Avainsana-arkisto: Erkka Mykkänen

Kuka tarvitsee kirjoittajakoulutusta?

 

Nuori Voima -lehden neljännessä podcastissa käsitellään mm. kirjoittajakoulutusta. Erkka Mykkänen on ollut vuoden Viita-akatemiassa ja vuoden Kriittisessä korkeakoulussa, Miina Supinen on ollut Taija Tuomisen lyhytkurssilla siinä vaiheessa, kun hänen esikoisteoksensa käsikirjoitus on ollut jo melko pitkällä. Sittemmin Supinen on toiminut varsin paljon kirjoittamisen opettajana.

Kirjoittajakoulutusta käsittelevä osuus alkaa kohdasta 26:00.

Keskustelussa pohditaan onko kirjoittajakoulutuksesta hyötyä kenellekään ja jos on, niin kenelle. Yhtä selkeää vastausta tähän kysymykseen ei anneta, mutta molemmat ovat yhtä mieltä siitä, ettei kirjoittajakoulutuksessa välttämättä opita kirjoittamisesta paljoakaan, mutta sen sosiaalinen, tai jopa terapeuttinen, merkitys voi olla suuri.

Huomaan olevani monessa kohtaa samaa mieltä ja tunnistan monia turhautuneisuuden tunteita joita Mykkänen ja Supinen kuvailevat, vaikka olen ollut kovin erilaisessa kirjoittajakoulutuksessa kuin he. Yleensä oma turhautuneisuus opiskelijana liittyi siihen, etteivät muut tuntuneet olevan mukana yhtä vakavalla ja päämäärätietoisella asenteella kuin itse olin (eri asia on miten todenmukainen tämä kokemukseni oli).

Yksi ongelma keskustelussa on se, ettei kirjoittajakoulutusta määritellä millään tavalla eikä eritellä sitä, mistä kirjoittajakoulutuksen muodosta milloinkin puhutaan. Kokemukseni mukaan on aika suuri ero sillä, osallistuuko lyhytkurssille, pidempikestoiseen säännöllisesti mutta harvoin kokoontuvaan ryhmään, vai opiskeleeko kirjoittamista päätoimisesti. Oma kokemukseni sekä opiskelijana että opettajana on enimmäkseen päätoimisen kirjoittajakoulutuksen puolelta.

Kun Erkka Mykkänen kysyy Miina Supiselta kuka oikeastaan tarvitsee kirjoittajakoulutusta, Supinen vastaa ykskantaan ettei sitä kukaan tarvitse, mutta jatkaa, että sitä tarvitaan rohkaisuun ja siihen että tulee nähdyksi kirjoittajana ja kirjailijana. Mykkänen puhuu myöhemmin mielestäni vähätellen kirjoittajista, jotka tulevat koulutukseen, jotta heille ”annettaisiin lupa” kirjoittaa, koska kirjoittamista on heidän elinpiirissään saatettu väheksyä. Hänen mukaansa tällaisia kirjoittajia on erityisesti tietyssä sukupolvessa ja ovat yleensä naisia. Tässä kohtaa Mykkäseltä taitaa unohtua miten etuoikeutetussa asemassa hän on, kenties sukupuolensa ja taustastansa vuoksi, jos hän on saanut kannustusta eikä hänen kirjoittamistyötään ole vähätelty. Onko hänen mukaansa kirjoittajakoulutuksen suurin ongelma siis se, että kursseja ei ole tarpeeksi hänen kaltaisilleen ihmisille, jotka eivät koe kursseja tarvitsevansa.

Supinen näkee yhtenä riskinä kirjoittajakoulutuksessa sen, että jos kirjoittaja ripustaa kirjoittajaidentiteettinsä kirjoittajaryhmään ja opettajaan, hänen kirjoittamisestaan voi tulla todella vaikeaa koulutuksen jälkeen, kun nämä ihmiset katoavat ympäriltä. Olen joskus itsekin pohtinut, että tuollainen riski voi olla olemassa. Mutta kenties ihminen, jolle nimenomaan sosiaalinen puoli on tärkeää, voi sitten vaikka osallistua kursseille uudestaan tai perustaa oman kirjoittajayhteisönsä samanmielisistä ihmisistä. Oikeastaan en enää oikein ymmärrä mikä se riski asiassa on. Sekö, että kirjoittaminen voi olla vaikeaa ilman ryhmää? No sitä se olisi ollut myös ilman kurssin käymistä. Luulen että henkilö, joka muodostaa kirjoittajakoulutuksen avulla jonkinlaisen kirjoittajaidentiteetin, on ottanut yhdellä loikalla monta sellaista askelta, joiden ottaminen ilman koulutusta olisi ollut paljon työläämpää. Kurssin tai koulutuksen jälkeen joutuu varmaan tekemään työtä kirjoittajaidentiteettinsä kanssa, mutta siinä työssä ollaan jo aika pitkällä jos jonkinlainen kirjoittajaidentiteetti on ylipäätään olemassa.

Supinen toteaa, että lukemalla tulee paremmaksi kirjailijaksi kuin istumalla kurssilla. En ole tästä aivan eri mieltä, mutta tavallaan kirjoittajakoulutukseen osallistuminen on lukemista. Siellä ihmiset jakavat toisilleen tietoa siitä, mitä ovat lukeneet ja mikä heidän kokemuksensa kirjoittamisesta on ollut. Ja mitä pidempi koulutus, sitä enemmän siellä joutuu lukemaan. Supinen sanoo parhaaksi kirjoittajakouluksi sen, että lukee paljon. Että jos vaikka lukee yhdeksän osaa ja yhden osan kirjoittaa ja tekee sitä vaikka vuoden, niin se on paras eikä muuta tarvitse. Tuo on varmasti tosi hyvä neuvo. Se on aivan varmasti tosi hyvä kirjoittajakoulu ja monille ihan paras vaihtoehto. Jos siis siihen on mahdollisuus. Mutta väittäisin, että silti parempi kirjoittajakoulutus on se, kun saa esimerkiksi vuoden päätoimisesti keskittyä kirjoittamiseensa ja opiskella kirjoittamista. Silloinhan toteuttaa juuri tuon Supisen kuvaileman parhaan kirjoittajakoulun ja saa sen lisäksi vielä yhteisön ja opettajan tuen ja neuvot.

Toivottavasti en vaikuttanut kovin tuohtuneelta. Minusta tämä podcast oli tosi kiva. Kuuntelin sen kerran saunassa ja tänään vielä uudestaan ja kuten sanoin, tunnistan monet Mykkäsen ja Supisen kuvailemat turhautuneisuuden tunteet eikä tämän tekstin ole tarkoitus olla niinkään vasta-argumentti kuin toinen puheenvuoro keskusteluun kiinnostavasta aiheesta.

Mainokset

%d bloggers like this: