Avainsana-arkisto: Aurora Rämö

Ajatuksia iästä, tytöistä, itsevarmuudesta ja liasta

Tänään, syntymäpäivänäni [tämä teksti on kirjoitettu 12.2.2013], oli Helsingin Sanomien pääkirjoitusosastolla juttu otsikolla Miksi museoväki pelkää lapsia? Se on tietysti hyvä kysymys ja oma spesifi sellainen, mutta olettaisin että vastaus juontaa jonnekin kauemmaksi ja yleisempään kuin pelkkään museoväkeen. Miksi koko kulttuurimme pelkää lapsia, nuoria ja jopa nuoria aikuisia?

AJATUKSIA IÄSTÄ
Sunnuntaina (10.2.2013) Hesarissa kirjoitettiin teinitytöistä. Kun linkitin juttuun Facebookissa, ensimmäinen kommentti muuan kirjailijalta kuului näin: ”Mulla alkaa pää täristä, kun kuulen miten tytöistä puhutaan ja millaisia nimityksiä heistä käytetään. Tyttöjen nimittelystä pitäisi säätää ankara raipparangaistus.” Mutta hänen jälkeensä olikin jo seuraavana kommentaattorina entinen Mäkkärin vartija, joka kokee ettei nuorisosta hänen kokemuksellaan ole paljon hyvää sanottavaa ja että he ovat populaarikulttuurin turmelemia, koska eivät ole löytäneet omaa tapaansa olla olemassa eivätkä kehittäneet riittäviä defenssejä. Jälkimmäinen kommentaattori oli kolmekymppinen. Mikä tekee meistä yhä nuorempina yhä nuorisovastaisempia?

Vielä kymmenen vuotta sitten muistan kuulleeni usein vanhempien ihmisten kommentteja siitä, miten yhteiskuntamme ihannoi nuoruutta ja halveksuu vanhuutta ja keski-ikäisyyttä. Mikä tässä välissä on muuttunut niin, että olemme alkaneet pelätä ja vihata nuoruutta ja nuoria? Vai ollaankohan tässä saman kehityksen eri aikavaiheissa?

Väistämättä tähän kehitykseen vaikuttaa suurten ikäluokkien vanheneminen. Mitä suurempi ikäluokka, sitä enemmän julkisuuteen pääsee kyseiselle iälle myönteisiä mielipiteitä. Ehkä sitten samalla käy niin, että tätä ikää nuoremmat saavat tuta nahoissaan sen, mikä suurten ikäluokkien mielestä ei juuri nyt ole yhtä arvokasta ikää.

En tiedä onko kyse vain minun ikääntymiskokemuksestani (en ole kirjaimellisesti ’ikääntynyt’ 32-vuotiaana, mutta ikäännyn koko ajan), vai onko suurten ikäluokkien vanhentumisen kanssa tapahtunut samalla kehitys, jonka myötä yhä vanhemmat ihmiset luetaan nuoriksi. Tuntuu että nykyisin nelikymppiset ovat nuoria aikuisia ja kolmikymppiset katsotaan vielä osin holhousikäisiksi. Elämmekö me kaikki suurten ikäluokkien ikäkriisiä?

Joka tapauksessa näyttää selvältä, että nykyään on yhä sallitumpaa sanoa lapsista ja etenkin teineistä yhä kauheampia asioita.

AJATUKSIA PELOTTAVASTA NUORTEN ITSEVARMUUDESTA
Helsingin Sanomissa Nyt on paras aika olla teinityttö -jutussaan Anna-Sofia Berner puhuu yhä itsevarmemmista teinitytöistä. Kenties vika on siinä. Naisen keho nähdään yhä edelleen miltei kaikissa yhteiskunnissa jossakin määrin yhteiseksi omaisuudeksi. Voimme ripustaa kuvia siitä ympäri kaupunkeja, voimme banalisoida sen automainosten visuaaliseksi koristeeksi, voimme sanella millainen sen tulisi olla. Voimme tuijottaa niitä, voimme huudella niille hävyttömyyksiä, voimme etuilla niitä. Kohtelemme nuoria naisia kuin esineitä. Olisi vähättelevää sanoa että kohtelemme heitä kuin lihakimpaleita. Me kohtelemme eläimiä kuin saastaa, mutta kun eläin on jalostettu kaupassa myytäviksi lihatuotteiksi, se alkaa saada arvostusta, mitä ei voi sanoa nuorista naisista. Ja mitä nuorempi keho, sitä vähemmän sillä on päätösvaltaa itsestään.

Pissaliisat raivostuttivat huonolla käytöksellään, mutta pissaliisoja ei kuulemma enää ole. Nykynuoret ärsyttävät itsevarmuudellaan. Tai ehkä eniten ärsyttää se, ettei heidän itsevarmuutensa ole katteetonta ja typerää. Nykynuoret ovat älykkäitä. He saattavat puhua kirjallisuudesta tavalla, joka on meille muille vieras, mutta tekevät sen analyyttisesti. Ja samalla he saattavat syljeskellä kauppakeskusten ovella ja todeta että vittuvittu. He eivät suostu jäämään siihen älykkyyden muottiin, mihin me olemme tottuneet.

Kun 25-vuotias nuori nainen on aluksi saatu lokeroitua sivistyneistöön (titteleiden kautta: Ylioppilaslehden päätoimittaja, yliopisto-opiskelija) ja hän sitten käyttäytyy sivistyneistön normien vastaisesti ja samalla osoittaa päättävänsä itse omasta kehostaan tämä on jotakin niin pöyristyttävää, että se jakaa ihmiset kahteen tai useampaan leiriin perinteisistä dikotomioista välittämättä. Voimme olla vasemmistolaisia tai oikeistolaisia, liberaaleja tai konservatiiveja, suvaitsevaisia tai suvaitsemattomia, eikä mikään näistä jakolinjoista ennusta kovinkaan tarkasti suhtautumistamme tähän itsensä likaamiseen. Olen ollut huomaavinani mielipiteiden jakautumista jopa avantgardistien kesken.

AJATUKSIA LIASTA
Lika on ainetta väärässä paikassa. Hiekka ei ole likaa kun se on hiekkatiellä, mutta kun se on vaatteilla tai lattialla, se on likaa. Ruoka ei ole likaa lautasella, lusikassa tai suussa, mutta paidalle tippuessaan on. Lika ei ole siis aineen ominaisuus vaan se on relatiivinen käsite.

Moos. 11.–27: (2) Sanokaa israelilaisille: Maaeläimistä saatte syödä kaikkia nelijalkaisia, joilla on kaksijakoiset sorkat ja jotka märehtivät ruokansa. Sitä vastoin eläimiä, jotka märehtivät mutta joilla ei ole sorkkia tai joilla on sorkat mutta eivät märehdi, te ette saa syödä. Sellaisia ovat kameli, tamaani ja jänis, jotka tosin märehtivät mutta joilla ei ole sorkkia; ne ovat saastaisia. Saastainen on myös sika, jolla tosin on kaksijakoiset sorkat mutta joka ei märehdi.

Epäpuhtaita ovat sellaiset lajit, jotka eivät täytä omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja tai joiden koko luokka sekoittaa maailman yleistä järjestystä.

(Douglas, Mary. 2005. Puhtaus ja vaara: ritualistisen rajanvedon analyysi. Suom. Kirsi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino.)

Paska ei ole likaa kun se lannoittaa peltoa, mutta käytännössä kaikkialla muualla tämä ravintotuotantomme tuote ja edellytys on likaa. Siihen liittyy meillä myös saastaisuuden ajatus, joka on osin uskonnollinen käsite.

Ihan pientä lasta ei pidetä saastaisena, vaikka hän likaisikin itsensä ulostellaan, ei vaikka hän levittäisi ulostetta päälleen, mutta iän myötä tämä tilanne muuttuu melko nopeasti. Jo alle kouluikäiseltä odotetaan sellaista rituaalien, normien ja puhtauskäsitysten tuntemista ja hallintaa, että heitä voidaan arvostella tästä samalla tavalla kuin terveitä aikuisia. Itsensä saastuttaminen on häpeällistä. Oman kehonsa koskettaminen on häpeällistä.

On kiinnostavaa ettei tästä normista sallita poikkeuksia terveille aikuisille. Housuun paskominen on ”silti vammaista”, kuten joku kommentoi edellisen aihetta käsitelleen kirjoitukseni pohjalta. Ja kuten jo monesti todettua, ovat jotkut olleet huolissaan toimittajien mahdollisuudesta saada miehiltä seksiä, nyt kun on tiedossa että he ovat lianneet itsensä. Kun he ovat saastuneet. Maanviljelijät ovat saattavat olla paskan kanssa kosketuksissa päivittäin, eivät kylläkään välttämättä omansa (no tarkkaan ottaen kaikki ovat tietenkin koko ajan kosketuksissa oman paskansa kanssa), vaan eläimen, eikä kukaan tunnu olevan huolissaan siitä riittääkö heille anteliaita seksin omistajia.

AJATUKSIA LUOKASTA
”Epäpuhtaita ovat sellaiset lajit, jotka eivät täytä omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja tai joiden koko luokka sekoittaa maailman yleistä järjestystä.”

Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö rikkoivat tieten tahtoen omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja. He rikkoivat jotakuinkin kaikkiin luokkiin kuulumisen ehtoja. He tekivät tahallaan jotakin, minkä tekeminen sallitaan ainostaan vahinkona (sana vahinko lähes pitää itsessään sisällään viittauksen ulostamiseen: ’hänelle kävi vahinko’) ja ainoastaan sairaille (lasketaanko erityisen korkea ja erityisen matala ikä meillä sairauksiksi). Luokkaan kuuluminen ja sen normien mukaan käyttäytyminen on solidaarisuutta koko yhteiskuntaa kohtaan. Normien loukkaaminen saattaa loukata joidenkin mielestä jopa ihmisyyttä sinänsä.

[Mary] Douglas — käsittelee rituaalia kommunikaation muotona, kulttuurin välittäjinä. Douglasin mukaan mitä enemmän rituaaleja ja mitä määrätymmät koodit, sitä suurempi on yhteisön sisäinen solidaarisuus. Yhteiskunnan murrosvaiheissa kieli ja erilaiset kommunikaation muodot, kuten taide, ovat kärkkäämpiä rikkomaan raja-aitoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 1960-luvulla, kun mustan väestönosan itsetunto ja solidaarisuus Kansalaisoikeusliikkeen ansiosta, kokeileva jazz ja blues antoivat tilaa formaalimmalle ja sosiaalisemmalle soulille, jonka koodikieli on rajoitetumpaa.
http://estudio.edupoli.fi/moty/index.asp?id=726&kat=Puhtaus+ja+siivous&sid=838&sub=Likaisuus&title=3517

Taide voi rikkoa raja-aitoja, taide voi siirtää raja-aitoja, mutta taide voi myös asettua raja-aidan taakse. Se voi olla aidan takana ikään kuin se olisi siirtänyt raja-aitaa tai rikkonut sen, mutta yleisö ei tulekaan sen mukana. Jokin tällainen saattaa yhdistää Ylioppilaslehden toimittajia ja esimerkiksi Teemu Mäkeä ja Mimosa Palea. Taiteen rajojen rikkomiset on helpompi hyväksyä, mikäli rajoja rikotaan sellaiseen suuntaan, mihin ’yleisö’ tai ’luokka’ haluaa kulkea. Emansipatorinen, yleisön vapautumista edesauttava taide on helppo käsittää.

Samoin on muiden poliittisten tekojen laita. Rosa Parks ei paskonut housuihinsa bussissa, vaan teki ns. paskahousuisuuden vastakohdan: toteutti rohkeasti oikeuksiaan, joita laki epäreilusti rajoitti. Samalla hän rikkoi normeja sen verran rajusti, että teko jakoi mielipiteet ja (mikä on minusta hämmästyttävää) jakaa jossain määrin edelleen, mutta se myös muutti poliittista käytäntöä suvaitsevampaan suuntaan, mikä tekee teosta helpomman hyväksyä.

Vappu Kaarenojalla ja Aurora Rämöllä ei ollut minkäänlaista poliittista agendaa. He eivät olleet ihmisoikeuksien asialla. He eivät halunneet lisätä kenenkään oikeuksia, eivät edes omiaan. He vain istuivat bussissa itsensä lianneina. Kukaan ei halunnut siirtää heitä, kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota paitsi he itse.

LOPPUAJATUKSIA? ALKUA VASTA
”Jos nyt kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?”

Irrationaalisesti toimiva, itsenäinen, itse omasta kehostaan päättävä nainen, joka ei välitä siitä, mitä ympäröivä yhteiskunta hänestä ajattelee, eikä anna irrationaalisten normien ohjailla toimintaansa. Nainen joka kyllä kyseenalaistaa toimintaansa, muttei oikeuttaan päättää itse omasta kehostaan. Pelottava ajatus? Tervetuloa 2010-luvulle.

edit 10:37: lisätty linkki kirjallisuusarvosteluun.
P.S. Kyllä! Olen kirjoittanut kakasta aikaisemminkin: Tytötkin kakkaa, enta naiset?


Tytötkin kakkaa, entä naiset?

PROLOGI

Tätä kirjoitettaessa Ylioppilaslehden ns. kakkajutulla (YL Raportti: Paskoimme housuun bussissa Turkuun) on 559 kommenttia yksin jutun yhteydessä, puhumattakaan, varovastikin arvioiden, kymmenistätuhansista kommenteista blogikirjoituksina, blogikommentteina, Facebook-linkityksinä ja -kommentteina ja twiittauksina. 559. Se on noin viisi kertaa enemmän kuin kommenttimäärä joka nykyisin riittää aiheen toteamiseksi -gateksi.

Itse olen siinä määrin infantiili, että nauroin hervottomasti jo lukiessani kakkajuttua ensimmäistä kertaa, kun en vielä ymmärtänyt, ainakaan täysin tiedollisella tasolla, jutun parodista ulottuvuutta, enkä tiennyt että kirjoittajat olivat naisia. (Miksi muuten naisista tulee julkisessa kielenkäytössä aina tyttöjä siinä vaiheessa kun he tekevät jotakin epäsovinnaista?) Innostuin jutusta oitis.

Kun ymmärsin minäjournalismia ja gonzoilua, mutta myös iltapäivälehtien raportti-uutisointia parodisoivan pointin ja sukupuoliulottuvuuden, tiesin heti että tässä ollaan nyt kyllä jonkin erinomaisen kiinnostavan, tärkeän – ja takuulla ärsyttävän äärellä. Siitä huolimatta olin äimänkäellä, suorastaan varpusparvella päähän lyöty, kun näin jutun vastaanoton. Joka siis jatkuu edelleen.

Selvästikään kaikki eivät kokeneet juttua samalla tavalla kuin minä. Ja se oli yhtä aikaa ilahduttavaa, hillitöntä ja keskustelun kannalta varsin ärsyttävää. Minulla on moniakin arvauksia siitä, mistä tämä suunnaton tuohtumus johtuu, mutta en tiedä onko niiden esittäminen kovin hedelmällistä.

Olen väittänyt Facebookissa esimerkiksi, että mikäli olisimme saaneet tietoomme, että bussissa humalainen mies on vääntänyt paskat suoraan penkille ja se on videoitu ja laitettu jakoon netissä, kukaan ei olisi välittänyt niin sanotusti paskaakaan. Nyt ollaan tuohtuneita milloin bussiyhtiön puolesta, milloin hyvien tapojen, ja onpa joku ollut huolissaan siitäkin, että mahtavatko nämä tytöt saada enää seksiä miehiltä, kun tällainen on kaikkien tiedossa. Uskoisin näin, että toimittajat Kaarenoja ja Rämö tuskin ovat muutoinkaan erityisen kiinnostuneita sellaisista miehistä, jotka kokevat ns. antavansa seksiä ja lahjoittavansa tätä ihmeellistä omaisuuttaan vain sellaisille naisille, joiden alapäässä sitä tai tätä.

Olen niinikään väittänyt, että osa ihmisistä tuohtuu aina kun nuoret naiset päättävät itse omasta kehostaan. Tätä väitettä tukevat mm. aborttikeskustelut, ulkonäkökeskustelut, lävistyskorukeskustelut, tatuointikeskustelut, tietyt (erityisesti amerikkalaiset) raiskauskeskustelut, se miten yhden illan jutut ovat miehillä ylpeilyn aihe, naisilla häpeän ja niin edelleen. Esimerkkejä on loputtomasti ja suurin osa niistä on niin itsestään selviä, että hävettää kirjoittaa niitä esiin.

YMMÄRTÄMINEN
Syy siihen miksi aloin tätä blogikirjoitusta ylipäänsä hahmotella, on se, etten oikein ole tyytyväinen parhaimpiinkaan aiheesta kirjoitettuihin juttuihin. Joissakin on ihan hyvääkin pointtia, mutta jokin niissä kaikissa häiritsee.

Aleksis Salusjärven jutussa Luutissa häiritsi aluksi se, että tuntui ettei siinä onnistuttu sanomaan mitään, mitä ei olisi jo jossakin toisaalla sanottu. Mutta olin väärässä. Se pointti sieltä (mutta vasta kommenttiosastolta) nousi kirkkaana, että ymmärtäväiset sedät, Saska Saarikoski ja Timo Harakka kiirehtivät tekemään tästä sukupolvijuttua. Jotakin, joka olisi saman tradition jatkumoa, minkä tekijöitä he itsekin ovat ainakin radikaalissa nuoruudessaan olleet, elleivät ole peräti edelleen.

Salusjärvi Luutiin kommenttiosastolla:

Ei ole harvinaista, että keski-iän ylittänyt epävarma hetero pilkkaa oman sukupolvensa varjolla nuoruutensa sopeutumispaineita. Ikään kuin olisi automaattisesti olemassa jokin toimistonormi, josta poikkeamista täytyisi jotenkin perustella. Mä tuun aina vähän surkeaksi siitä, että ihmiset pitävät aiempia ihanteitaan noloina. Mitä puolustettavaa ihmisyyteen jää, jos sen ainoa sallittu muoto on se kaikkein mielikuvituksettomin ja konformistisin univormustandardi?

ANALYYSIÄ
Varsinaista analyysiä jutusta on ollut aika vähän. Vastaanotto on keskittynyt ihan muihin asioihin ja esitetty analyysikin on ollut enimmäkseen vastaanoton analyysiä.

Veikko Eranti kirjoitti sisältöanalyysiä otsikolla ”Mitä ajatella kun kakka on jo housuissa?” ja hänen juttuaan aika yleisesti pidetään ainakin yhtenä parhaimmista, mitä aiheesta on kirjoitettu. Eikä syyttä.

Journalismista tässä ei ole kyse, se on selvää. Luontevinta on varmaankin ajatella juttua novellina, jonkinlaisena Duudsonien kaunokirjallisena vastineena tai Ronald McDonaldin kaappauksen introspektiivisenä versiona. Tähän viittaa myös taiteilija Rämön ja taiteilja Kaarenojan teoksen kommentoinnista. Kaarenoja lisäksi viittaa eksplisiittisesti nykytaiteen käytäntöihin.

Okei, novellin kohdalla oksensin vähän suuhuni. Mutta Eranti on oikeassa: tulkitakseen tätä juttua kokonaisuudessaan, täytyy ottaa käyttöön analyysivälineistöä journalismin ulkopuolelta.

Mutta ehkä tämä ei ole koko kuva. Mitä teoksen mahdolliseen ironisuuteen tulee, tarjoavat varsinainen teksti ja sen konteksti tiettyjä tulkintavihjeitä. Otsikko alkaa “YL raportti” ja jutusta löytyy myös informatiivinen “Tästä on kyse: Turkuun voi matkustaa myös junalla” -”faktalaatikko”. Ne kyllä mahdollistavat tekstin ymmärtämisen ironiana, muttei se mitenkään välttämätöntä ole.

En ole aivan varma miksi Eranti puhuu nimenomaan ironiasta. Itse ajattelisin että pitäisi puhua parodiasta. Voisiko tässä olla yksi syy yleiseen tuohtumukseen, että ollaan niin kiinni nuorten aikuisten ironisuudessa, ärsyttävässä hipsterismissä, että tämä nähdään sen jatkumona? Nyt on mennyt ironisuus liian pitkälle? Ironisuus on toki yksi parodian keskeisistä välineistä.

”YL raportti” viittaa aivan selvästi tiettyyn tuttuun otsikkorakenteeseen:

IL-raportti kohuväitteistä: Näin venäläiset meistä ajattelevat
IL raportti: Siniveriset suvut, Suomen oikeat aateliset – katso kuvat
IS-raportti paikan päältä: Johan alkaa olla draamaa! Devils voitti taas
IS-raportti vappujuhlista: Vappu on ilon jakamista!

Jo lehden nimen lyhentäminen kaksikirjaimiseksi akronyymiksi otsikossa on mielestäni selkeä viite iltapäivälehdistön suuntaan, joskin, kuten mainittua, en myöskään sitä ensilukemalla huomannut. Faktalaatikko, joka paperiversiosta löytyy, on jo alleviivausta.

Jutun kieli, joka muodostuu lähinnä liioittelevan toteavasta, lyhyestä päälauseesta on myös ihan selkeä merkki parodiasta, mielestäni siis jopa tällaisessa yhteydessä.

Mutta toden totta, ollakseen perinteistä journalismia, näiden asioiden pitäisi olla niin selviä, että jokainen ymmärtää vaivattomasti ensimmäisellä lukukerralla.

Eranti kiinnittää hienosti huomiota myös siihen, että niin vähän kuin toimittajat ovatkin antaneet vinkkiä tulkinnan avuksi, ihan selkeän tulkintaohjeen pystyy huomaamaan: kieltäytymällä kommentoimasta juttua, edes sen todenperäisyyttä, toimittajat haluavat mahdollistaa lukijoille omat tulkintansa, mikä ei viittaa journalistisiin vaan taiteen käytänteisiin.

ANALYYSIÄ 2
Erannin novellianalyysin lisäksi on monesti käytetty sellaista sanaa kuin performanssi. Tämän voi käsittää monella tavalla.
a) voidaan ajatella että Kaarenoja ja Rämö suorittivat performanssin paskomalla housuihin bussissa ja sitten raportoivat siitä lehdessä.
b) voidaan ajatella että Kaarenoja ja Rämö suorittivat performanssin paskomalla housuihin bussissa ja raportoimalla siitä lehdessä.
c) voidaan ajatella että Kaarenoja ja Rämö suorittivat performanssin paskomalla housuihin bussissa, raportoimalla siitä lehdessä ja kieltäytymällä kommentoimasta asiaa.
d) jne
e) jne

Ja lopulta tullaan tietenkin siihen vaihtoehtoon, jossa teoksen vastaanotto on osa performanssia. Eli performanssi on yhä kesken ja me kaikki osallistumme siihen.

Niin tyhjentävää analyysiä ei olekaan, että sillä kykenisi ottamaan kiinni tuosta viimeisestä vaihtoehdosta. Kun performanssi lipsahtaa sellaiselle tasolle, jossa vastaanotto tulee osaksi sitä, ei voida sanoa mitään kriittistä tai myönteistä ilman että se itse asiassa vahvistaisi performanssin sanomaa. Performanssista tulee singulariteetti.

Kuulostaa tutulta.

KONTEKSTOINTIA
Kansainväliset situationistit (1957-72) oli avantgardeliike, joka kasvoi lopulta vallankumoukselliseksi poliittiseksi liikkeeksi. Kun luetutin situjen, ja erityisesti Guy Debordin ajatuksia opiskelijoillani viime vuonna, vastaanotto oli tyrmäävä. He raivostuivat mokomasta konstailusta. Heidän tuohtumuksensa oli hyvin samanlaista kuin kakkajutusta raivostuneiden ihmisten. Kiukku oli jotenkin irrationaalista ja kun se lopulta kohdentui johonkin, se jokin saattoi olla esimerkiksi kysymys siitä, miksi nämä ihmiset eivät tee jotain hyödyllisempää. Mikä on tietysti sinällään mieletön ajatus. Varmaankin voimme aina löytää jotakin hyödyllisempää tekemistä. Lehtijuttujen kirjoittamista hyödyllisempää on vanhustyö, vanhustyötä hyödyllisempää on nuorisotyö, nuorisotyötä hyödyllisempää on kauppa, kauppaa hyödyllisempää on lehtijuttujen kirjoittaminen.

On kauhea vaatimus, että meidän pitäisi tehdä koko ajan jotakin hyödyllistä, etenkin kun hyödyllisyys määrittyy niin usein taloudellisen hyödyn näkökulmasta. Minä kirjoitan tätä juttua, eikö olisi hyödyllisempää mennä silittelemään kulkukissoja. Varmasti. Mutta minulla on oikeus ihmisyksilöni myös käyttää omaa valinnanvapauttani hyödyttömien asioiden tekemiseen.

Situt tekivät kohahduttavia, epäsovinnaisia performansseja – loivat situaatioita.

Situationistien keskeisiä tavoitteita oli arjen vallankumous, joka käsittää muun muassa erityisten ”situaatioiden” , eli jonkinlaisten kokonaisvaltaisten elämysten tai kokemusten, luomista sekä taiteen ja elämän rajan hävittämistä, mikä onkin perinteisesti ollut avantgarden tehtävä. SI syntyi Kansainvälisiksi lettristeiksi kutsutun ryhmän raunioille. Lettristit olivat jo luoneet erilaisia situaatioita ja tempauksia, muun muassa soluttautuneet Notre Damen pääsiäismessuun saarnaamaan Jumalan kuolemaa.

– Antti Virnes (Paatos 1/2007)

Pussy Riotin performanssi Kristus vapahtajan katedraalissa Moskovassa tulee kovasti mieleen viimeksi mainitusta ja Pussy Riot tulee mieleen myös toisesta Ylioppilaslehden juhlanumeron ärtymystä herättäneestä artikkelista: Kutsumattomat vieraat. Siinä päätoimittaja ja kaksi muuta toimittajaa vetävät kommandopipot päähän ja tunkeutuvat jonnekin, minne naisilla ei ole pääsyä: Pörssiklubin kirjastohuoneeseen.

Siitä huolimatta, että Pörssiklubin jäseniksi pääsevät vain miehet, klubin tiloissa käy päivittäin naisia. Klubilla on ravintola, jonne jäsen voi tuoda lounasseuraa sukupuolesta riippumatta. Naiset voivat ihailla klubin arvokkuutta henkivää tunnelmaa ja tallustella punaisella kokolattiamatolla – mutta yhteen tilaan nainen ei saa jalallaan astua. Kirjastotila on pyhitetty vain ja ainoastaan herroille.

Viime keväänä Yle kysyi klubin johtajalta Michael Nymanilta, olisiko aika jo kypsä naisjäsenille. Nyman väisteli ja sanoi naisten olevan kyllä tervetulleita vieraiksi.

”Näin klubinjohtajana pitää todeta, että on erittäin mukavaa, kun jokunen nainen aina tulee tänne klubille vieraaksi, niin minullakin on jotain silmäniloa”, hän sanoi.

Ylioppilaslehti päätti ilahduttaa vierailulla.

Seuraa riemastuttava kuvaus siitä, miten Pörssiklubin johtaja Michael Nyman ajaa takaa kolmea nuorta naista siellä, missä naisten ei saisi olla.

YouTube-video täydentää aukkokohtia.

Kun yhdistetään Pussy Riot, Lettristit, Situationistit ja Ylioppilaslehti, eli kaksi kirkkoa, Putin, bussi, Pörssiklubi, bussi ja paska, niin mitä saadaan?

Yksilönvapautemme länsimaissa alkaa olla sellaisella tasolla, että tabujen rikkomiseksi täytyy joko loukata yksityisomaisuuden suojaa, olla nainen ja tehdä jotain epäsovinnaista, tai kuten näissä molemmissa Ylioppilaslehden jutuissa, molempia. Ja kakkajutussa tähän yhdistyy vielä nuoren naisen valinta kohdella omaa kehoaan jollakin normien vastaisella tavalla.

Epäsovinnaisuus raivostuttaa. Vaikka meitä kiukuttaakin, että vapaan kilpailun (!) nimissäkään ei päästetä bussimarkkinoille uutta yrittäjää, olemme puolustamassa kartelliin kuuluvia bussiyrittäjiä mikäli näyttää siltä, että heidän yksityisomaisuuttaan on loukattu.

EPILOGI
Aloin kirjoittaa tätä juttua koska olin tyytymätön muihin aiheesta kirjoitettuihin juttuihin. Huomaan olevani tyytymätön myös tähän. Kakka ei tyhjene ylipitkäänkään blogikirjoitukseen. Kuten ei tyhjene päättymätön taistelumme sovinnaisuuden ja yksityisomaisuuden puolesta.

Situationistien kamppailu kohdistui sitä ajatusta kohtaan, jossa länsimainen yhteiskunta pyrki tekemään kansalaisista pelkkiä passiivisia sivullisia. (Pyhtilä, Marko. 2005. Kansainväliset situationistit – spektaakkelin kritiikki. Like, Helsinki.) Olisiko niin, että tässä kamppailussa tarvitaan avantgardea, epäsovinnaista, sopimatonta, laitontakin toimintaa? Ainakin itseäni pitää elossa ennen kaikkea ajatus siitä, että kamppailu jatkuu ja jokainen tätä ajatusta nujertava teko tuntuu kohdistuvan suoraan omaan itseeni, omaan maailmankuvaani, omaan olemassaolon oikeutukseeni. Tai ainakin tuntuisi, ellei ironia suojelisi minua.

P.S. ja edit 13.2.2013: Jatkoin aiheen käsittelyä otsikolla Ajatuksia iästä, tytöistä, itsevarmuudesta ja liasta.


%d bloggers like this: