Avainsana-arkisto: avantgarde

SUPERHYPER, kokonaan iPadilla kirjoitettu romaani

20130329-131345.jpg

Nähtävästi tästä SUPERHYPERistä muodostuu nyt oma blogikirjoitusten sarja, mutta muodostukoon.

SUPERHYPER on kolmas painetussa muodossa julkaistu kaunokirjallinen teokseni, toinen romaanini ja sanoisiko että toinen ns. kokeellinen/avantgardistinen teokseni. Viimeisin on ehkä määre, jota en itse oikein voi teoksilleni antaa, mutta olettaisin ettei se nyt hirveästi vikaankaan mene.

Aikaisemmin olen kirjoittanut SUPERHYPERin kirjoittamisen ajallisesta ulottuvuudesta (josta muuten tulen kirjoittamaan varmaan muutakin, koska siihen liittyy muutakin):
SUPERHYPER, pienoisromaani valmiiksi viikossa

Tällä kertaa ajattelin kertoa lyhyesti kirjoittamisen teknologis-teknisestä puolesta.

SUPERHYPER on kirjoitettu kokonaan iPadilla.

Hankin iPadin viime kesänä ja viime syksynä ostin Logitechin Solar Keyboard Folion, joka on siis foliomallinen suojus, jossa on myös näppäimistö. Näppäimistö saa käyttövoimansa ympäröivästä valosta, sekä auringon-, että keinovalosta. Ja vaikka valopaneeli onkin sijoitettu idiottimaisesti juuri sille reunalle, joka käytettäessä jää alustaa vasten, virtaa riittää yleensä kyllä. Minulla ei ole koskaan loppunut tästä virta. Ja itse asiassa näppäimistö alkoi toimia välittömästi kun otin sen pakkauksesta ulos.

Näppäimistö on hyvin pieni, mutta sopii minun pienille käsilleni aivan loistavasti. Olen kirjoittanut tällä monesti tuntikausia ilman että olisi tapahtunut minkäänlaista käsien väsymistä tai kipeytymistä tai muuta vastaavaa. Voisinpa sanoa, että tämän näppäimistön hankkiminen on mullistanut kirjoittamiseni, koska nyt voin napata iPadin laukusta käytännössä missä tahansa ja alkaa välittömästi kirjoittaa. Läppärillä sama ei ole oikein mahdollista, tai ei ainakaan yhtä helppoa ja mukavaa. Olen lukuisia kertoja esimerkiksi mennyt ravintolavaunuun (matkustan paljon junalla), ostanut termosmukini täyteen teetä, napannut tabletin laukusta seisomapaikan pöydälle ja kirjoittanut, esimerkiksi koko matkan Seinäjoelta Tampereelle. Saatan saada idean keskellä yötä, eikä minun tarvitse kirjoittaa sitä nenäliinan kulmaan omalla verellä, vaan voin kirjoittaa sen suoraan siihen tiedostoon johon se kuuluu, tai johonkin muistikirjaohjelmaan odottamaan parempaa käyttöä. Tämän näppiksen hankittuani en ole juurikaan enää käyttänyt kannettavaa tietokonettani, joka alkaakin valitettavasti olla elinkaarensa loppupuolella. Mutta myös paperimuistikirjojen käyttäminen on loppunut käytännössä kokonaan.

20130329-134008.jpg

Huonoin puoli tässä foliossa on se, ettei se ole kovin jämäkkä, vaan se tarvitsee yleensä kunnollisen alustan. Sylissäkin sitä voi pitää, mutta silloin sylin on pysyttävä aika tarkkaan vatupassissa, muuten hökötys saattaa kaatua.

SUPERHYPERissä on jonkin verran, tai oikeastaan aika paljonkin tekstimateriaalia, joka on poimittu aikaisemmin kirjoittamistani kokonaisuuksista, toiset julkaistuista, toiset toistaiseksi julkaisemattomista ja kaikki tämä tekstimateriaali ei ole aikanaan kirjoitettu iPadilla, mutta se kaikki on kopioitu SUPERHYPERiin nimenomaan iPadilla, yleensä Dropboxin kautta. Dropbox on siis pilvipalvelu, jonne kaikki tekstini tallentuvat automaattisesti ja josta ne synkronoituvat kaikkiin laitteisiin joissa niitä voin tarvita, eli läppäriin, täppäriin ja puhelimeen. Tämä on vähän helkkarin kätevää, koska voin muokata tekstejä suoraan missä tahansa, milloin tahansa, ilman että tarvitsisi kirjoittaa muutokset muistiin ja siirtää päätiedostoon myöhemmin, tai muuta hassua. Tämä on kätevää myös esiintymisten kannalta. Minulla on käytännössä aina kaikki tekstini mukana kaikkialla, joten on ollut mahdollista tehdä pyydettäessä spontaaneja esiintymisiä, tekstiluentaa jne. Ilman Dropboxia (tai iCloudia tai muuta vastaavaa pilvipalvelua) pitkien tekstien kirjoittaminen ja julkaiseminen iPadilla olisi tuskin yhtä helppoa ja mielekästä.

Tekstinkäsittelyyn käytin iA Writer -nimistä ohjelmaa, jonka senkin saa iPadin lisäksi ainakin iPhonelle ja Macille. Aluksi käytin iPadilla kirjoittamiseen Applen Pagesia, mutta taisipa olla Teemu Manninen joka suositteli tätä ohjelmaa. Tämä on simppeli, minimalistinen ohjelma ja olen tykästynyt kovin.

SUPERHYPERin julkaiseminen ei kuitenkaan ollut mahdollista yksinomaan iPadilla, vaan teksti oli siirrettävä tietokoneelle taittamista varten. En ainakaan ehtinyt tämän projektin puitteissa etsiä iPadille sellaista tekstinkäsittelyohjelmaa, josta olisi löytynyt riittävästi ominaisuuksia kirjan taittamiseen, ainakaan tässä Lulun pokkarikoossa (esimerkiksi Applen omassa Pages ohjelmassa on vain kaksi sivukokoa joista valita!).

Läppärillä käytin taittoon Applen Pagesia, jonka työpöytäversiosta löytyy kirjan taittamiseen ihan riittävät ominaisuudet. Ainoaksi ongelmaksi tässä muodostui se, että iA Writerilta Pagesiin tekstiä kopioitaessa siirtyi jostain syystä aivan helvetinmoinen määrä sarkaimia. Niinpä aluksi tekstikenttä oli sivulla noin parin sentin levyinen, fontti oli jotain 30 ja sivumäärä huiteli jossain kymmenissä tuhansissa. Vika oli tietysti helppo korjata, mutta se vei jonkin verran aikaa ja oli tietenkin melko ärsyttävää ja turhalta tuntuvaa työtä. Jatkossa täytyy miettiä, miten siltä välttyisi, koska tulen kuitenkin kirjoittamaan vastaisuudessakin tosi paljon iPadilla sellaista kamaa, mitä haluan taittaa koneella.

Kannet tein myös tietokoneella. Periaatteessa niiden tekeminen olisi saattanut olla mahdollista iPadillakin, tosin en ole varma pääseekö iPadilla sellaisiin tarkkuuksiin, että pystytään tuottamaan painokelpoista visuaalista materiaalia pokkarikokoonkaan.

Jossain vaiheessa olen harkinnut kirjan kirjoittamista kokonaan iPhonella, mutta se tuskin olisi nykyään enää kovin mielekäs projekti.

Se minua hieman harmittaa, että kirjan tekemisen kaikkia vaiheita ei ole ymmärtääkseni mahdollista tehdä mobiililaitteella. Siis että kirjoittaisi, taittaisi ja julkaisisi ilman että käyttää kannettavaa tai pöytätietokonetta. Tällöin olisi houkuttelevaa kokeilla kirjoittaa ja julkaista kirja jonkin tietyn junamatkan aikana. Luulisi että edes e-kirjan kohdalla onnistuisi, mutta eipä taida. Vielä.

P.S. Tämä blogikirjoitus, kuten useimmat blogikirjoituksistani nykyään, on tietysti niin ikään kirjoitettu iPadilla. Ja julkaistukin.


Ajatuksia iästä, tytöistä, itsevarmuudesta ja liasta

Tänään, syntymäpäivänäni [tämä teksti on kirjoitettu 12.2.2013], oli Helsingin Sanomien pääkirjoitusosastolla juttu otsikolla Miksi museoväki pelkää lapsia? Se on tietysti hyvä kysymys ja oma spesifi sellainen, mutta olettaisin että vastaus juontaa jonnekin kauemmaksi ja yleisempään kuin pelkkään museoväkeen. Miksi koko kulttuurimme pelkää lapsia, nuoria ja jopa nuoria aikuisia?

AJATUKSIA IÄSTÄ
Sunnuntaina (10.2.2013) Hesarissa kirjoitettiin teinitytöistä. Kun linkitin juttuun Facebookissa, ensimmäinen kommentti muuan kirjailijalta kuului näin: ”Mulla alkaa pää täristä, kun kuulen miten tytöistä puhutaan ja millaisia nimityksiä heistä käytetään. Tyttöjen nimittelystä pitäisi säätää ankara raipparangaistus.” Mutta hänen jälkeensä olikin jo seuraavana kommentaattorina entinen Mäkkärin vartija, joka kokee ettei nuorisosta hänen kokemuksellaan ole paljon hyvää sanottavaa ja että he ovat populaarikulttuurin turmelemia, koska eivät ole löytäneet omaa tapaansa olla olemassa eivätkä kehittäneet riittäviä defenssejä. Jälkimmäinen kommentaattori oli kolmekymppinen. Mikä tekee meistä yhä nuorempina yhä nuorisovastaisempia?

Vielä kymmenen vuotta sitten muistan kuulleeni usein vanhempien ihmisten kommentteja siitä, miten yhteiskuntamme ihannoi nuoruutta ja halveksuu vanhuutta ja keski-ikäisyyttä. Mikä tässä välissä on muuttunut niin, että olemme alkaneet pelätä ja vihata nuoruutta ja nuoria? Vai ollaankohan tässä saman kehityksen eri aikavaiheissa?

Väistämättä tähän kehitykseen vaikuttaa suurten ikäluokkien vanheneminen. Mitä suurempi ikäluokka, sitä enemmän julkisuuteen pääsee kyseiselle iälle myönteisiä mielipiteitä. Ehkä sitten samalla käy niin, että tätä ikää nuoremmat saavat tuta nahoissaan sen, mikä suurten ikäluokkien mielestä ei juuri nyt ole yhtä arvokasta ikää.

En tiedä onko kyse vain minun ikääntymiskokemuksestani (en ole kirjaimellisesti ’ikääntynyt’ 32-vuotiaana, mutta ikäännyn koko ajan), vai onko suurten ikäluokkien vanhentumisen kanssa tapahtunut samalla kehitys, jonka myötä yhä vanhemmat ihmiset luetaan nuoriksi. Tuntuu että nykyisin nelikymppiset ovat nuoria aikuisia ja kolmikymppiset katsotaan vielä osin holhousikäisiksi. Elämmekö me kaikki suurten ikäluokkien ikäkriisiä?

Joka tapauksessa näyttää selvältä, että nykyään on yhä sallitumpaa sanoa lapsista ja etenkin teineistä yhä kauheampia asioita.

AJATUKSIA PELOTTAVASTA NUORTEN ITSEVARMUUDESTA
Helsingin Sanomissa Nyt on paras aika olla teinityttö -jutussaan Anna-Sofia Berner puhuu yhä itsevarmemmista teinitytöistä. Kenties vika on siinä. Naisen keho nähdään yhä edelleen miltei kaikissa yhteiskunnissa jossakin määrin yhteiseksi omaisuudeksi. Voimme ripustaa kuvia siitä ympäri kaupunkeja, voimme banalisoida sen automainosten visuaaliseksi koristeeksi, voimme sanella millainen sen tulisi olla. Voimme tuijottaa niitä, voimme huudella niille hävyttömyyksiä, voimme etuilla niitä. Kohtelemme nuoria naisia kuin esineitä. Olisi vähättelevää sanoa että kohtelemme heitä kuin lihakimpaleita. Me kohtelemme eläimiä kuin saastaa, mutta kun eläin on jalostettu kaupassa myytäviksi lihatuotteiksi, se alkaa saada arvostusta, mitä ei voi sanoa nuorista naisista. Ja mitä nuorempi keho, sitä vähemmän sillä on päätösvaltaa itsestään.

Pissaliisat raivostuttivat huonolla käytöksellään, mutta pissaliisoja ei kuulemma enää ole. Nykynuoret ärsyttävät itsevarmuudellaan. Tai ehkä eniten ärsyttää se, ettei heidän itsevarmuutensa ole katteetonta ja typerää. Nykynuoret ovat älykkäitä. He saattavat puhua kirjallisuudesta tavalla, joka on meille muille vieras, mutta tekevät sen analyyttisesti. Ja samalla he saattavat syljeskellä kauppakeskusten ovella ja todeta että vittuvittu. He eivät suostu jäämään siihen älykkyyden muottiin, mihin me olemme tottuneet.

Kun 25-vuotias nuori nainen on aluksi saatu lokeroitua sivistyneistöön (titteleiden kautta: Ylioppilaslehden päätoimittaja, yliopisto-opiskelija) ja hän sitten käyttäytyy sivistyneistön normien vastaisesti ja samalla osoittaa päättävänsä itse omasta kehostaan tämä on jotakin niin pöyristyttävää, että se jakaa ihmiset kahteen tai useampaan leiriin perinteisistä dikotomioista välittämättä. Voimme olla vasemmistolaisia tai oikeistolaisia, liberaaleja tai konservatiiveja, suvaitsevaisia tai suvaitsemattomia, eikä mikään näistä jakolinjoista ennusta kovinkaan tarkasti suhtautumistamme tähän itsensä likaamiseen. Olen ollut huomaavinani mielipiteiden jakautumista jopa avantgardistien kesken.

AJATUKSIA LIASTA
Lika on ainetta väärässä paikassa. Hiekka ei ole likaa kun se on hiekkatiellä, mutta kun se on vaatteilla tai lattialla, se on likaa. Ruoka ei ole likaa lautasella, lusikassa tai suussa, mutta paidalle tippuessaan on. Lika ei ole siis aineen ominaisuus vaan se on relatiivinen käsite.

Moos. 11.–27: (2) Sanokaa israelilaisille: Maaeläimistä saatte syödä kaikkia nelijalkaisia, joilla on kaksijakoiset sorkat ja jotka märehtivät ruokansa. Sitä vastoin eläimiä, jotka märehtivät mutta joilla ei ole sorkkia tai joilla on sorkat mutta eivät märehdi, te ette saa syödä. Sellaisia ovat kameli, tamaani ja jänis, jotka tosin märehtivät mutta joilla ei ole sorkkia; ne ovat saastaisia. Saastainen on myös sika, jolla tosin on kaksijakoiset sorkat mutta joka ei märehdi.

Epäpuhtaita ovat sellaiset lajit, jotka eivät täytä omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja tai joiden koko luokka sekoittaa maailman yleistä järjestystä.

(Douglas, Mary. 2005. Puhtaus ja vaara: ritualistisen rajanvedon analyysi. Suom. Kirsi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino.)

Paska ei ole likaa kun se lannoittaa peltoa, mutta käytännössä kaikkialla muualla tämä ravintotuotantomme tuote ja edellytys on likaa. Siihen liittyy meillä myös saastaisuuden ajatus, joka on osin uskonnollinen käsite.

Ihan pientä lasta ei pidetä saastaisena, vaikka hän likaisikin itsensä ulostellaan, ei vaikka hän levittäisi ulostetta päälleen, mutta iän myötä tämä tilanne muuttuu melko nopeasti. Jo alle kouluikäiseltä odotetaan sellaista rituaalien, normien ja puhtauskäsitysten tuntemista ja hallintaa, että heitä voidaan arvostella tästä samalla tavalla kuin terveitä aikuisia. Itsensä saastuttaminen on häpeällistä. Oman kehonsa koskettaminen on häpeällistä.

On kiinnostavaa ettei tästä normista sallita poikkeuksia terveille aikuisille. Housuun paskominen on ”silti vammaista”, kuten joku kommentoi edellisen aihetta käsitelleen kirjoitukseni pohjalta. Ja kuten jo monesti todettua, ovat jotkut olleet huolissaan toimittajien mahdollisuudesta saada miehiltä seksiä, nyt kun on tiedossa että he ovat lianneet itsensä. Kun he ovat saastuneet. Maanviljelijät ovat saattavat olla paskan kanssa kosketuksissa päivittäin, eivät kylläkään välttämättä omansa (no tarkkaan ottaen kaikki ovat tietenkin koko ajan kosketuksissa oman paskansa kanssa), vaan eläimen, eikä kukaan tunnu olevan huolissaan siitä riittääkö heille anteliaita seksin omistajia.

AJATUKSIA LUOKASTA
”Epäpuhtaita ovat sellaiset lajit, jotka eivät täytä omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja tai joiden koko luokka sekoittaa maailman yleistä järjestystä.”

Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö rikkoivat tieten tahtoen omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja. He rikkoivat jotakuinkin kaikkiin luokkiin kuulumisen ehtoja. He tekivät tahallaan jotakin, minkä tekeminen sallitaan ainostaan vahinkona (sana vahinko lähes pitää itsessään sisällään viittauksen ulostamiseen: ’hänelle kävi vahinko’) ja ainoastaan sairaille (lasketaanko erityisen korkea ja erityisen matala ikä meillä sairauksiksi). Luokkaan kuuluminen ja sen normien mukaan käyttäytyminen on solidaarisuutta koko yhteiskuntaa kohtaan. Normien loukkaaminen saattaa loukata joidenkin mielestä jopa ihmisyyttä sinänsä.

[Mary] Douglas — käsittelee rituaalia kommunikaation muotona, kulttuurin välittäjinä. Douglasin mukaan mitä enemmän rituaaleja ja mitä määrätymmät koodit, sitä suurempi on yhteisön sisäinen solidaarisuus. Yhteiskunnan murrosvaiheissa kieli ja erilaiset kommunikaation muodot, kuten taide, ovat kärkkäämpiä rikkomaan raja-aitoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 1960-luvulla, kun mustan väestönosan itsetunto ja solidaarisuus Kansalaisoikeusliikkeen ansiosta, kokeileva jazz ja blues antoivat tilaa formaalimmalle ja sosiaalisemmalle soulille, jonka koodikieli on rajoitetumpaa.
http://estudio.edupoli.fi/moty/index.asp?id=726&kat=Puhtaus+ja+siivous&sid=838&sub=Likaisuus&title=3517

Taide voi rikkoa raja-aitoja, taide voi siirtää raja-aitoja, mutta taide voi myös asettua raja-aidan taakse. Se voi olla aidan takana ikään kuin se olisi siirtänyt raja-aitaa tai rikkonut sen, mutta yleisö ei tulekaan sen mukana. Jokin tällainen saattaa yhdistää Ylioppilaslehden toimittajia ja esimerkiksi Teemu Mäkeä ja Mimosa Palea. Taiteen rajojen rikkomiset on helpompi hyväksyä, mikäli rajoja rikotaan sellaiseen suuntaan, mihin ’yleisö’ tai ’luokka’ haluaa kulkea. Emansipatorinen, yleisön vapautumista edesauttava taide on helppo käsittää.

Samoin on muiden poliittisten tekojen laita. Rosa Parks ei paskonut housuihinsa bussissa, vaan teki ns. paskahousuisuuden vastakohdan: toteutti rohkeasti oikeuksiaan, joita laki epäreilusti rajoitti. Samalla hän rikkoi normeja sen verran rajusti, että teko jakoi mielipiteet ja (mikä on minusta hämmästyttävää) jakaa jossain määrin edelleen, mutta se myös muutti poliittista käytäntöä suvaitsevampaan suuntaan, mikä tekee teosta helpomman hyväksyä.

Vappu Kaarenojalla ja Aurora Rämöllä ei ollut minkäänlaista poliittista agendaa. He eivät olleet ihmisoikeuksien asialla. He eivät halunneet lisätä kenenkään oikeuksia, eivät edes omiaan. He vain istuivat bussissa itsensä lianneina. Kukaan ei halunnut siirtää heitä, kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota paitsi he itse.

LOPPUAJATUKSIA? ALKUA VASTA
”Jos nyt kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?”

Irrationaalisesti toimiva, itsenäinen, itse omasta kehostaan päättävä nainen, joka ei välitä siitä, mitä ympäröivä yhteiskunta hänestä ajattelee, eikä anna irrationaalisten normien ohjailla toimintaansa. Nainen joka kyllä kyseenalaistaa toimintaansa, muttei oikeuttaan päättää itse omasta kehostaan. Pelottava ajatus? Tervetuloa 2010-luvulle.

edit 10:37: lisätty linkki kirjallisuusarvosteluun.
P.S. Kyllä! Olen kirjoittanut kakasta aikaisemminkin: Tytötkin kakkaa, enta naiset?


%d bloggers like this: