsemaan oikotietään rauhassa. Vaikka se oikotie sitten olisikin apinointia, jonkun toisen jäljissä kulkemista. Ainakin se on silloin hieman vapaammin valittua apinointia.

P.S. Jyrki on luultavasti edelleen yksi cooleimmista tyypeistä ikinä.

Mainokset

%d bloggers like this: