Avainsana-arkisto: Harri Nordell

Kirjoittamisen opetuksen peruspilareita Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinjalla

Uusi lukuvuosi on alkamassa muutaman viikon kuluessa, joten ehkä nyt on sopiva aika vastata pariin kommenttiin, joihin minun on jo pitkään pitänyt vastata.

Nimittäin päätellen eräistä julkisista kommenteista, työstäni kirjoittamisen opettajan on olemassa jonkinlaisia väärinkäsityksiä.

Noin vuosi sitten kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti kevään kirjoistani Nuoren Voiman Kritiikki-numeroon poikkeuksellisen pitkän teilauksen, josta syntyi keskustelua mm. täällä ja täällä. Laura Lindstedt saa tietysti olla teoksistani mitä mieltä haluaa ja hänen päätoimittajamiehensä saa julkaista mitä haluaa, mutta puutun yhteen työhöni liittyvään kohtaan tuossa teilauksessa.

Viime syksynä syntyi myös ns. ntamogate, josta on kirjoitettu hyvin mm. täällä ja itsekin kirjoitin siihen liittyen täällä. En palaa tuohon vesilasimyrskyyn sen kummemmin, vaan erääseen kommenttiin, jonka Harri Nordell tuli heittäneeksi Facebookissa tuon gaten tuoksinassa.

Laura Lindstedt:

”Lähes vuosi sitten kirjoittamassaan blogimerkinnässä Hannula pohtii: ”Olen alkanut kokea, että sittenkin mieluummin ’epäonnistun’ teksteissäni, kuin onnistuisin niissä jonkun toisen henkilön mielipiteen avulla.” (Pps 27.7.2012) Tämä on suoraan sanoen aika erikoista tekstiä ihmiseltä, joka itse opettaa kirjoittamista Etelä-Pohjanmaan opistossa.”

Harri Nordell:

”Kauheinta on että surkeat runoilijat pääsevät opettajiksi ja opettavat epäonnistumista nuorille kirjoittajille. Vai mitä Tero Hannula.”

Nordellin sitaatti on muistinvarainen, sillä hän poisti päivityksensä välittömästi kun olin vastannut siihen.

En tiedä mikä Laura Lindstedtin tai Harri Nordellin suhde kirjoittamisen opetukseen on, mutta katson että on paikallaan oikaista pari väärinkäsitystä. Molempien kommentit näyttävät perustuvan sellaiseen kummalliseen olettamaan, että kirjoittamisen opettaja yrittää siirtää oman makunsa, poetiikkansa ja toimintatapansa, näköjään ongelmansakin, sellaiseen opiskelijoille (kyllä, Nordell sai tuon keskustelun aikana jotenkin sellaisen käsityksen, että epäonnistuminen tai huonous on minulle jokin erityinen päämäärä). Voi olla että joku opettaja toimii niinkin, mutta itse en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään sellaista. Sekä Lindstedt että Nordell ovat aivan älykkäitä ihmisiä, joten heidän väärinymmärryksensä täytyy olla tahallista, mutta avaanpa nyt hieman kuitenkin sitä, mitä opiskelu meillä on.

PERUSPILARI I: Palaute

Ylivoimaisesti suurimmaksi osaksi työni perustuu palautteeseen. Opiskelijat saavat palautetta toisiltaan ja minulta joka ainoa päivä. Lisäksi opetuksesta yli kolmasosa on suoraa tekstipalautetta. Käytämme joka ainoa viikko suoraan tekstipalautteeseen n. 8-12 tuntia. Se tarkoittaa sitä, että alkuviikosta opiskelijat saavat nipun toistensa tekstejä, kutsumme sitä tekstipaketiksi, ja loppuviikosta se käsitellään erittäin huolellisesti. Sekä Lindstedtiltä että Nordellilta jää kokonaan ottamatta huomioon sellainen vaihtoehto, että saattaisin opettajana pitää opetuksen peruspilarina sellaista asiaa, jota oman kirjoittamiseni suhteen problematisoin. Mutta näin minä tosiaan toimin. Ja rohkaisen myös opiskelijoitani suhtautumaan palautteeseen kriittisesti ja problematisoimaan omaa palautesuhdettaan. Tämä on meillä ihan peruskamaa.

PERUSPILARI II: Vapaus

Palautteeseen totuttamisen ohella tärkeimpiä asioita joihin haluan opiskelijani totuttaa heti alusta lähtien, on vapaus. Kenenkään ei tarvitse kysyä ”saako näin tehdä” tai ”onko tämä oikein”. Kyllä saa tehdä ja se on oikein jos niin haluat. Mitä tahansa saa tehdä. Juuri niin saa kirjoittaa kuin itseä lystää. Jos joku haluaa keskittyä romaaniinsa koko lukuvuoden, se on täysin ok. Aika moni viime vuonna kirjoittikin romaaninsa tosi pitkälle ja sai siihen palautetta joka viikko. Jos joku haluaa keskittyä yksinomaan repertuaarinsa laajentamiseen, avoimen yliopiston opintoihin, runoiluun, näytelmiin, tai mihin tahansa, minä en sen tiellä aio seistä. Tehtäväni ei siis mielestäni ole siirtää omia arvojani, makuani tai preferenssejäni opiskelijoille, vaan antaa heille tilaa kasvattaa omansa.

PERUSPILARI III: Uuden kokeileminen

Pyrin esittelemään erilaisia tekemisen tapoja opiskelijoilleni mahdollisimman laajasti ja tarjoamaan heille mahdollisuuden ja turvallisen ympäristön kokeilla erilaisia asioita. Kyllä, tässä on oikein hyvä tilaisuus myös epäonnistua. Tavallaan voisi sanoa että epäonnistuminen voi hyvin olla meillä yksi päämäärä, koska milloin siihen olisi parempi mahdollisuus kuin kansanopistovuoden aikana, luottamuksellisessa ja turvallisessa ryhmässä. Kokeilemiseen liittyy aina epäonnistumisen mahdollisuus, eikä sitä pidä pelätä. Epäonnistuminen on tärkeää. Jos epäonnistumista alkaa pelätä, on aika iso riski siihen, että alkaa kirjoittaa varman päälle, ilman uskallusta riskinottoon. Jos joku alkaa pelata varman päälle ja näyttää siltä että hän ei varsinaisesti siitä nauti, minulla on tapana antaa henkilökohtaisia tehtävänantoja, jotka ohjaavat kohti jotain uutta tai auttavat kehittymään jossakin, mikä tuntuu vaikealta.

 

En nyt välttämättä usko että Nordellin tai Lindstedtin sanat olisivat oikeasti saaneet ketään ajattelemaan, että kirjoittamisen opetus olisi meillä Etelä-Pohjanmaan Opistolla noin pöhköä kuin noista heidän kommenteistaan voisi kuvitella, mutta kenties on kuitenkin ihan hyvä avata tätä puolta asiasta. Se on vapaan sivistystyön opetusta, eikä mitään aivopesua. Tietenkin puhun vain omasta puolestani ja tuntiopettajilla on varmasti omat näkemyksensä, mutta pyrin valitsemaan myös tuntiopettajiksi sellaisia ihmisiä, joilla ei olisi kovin fasistinen kirjallisuuskäsitys. Viime vuonna meillä opettivat mm. Katri Tapola, Riikka Ala-Hakula ja Panu Hämeenaho. Ylivoimaisesti suurimman osan kirjoittamisen opetuksesta toteutan kuitenkin itse.

Uusi lukuvuosi alkaa ihan parin viikon kuluttua ja mukavalta vaikuttava ryhmä on taas tulossa. Ryhmässä on toki tilaa vielä opiskelijoille joita tuollainen opiskelu, jota olen yllä lyhyesti kuvannut, kiinnostaa. Erityisesti miespuolisia olisi kiva saada mukaan, sillä heitä ryhmästä puuttuu. Toki naisetkin ovat erittäin tervetulleita. Hakea voi täältä.

P.S. Kiitokset Lindstedtille ja Nuorelle Voimalle mainostuksesta. Viime vuonna ainakin yksi opiskelija tuli ihan tuon teilauskritiikin innostamana. Hieno ihminen ja hyvä kirjoittaja, kuten nämä opiskelijani tapaavat olla.
P.P.S. Nämä peruspilarit ovat tosiaan vain minun kirjoittamisen opetukseni peruspilareita. Kansanopistovuoden ainoa päämäärä ei ole kehittyä kirjoittajana vaan vielä tärkeämpänä pitäisin, aika suureellisesti kyllä, kehittymistä ihmisenä.


Väärinkäsityksiä kirjallisuuskäsityksistä

Maaria Pääjärvi kirjoitti niin sanotun ntamogaten pohjalta kustannustoimittamisesta tämän erinomaisen artikkelin. (Mikäli aihe ei ole tuttu, Aleksis Salusjärvi summasi ntamogatea tässä kirjoituksessaan.)

Tiivistetysti juttu meni niin, että Tanssiva Karhu -palkintaraadin puheenjohtaja, runoilija ja Turun Sanomien toimittaja Harri Nordell totesi Yle Kultakuume -ohjelman lähetyksessä Turun kirjamessuilla, että ntamo julkaisee paljon runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan ja joukko turkulaisia runousvaikuttajia peesasi häntä tässä, Leevi Lehto ja monet ntamon runoilijat olivat asiasta luonnollisesti toista mieltä.

Maaria kysyi juttua varten minulta kommentteja muutamaan kysymykseen. Liitän tämän kirjoituksen loppuun vastaukseni kokonaisuudessaan hieman (luettavuuden vuoksi) muokattuna ja tarkennettuna joiltakin osin.

Huonouden estetiikkaa?

Luutiissa syntyi, kuten tavallista, nopeasti aiheesta tosi hyvää keskustelua. Muutamassa kohtaa mielestäni kuitenkin ihan selkeästi sekoitetaan asioita.

Useampikin kommentoija vetää yhtäläisyysmerkkejä huonouden estetiikkaan useammastakin asiasta joilla ei välttämättä ole mitään suoraa syy-yhteyttä siihen.

A) Kustannustoimittamisen puute ja huonouden estetiikka.
Kustannustoimittamisen puute ei automaattisesti johda huonouden estetiikkaan eikä vaatimuksella kustannustoimittamattomuudesta (vaatimus jota kukaan ei ole esittänyt, btw) pyritä nimenomaan huonouden estetiikkaan. Huonoilu voi tekstissä olla aivan yhtä paneutuneen ja ahkeran toimitustyön tulosta kuin mikä tahansa muukin esteettinen päämäärä. (Muistaakseni esim. Teemu Helle voi vahvistaa tämän väitteen. Hänen teostaan on ntamolla toimitettu ”huonosta” ”huonommaksi”.) Eikä flarffissa ylipäänsäkään liene ajatuksena se, että teksti tehdään huonosti, vaan että se tyyliltään ja muodoltaan edustaa jotakin sellaista, mitä yleensä pidetään huonona ainakin runouden piirissä.

B) Rosoisuus ja huonouden estetiikka.
Ajattelisin että rosoisuudella tarkoitetaan jotain tarkoituksellista hiomattomuutta, jopa tarkoituksellista rumuutta, ei niinkään tarkoituksellista huonoutta. Samaan tapaan kuin talossa saatetaan jättää tarkoituksella hiomatonta lautaa jonnekin tai kaivaa päällerakennetun alta alkuperäistä tiiliseinää esiin. Ajatuksena ei ole että tiili näyttää huonolta, vaan päinvastoin, se näyttää hyvältä, koska sitä ei ole viimeistelty liian sileäksi tai helpoksi.

C) Keskeneräisyyden estetiikka ja huonouden estetiikka.
Rosoisuus ja keskeneräisyys voivat tarkoittaa samaa asiaa, mutta toisaalta keskeneräisyydellä voidaan tarkoittaa myös jotakin sellaista, mikä on lähempänä huonouden estetiikkaa. Kun itse puhun keskeneräisyydestä, minua kuitenkin kiinnostaa ennen kaikkea tekstin potentiaali, ei välttämättä se miltä se näyttää. Keskeneräisyys voi olla viimeistelemättömyyttäkin, mutta tarkoituksellinen keskeneräisyys voisi olla jotakin, joka kuitenkin tulisi lukea jonakin muuna kuin huonoutena, huolimattomuutena tai laiskuutena. Tarkoituksellinen keskeneräisyys voi sanoa jotakin kiinnostavaa ”valmiin” käsitteestä, mutta myös houkuttaa lukijaa tavallaan kustannustoimittamaan teosta, tai kirjoittamaan sitä, eli tekemään jotain, mitä lukija joka tapauksessa tekisi, mutta nyt niin, että sen joutuu tekemään kenties vähän enemmän tiedostaen kuin tavallisesti. Voisiko tarkoituksellinen keskeneräisyys toimittaa samanlaista funktiota kuin vaikkapa tarkoituksellinen aukkoisuus? Lassi Kämäri totesi Luutiin keskustelussa: ”Kaikki kirjallisuus on keskeneräistä. Eihän se koskaan tule valmiiksi. Haavikko ja Saarikoskikin tekivät muutoksia koottuihin runoihinsa. Joskus on vain päästettävä irti, kuin rakkain lintu, rakastettu.”

Nähdäkseni siis näitä asioita ei oikein voida niputtaa enkä pidä kovin hedelmällisenä tarkastella kustannustoimittamista tai -toimittamattomuutta yksinomaan jonkin yhden estetiikan asiana (tietysti aiheesta voi saada paljonkin irti jos mietitään mitä se voisi kunkin estetiikan kohdalla tarkoittaa), kun se ei selvästikään sitä ole. Itse asiassa huonouden estetiikkaa edustavien teosten kohdalla kai harvemmin esitetään vaatimuksia toimittamisesta.

Yhden estetiikan oletus

”Kyllähän tämä keskeneräisyyden, rosoisuuden ja toimittamattomuuden loputon jankuttaminen ja ylistäminen herättää joukon lisäkysymyksiä ja ajatuksia?

Mihin ihmeessä tarvitaan tavoitteellista kirjoittamiskoulutusta, jos tavoitteena on sitten sen koulutuksen unohtaminen?”

Tämäkin sitaatti on Lassi Kämäriltä. Tässä tapahtuu sellainen erehdys, että oletetaan että jonkin ilmiön puolustaminen tarkoittaa ainoastaan tämän yhden ainoan ilmiön hyväksymistä.

Tällainen ajattelumekanismi on kyllä yksi ongelma kirjoittamisen ja varmaan kirjallisuudenkin opetuksessa, mutta missään tuskin on sellaista opettajaa, joka olisi sitoutunut vain ja ainoastaan huonouden estetiikkaan. (Sen sijaan esimerkiksi modernistinen kirjallisuus- ja kirjailijakäsitys näkyy kaikkialla kirjoittamisen opetuksen rakenteissakin.)

Toiseksi voidaan tietysti sanoa, että mikäli on opetettu nimenomaan huonouden estetiikkaa, niin eihän huonouden estetiikan odotus silloin edellytä opetuksen unohtamista vaan nimenomaan sen muistamista.

Ja vielä kolmanneksi, huonouden estetiikan noudattaminen edellyttää kirjoittajalta ns. hyvän estetiikan tuntemista. Koulutuksen unohtaminen ei oikein palvele tavoitteena tässäkään tapauksessa.

Ymmärtäminen, kontekstointi ja diggailu

”Huonouden estetiikalle ei ole syntynyt vakiintuneita lukumaneereja, koska niiden syntyminen on sille jo lähtökohtaisesti vaikeaa. Huonosta runoudesta opetellaan lähtökohtaisesti pois kohti korkeatasoisuuden estetiikkaa (huonon runouden määritelmät toki vaihtelevat eri ajassa ja paikassa), kun taas huonon runouden ymmärtämiseen vaaditaan paljon kirjallista kompetenssia, enemmän kuin ns. laaturunouden ymmärtämiseen. On vaikea uskoa, että juuri huonouden estetiikka löisi läpi, kun niitä korkeatasoisuuden estetiikkaakaan täysillä toteuttavia runokokoelmia ei kovin usein ilmesty.” – Nimimerkki Vokaalienvälinen k.

Tässä oletetaan, että jokin runous voi ”lyödä läpi” ainoastaan jos se ymmärretään melko suurella tarkkuudella ja osataan kontekstoida kirjallisuuden traditioon. Luulen että näillä vaatimuksilla millään tekstillä ei ole kovin hyviä läpilyöntimahdollisuuksia.

Kuitenkin, väittäisin että esimerkiksi Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojan runoista on helppo diggailla ilman että tajuaa runoudesta tuon taivaallista tai varsinkaan tuntee erityisen hyvin sen traditiota. Mielestäni niissä syntyy nimenomaan tuttuuden tunne, joka helpottaa lukemista. ”Minähän tunnistan tämän puheentavan, juuri näin teinixit puhuvat netissä” jne. Tällaista läpilyöntiä tuskin on tapahtunut, mutta en näe mitään syytä miksi ei voisi tapahtua. Niin, siis mitään muuta kuin sen, että kyse on runoudesta ja runous ei ehkä noin keskimäärin kiinnosta kauhean monia (siis ainakaan niillä määritelmillä mitä runouteen on totuttu liittämään, mutta se onkin ihan toinen juttu).

Jatkuu…

Nyt syntynyt turbulenssi ja keskustelu varmasti edistävät asioita. Luulen että kustannustoimittamisesta käytävä keskustelu kehittyy ja runoudesta käytävä keskustelu kehittyy. Ntamogate ylipäänsä on tuonut esiin monenlaisia väärinkäsityksiä mm. tarvepainatukseen liittyen, jopa ihan alan ammattilaisten keskuudessa. Jo tällaisten väärinkäsitysten korjaantuminen yksistään on tosi tärkeää, mutta yhtä tärkeää on se, minne voimme keskusteluissa päästä sitten, kun suurin piirtein ymmärrämme toistemme puhetta.

Yksi häiritsevä asia ntamossa on varmasti ollut se, että aikaisemmin runouden määrittely on ollut helpompaa, kun on voinut tuudittautua jonnekin institutionaalisiin taidekäsityksiin ja ajatella että kirjallisuutta on se, mitä perinteinen kustantaja kustantaa ja ei-kirjallisuutta ainakin se, mitä se ei kustanna. On ymmärrettävää, että nimekemäärän kasvun ja erilaisten julkaisijoiden ja kirjallisuuskäsitysten kukoistamisen myötä on voi olla vaikeaa puhua kirjallisuudesta, kun mikään helppo itsestäänselvyys ei enää päde ihan entiseen tapaan.

Olen ajatellut kirjoittaa seuraavaksi vähän lisää kirjoittamisen opettamisesta ja mm. sen suhteesta kustannustoimittamiseen.

P.S. Ne alkuperäiset vastaukseni lievästi kustannustoimitettuna.

Pitäisi varmaankin erotella toisistaan sellaiset sanat kuin kustannustoimittaminen, editointi ja stilisointi. Ymmärrän siten, että editoinnin ja stilisoinnin puute voisi näkyä jotenkin teoksesta… Esimerkiksi tahattomina kirjoitusvirheinä, tyylirikkoina, tms. Mutta kustannustoimittamisen puutteen havaitseminen olisi käytännössä mahdotonta.

Varmasti tekstipalaute ja ateljeekritiikki korvaavat ainakin editointia ja stilisointia. En voi tietää ovatko ne vähentäneet kustannustoimittamista. On ainakin väitetty, että kustannustoimittaminen on yleisesti vähentynyt ja on luultavasti totta, että tekstipalaute, kirjoittajakoulutus ja ateljeekritiikki ovat lisääntyneet. Onko niiden välillä syy-seuraussuhdetta, sitä on vaikea sanoa. Voidaan tietysti olettaa, että kustannustoimittamisen vähyyteen pettyneet tekijät ovat hakeneet tukea muualta.

Mikäli oletetaan, että kustantamoissa toimittaminen on vähentynyt ja että ateljeekritiikki yms. on lisääntynyt JA hyväksytään väite, että kaikenlainen palaute on kustannustoimittamista, niin siitähän oikeastaan seuraisi, että kustannustoimittaminen on itse asiassa lisääntynyt. Se vain tehdään eri paikassa kuin ennen. Onko se hyvä vai huono asia, en ole oikeastaan siitäkään ollenkaan varma. En uskaltaisi väittää, että paras toimittaminen tapahtuisi automaattisesti kustantamoissa, että parhaat toimittajat olisivat kustantamoissa töissä.

Pitäisikö sen olla nimenomaan kustantamo, joka tämän työn taloudellisesti kustantaa? Monestihan kuulee kirjoittajakoulutuksesta näitä väittämiä, että sen ja sen kirjailijan kirjoittajakoulu oli työskentely sen ja sen kustannustoimittajan kanssa. Pitääkö kustantamon (vielä nykyään) olla kirjoittajakoulu?

Katsoisin että sanataideopetukseen sisältyvä palaute ei välttämättä poikkea kustannustoimittamisesta millään tavalla. Useimmiten ainakin kurssitoverit (ainakin ennen kuin ovat harjaantuneet palautteen antamisessa) antanevat palautteensa siitä näkökulmasta, että miten teos juuri heidän taidekäsityksestään katsoen muuttuisi paremmaksi, siis heille luontevammaksi seistä rinnalla. Opettajana pyrin selvittämään millainen kirjoittaja itse toivoisi tekstinsä olevan ja tähtäämään sitä kohti. Eli tässä mielessä kustannustoimittamisen ero tekstipalautteeseen voisi olla siinä, että toimittamisessa on kyse jonkun muun kirjallisuuskäsityksestä tai tekstin ideaalista, kun palautteessa, ainakin minun palauteideaalissani, pitäisi olla kyse kirjoittajan itsensä kirjallisuuskäsityksestä. Olen tosin melko varma, että kustannustoimittajat ovat tästä kanssani eri mieltä. Kuitenkin, kun pyritään kohti valmista tekstiä, täytyy kai olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä tekstin valmius on, kun taas kirjoittajakoulutuksessa pitäisi pyrkiä kohti valmista kirjoittajaa (tai itsekseen alati muuttuvaa). Eli niillä ei välttämättä ole mitään eroa, mutta todennäköisesti niillä on jotakin eroa. Yksi keskeinen ero syntyy ainakin siitä, että ryhmissä mielipiteitä on useampia. Tässäkin tietysti on se vaara, että palautetta voi olla vaikea tulkita ja arvottaa. Välttämättä paras argumentti ei voita, vaan paras argumentoija.

Olen usein kuullut väittämän, että kirjoittajakoulutuksen, ateljeekritiikin, ja tietokoneiden yleistymisen myötä tulleen editoinnin helppouden vuoksi huonojen käsikirjoitusten erottaminen hyvistä on tullut vaikeammaksi, koska niitä ei enää voi erottaa kielen perusteella. En tiedä koskeeko tämä väite ennen kaikkea proosakirjallisuutta, mutta uskoisin, että myös runokäsikirjoitukset ovat entistä julkaisukelpoisempia. Tähän ei välttämättä vaikuta ainoastaan kirjoittamisen taidokkuuden kasvu, jonka sinänsä uskon olevan faktaa, vaan myös kustannusalan murros. Siinä missä julkaisukelpoisuutta on aikaisemmin jouduttu arvioimaan (tai joudutaan tietenkin jossain määrin edelleen) paljon taloudellisinkin perustein, eli kuinka paljon kullakin runoteoksella tai novellikokoelmalla ollaan valmiita ottamaan takkiin, voi esimerkiksi tarvepainatejulkaisija tai muu vaihtoehtoisempi tekijä sivuuttaa kokonaan ajatukset myyntipotentiaalista ja keskittyä taiteelliseen laatuun.

Itse olen opettamissani ryhmissä useasti havainnut, ettei ole välttämättä mitään syytä miksei jokainen heistä voisi ylittää julkaisukynnystä vaikka heti, jos päättäisi vain tehdä kirjan valmiiksi. Mielestäni tämä on suurin ero kirjoittajien välillä siinä kuka ylittää kynnyksen ja kuka ei: sitoutuuko kirjan kirjoittamiseen vai ei. Kaikenlaisia kynnyksiä ja kirjailijuuksia mystifioidaan tarpeettomasti. Ei se minusta sen kummempi asia ole kuin kirjoittaako kirjan vai ei. Nykyään melkein kuka tahansa pystyy siihen jos haluaa.

11/10/2013 22:04
Ja tekee vielä mieli lisätä, että millään tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että ”kustannustoimittaminen” tai ”viimeistely” olisivat jotenkin itseisarvoisia asioita. Antti Nylén taisi jossain pohdiskella kill your darlings -fraasista, että miksi juuri ne osat tekstistä pitäisi tappaa, joilla on itselle mahdollisesti suurin merkitys. Mitä oikeastaan editoidaan pois, kun editoidaan. Mitä kustannustoimittamisen jalkoihin jää. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti sellaiset asiat kuin ”keskeneräisyys” ja ”viimeistelemättömyys”, koska ”virheissä” saattaa olla juuri se kirjoittajan jokin ominaislaatu tai persoonallisuus, ”oma ääni”, jos tuota ilmaisua vielä haluaa käyttää. ”Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät eloon toisistaan.” Oikeastaan kirjoittajat ovat nykyään niin hyviä, että kuka hyvänsä pystyy tekemään loppuun saakka hiotun, viimeistellyn ”valmiin” teoksen, mutta ehkä kiinnostavinta saattaisikin olla se, millaisilla eri tavoilla eri kirjoittajien tekstit voivat olla kesken.


%d bloggers like this: