Avainsana-arkisto: Antti Nylén

Kirjailijuuden arvottamiseen ei ole oikotietä

Tällaista tänään: pohdintoja kirjailijuudesta, urakirjailijuudesta, ”oikeista kirjailijoista” ja vähän kirjoistakin? (Mitä ne on.)

Tapahtuipa kerran kirjallisella kentällä:

”Sanokaas mulle, voiko Minttu Vettenterää oikeasti kutsua kirjailijaksi, kun tämän teokset yhtä lukuun ottamatta ovat palvelukustanteita.”

”No onko se oikea kirjailija jos kaikki teokset ovat omakustanteita? Tästäkin on keskusteltu ihan asiallisesti. Vanha aihe sinänsä.”

”Kirjailijaliitolla täytyy olla jonkinlaiset jäsenkriteerit niin kuin muillakin ammattijärjestöillä. Kirjailijaksi voi sitten sanoa ketä tahansa mun puolestani ja kuka tahansa siinä missä minäkin voin sanoa olevani Kiinan Keisari, tai vaikkapa Napoleon (tosin tietty valkotakkivaara saattaa ajankohtaistua).”

”Minua kiinnostaa Vesiperän ja Henna Helmi Heinosen tms pakkomielle siitä, että pitää päästä kirjailijaksi. Mikä siinä on niin glamöröösiä?”

Kommentteja ja kysymyksiä kirjailijuudesta Facebookissa 13.7.2012.

;

”Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis pitää Enkeli-Elisasta kirjan kirjoittaneen Minttu Vettenterän toimintaa moraalisesti kyseenalaisena. Vettenterä on vedonnut julkisuudessa siihen, että hän ei ole toimittaja vaan kirjailija, joka on tehnyt romaania. Vettenterää on syytetty Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen aihetta käsittelevän jutun jälkeen ihmisten harhaanjohtamisesta.

– Pidän eettisesti arveluttavana, että ensin esitetään tarina totena ja sitten vedotaan kirjailijan vapauteen. Moraalinen ristiriita ei ole ihan vähäinen, Varis sanoo.

Hän ei osaa pitää Vettenterää yhden teoksen perusteella kirjailijana, mutta kirjojen henkilöhahmojen suhde todellisuuteen on hänen mukaansa ikuisuuskysymys.

– Kirjailijat joutuvat aika usein tällaisiin skismoihin, kun kirjat ovat ilmestyneet. Varsinkin sukulaiset loukkaantuvat mutta myös vieraat ihmiset. Pari tutkintapyyntöäkin on tehty. Yleensä ne eivät ole johtaneet mihinkään. Ero Enkeli-Elisan tapaukseen on siinä, että fiktiota kirjoittava kirjailija ei esitä tarinaansa totena. Asia ilmaistaan julkisuudessa niin, että kerrotaan kirjan olevan romaani. Fiktiivisen henkilön saa luoda, kun ilmoittaa sen olevan fiktiota.”

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis
www.kotimaa24.fi
Lihavoinnit allekirjoittaneen lisäämiä.

Hauskaa että päivän puheenaihe on melkein suoraa jatkumoa eilen julkaisemalleni blogitekstille. Kaikki yllä olevat kommentit ja kysymykset ovat muuten ihan ”oikeilta” kirjailijoilta, mitä se sitten tarkoittaakaan.

En ala luetella itse kirjojaan kustantaneiden suuria nimiä maailmankirjallisuudesta, niitä kyllä riittää ja jokainen varmasti tuntee muutaman. En puutu siihen, että Suomessa melkein kaikki sarjakuvataiteilijat ovat omakustantajia ja silti arvostettuja.

Mä ihmettelen sitä, että jos siinä kirjailijuudessa ei ole mitään glamöröösiä, kuten eräs kommentoija sanoo, niin miksi sitä titteliä niin mustasukkaisesti varjellaan? Eikö tällaisella retoriikalla nimenomaan tehdä siitä glamöröösiä? Palvelukustanteina useimmat kirjansa julkaissut kirjailija kutsuu itseään kirjailijaksi, niin johan on kirjailijaliiton puheenjohtaja toteamassa lehdessä, että ei ole ”oikea kirjailija”.

Otin kantaa eräässä kommenttiketjussa seuraavasti:

Pitäisköhän laittaa vielä jokin konkreettinen rajoitus, että miten paljon kustannusyrityksen, mieluusti pörssiyhtiön, on pitänyt sijoittaa rahaa kirjoittajan teokseen, jotta tekijää voidaan kutsua kirjailijaksi? Vai meniskö ton Nyléninkin ehdottaman identiteettipuolen mukaan?

Mun mielestä Walt Whitmania saattoi kutsua kirjailijaksi ja runoilijaksi ihan Leaves of Grassin ekasta painoksesta lähtien, mutta toisaalta en elänyt silloin, niin nyt on helppo viisastella.

Ehkä pitäisi mieluummin miettiä ketkä saavat käyttää titteliä ’ammattikirjailija’ tai ’menestyskirjailija’. Niihin kai pystyisi jotain järkeviä, mitattavia ehtojakin asettamaan, ilman että jonkin määrittelevän auktoriteetin tulee tulla yläpuolelta käyttämään valtaa muihin.

Niin, minusta Vettenterää voi aivan hyvin kutsua kirjailijaksi. Hänen laatuaan kirjailijana on rehellisempää arvostella muilla keinoin kuin naljailla teosten julkaisutavasta.

Tärkein pointti asiasta kai on tuossa lopussa. Arvostelu.

Mitä nimittäin oikeastaan sanotaan, kun sanotaan että joku ei ole oikea kirjailija? Tarkoitetaanko sillä, että henkilö ei oikeasti kirjoitakaan kirjoja? Ei tietenkään. Näyttää aivan ilmeiseltä, että julkaisutavan alleviivaamista, ”oikea kirjailija”-retoriikkaa, käytetään nimenomaan arvottamiseen. Hän on huono kirjailija! Julkaisutavan kritiikki on helppo tapa asettaa itsensä jonkun yläpuolelle, tai ainakin painaa jotakuta alas, sillä siten ei tarvitse tutustua henkilön kirjalliseen tuotantoon lainkaan.

Kirjailijuus on monille tärkeä identiteettikysymys, pitäisikö sanoa identiteettistrategia, ja jos kuka vain voi olla kirjailija, kirjailijuus, ja tämä mystinen identiteetti ei olekaan enää niin ihmeellinen ja mystinen asia. Se ei ole enää glamöröösiä.

Kiinnostavaa tässä on myös se, että ”oikea kirjailijuus” näyttää määrittyvän pitkälti talouden säännöillä. Oikea kirjailija on sellainen, jonka teoksia (huom. monikko, yksi teos ei riitä) julkaisee jokin kaupallinen kustantamo. Siis jokin sellainen taho, joka arvioi teosten myyntipotentiaalia julkaisupäätöksiä tehdessään. Sellainen taho, joka haluaa ehkä tehdä kulttuurityötäkin, mutta jonka on kuitenkin pidettävä nimikkeiden kokonaismyynti kannattavana. Ja tämä riittää. Oikeaa kirjailijuutta määriteltäessä ei koskaan viitata myyntilukuihin, jos teos on julkaistu kaupallisen kustantamon kautta. Riittää että se on julkaistu kaupallisen kustantamon kautta. (Okei, ei aina riitä. vrt. Kata Kärkkäinen, joskaan hänen jäsenyyshakemuksiaan hylkäämässä ei ollut juuri ketään joka olisi lukenut hänen teoksiaan.)

Nyt tietysti herää kysymys, että eikö kaupallisissa kustantamoissa ole kustannuspäätöksiä tekemässä alan asiantuntijat, itseoikeutetut portinvartijat. Eli kaupallisella kustantamolla julkaiseminen olisi siinä mielessä laadun tae ja näin oikea kirjailijuus määrittyisi laadullisin perustein. Näin voisi luulla.

En vähättele kenenkään ammattitaitoa. Kustannustoimittajat ja julkaisupäälliköt varmaankin osaavat hommansa, mikä se sitten onkaan nykyään. Mutta oikeaa kirjailijuutta on jouduttu määrittelemään uusiksi uusien julkaisijoiden ja ennen kaikkea uusien julkaisutapojan myötä.

Kun ntamo ja Kirja Kerrallaan -kustantamon PoEsia -sarja alkoivat julkaista teoksia tarvepainatuksella, kirjan julkaisemiseen ei yhtäkkiä tarvittukaan enää pääomaa. Kirjoista ei tarvinnut ottaa painoksia, vaan niitä voitiin painaa kirjaimellisesti tarpeen mukaan. Ntamolla julkaisupäätöksiä oli ja on edelleen tekemässä Leevi Lehto, PoEsialla joukko runoilijoita, kirjallisuudentutkijoita, kriitikoita ja muita alan asiantuntijoita. Kun sitten (ja nyt joudun nojautumaan muistinvaraiseen tietoon, joten suhtautukaa varauksella ja korjatkoon joku jos olen väärässä) Helsingin Sanomissa jouduttiin miettimään, voidaanko nämä tarvepainatuskirjat ottaa mukaan esikoisteoskilpailuun, asiaan kysyttiin mielipidettä Kirjailijaliitolta. Puheenjohtaja Varis puolusti kieltävää näkemystään sanoen ”Kirjailijaksi ei ole oikotietä”.

Edit klo 22:42: kyseessä oli Runeberg-palkinto, ei esikoisteospalkinto.

Oikotie ei siis tässä tapauksessa tarkoittanut sitä, että julkaisukynnys, asiantuntija-portinvartija kierrettäisiin, sillä olihan ntamon ja PoEsian julkaisupäätöksiä tekemässä henkilöt, joiden asiantuntemusta kukaan tuskin haluaa kiistää. Oikotien täytyi siis tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että pääoma kierrettiin. Ei oikotietä, kirjaan on julkaistaessa käytettävä rahaa. Siitä on otettava painos.

No, nyttemmin ntamon ja nykyisen Osuuskunta Poesian kirjat noteerataan Hesarin kilpailussa, eli siltä osin anekdootti ei ole kiinnostava. Siltä osin se taas ON kiinnostava, että se osoittaa tietynlaista asennetta ja päätellen liiton puheenjohtajan viimeaikaisista ulostuloista, asenne on edelleen olemassa. Ja nähdäkseni tuo asenne on suojeleva, konservatiivinen. Liitto ja Varis haluavat suojella tiettyä kirjailijakuvaa. Ensinnäkin kirjailijan on uurastettava kovasti, ylitettävä vaikea julkaisukynnys kaupalliselle kustantamolle, toiseksi, kirjailijan on julkaistava useampia kirjoja ollakseen kirjailija. Urakirjailija, kuten Maaria Pääjärvi sanoo.

”Kirjailija on henkilö, jolla on vakava aie vastedes kirjoittaa ja julkaista kirjallisia teoksia, ns. kirjoja. Pahitteeksi ei ole, että on jo julkaissut niitä. Edellytys se ei ole. Täytyy ennen kaikkea olla sitoutunut kirjojen julkaisemiseen. Muu on melko epäolennaista. Kirjojen ei tarvitse olla hyviä.”

Antti Nylén helmikuisessa blogikirjoituksessaan ”Sydämeltään sydänkirurgi”.

Tämä on minunkin pointtini. Ei kai se ole kovin kiinnostavaa onko joku kirjailija vai ei. Se on kiinnostavaa onko joku hyvä kirjailija. Hyvän kirjailijan määrittelyyn ei ole oikotietä. Jospa siis unohtaisimme eri julkaisutapojen eroavaisuudet arvotettaessa. Jospa lukisimme, arvottaisimme, ja perustelisimme mielipiteemme ihan teoslähtöisesti. Tai jos edes yrittäisimme.

P.S. En ole Kirjailijaliiton jäsen. Minulta ei myöskään ole koskaan evätty Kirjailijaliiton jäsenyyttä.

Mainokset

%d bloggers like this: