SUPERHYPER, kokonaan iPadilla kirjoitettu romaani

20130329-131345.jpg

Nähtävästi tästä SUPERHYPERistä muodostuu nyt oma blogikirjoitusten sarja, mutta muodostukoon.

SUPERHYPER on kolmas painetussa muodossa julkaistu kaunokirjallinen teokseni, toinen romaanini ja sanoisiko että toinen ns. kokeellinen/avantgardistinen teokseni. Viimeisin on ehkä määre, jota en itse oikein voi teoksilleni antaa, mutta olettaisin ettei se nyt hirveästi vikaankaan mene.

Aikaisemmin olen kirjoittanut SUPERHYPERin kirjoittamisen ajallisesta ulottuvuudesta (josta muuten tulen kirjoittamaan varmaan muutakin, koska siihen liittyy muutakin):
SUPERHYPER, pienoisromaani valmiiksi viikossa

Tällä kertaa ajattelin kertoa lyhyesti kirjoittamisen teknologis-teknisestä puolesta.

SUPERHYPER on kirjoitettu kokonaan iPadilla.

Hankin iPadin viime kesänä ja viime syksynä ostin Logitechin Solar Keyboard Folion, joka on siis foliomallinen suojus, jossa on myös näppäimistö. Näppäimistö saa käyttövoimansa ympäröivästä valosta, sekä auringon-, että keinovalosta. Ja vaikka valopaneeli onkin sijoitettu idiottimaisesti juuri sille reunalle, joka käytettäessä jää alustaa vasten, virtaa riittää yleensä kyllä. Minulla ei ole koskaan loppunut tästä virta. Ja itse asiassa näppäimistö alkoi toimia välittömästi kun otin sen pakkauksesta ulos.

Näppäimistö on hyvin pieni, mutta sopii minun pienille käsilleni aivan loistavasti. Olen kirjoittanut tällä monesti tuntikausia ilman että olisi tapahtunut minkäänlaista käsien väsymistä tai kipeytymistä tai muuta vastaavaa. Voisinpa sanoa, että tämän näppäimistön hankkiminen on mullistanut kirjoittamiseni, koska nyt voin napata iPadin laukusta käytännössä missä tahansa ja alkaa välittömästi kirjoittaa. Läppärillä sama ei ole oikein mahdollista, tai ei ainakaan yhtä helppoa ja mukavaa. Olen lukuisia kertoja esimerkiksi mennyt ravintolavaunuun (matkustan paljon junalla), ostanut termosmukini täyteen teetä, napannut tabletin laukusta seisomapaikan pöydälle ja kirjoittanut, esimerkiksi koko matkan Seinäjoelta Tampereelle. Saatan saada idean keskellä yötä, eikä minun tarvitse kirjoittaa sitä nenäliinan kulmaan omalla verellä, vaan voin kirjoittaa sen suoraan siihen tiedostoon johon se kuuluu, tai johonkin muistikirjaohjelmaan odottamaan parempaa käyttöä. Tämän näppiksen hankittuani en ole juurikaan enää käyttänyt kannettavaa tietokonettani, joka alkaakin valitettavasti olla elinkaarensa loppupuolella. Mutta myös paperimuistikirjojen käyttäminen on loppunut käytännössä kokonaan.

20130329-134008.jpg

Huonoin puoli tässä foliossa on se, ettei se ole kovin jämäkkä, vaan se tarvitsee yleensä kunnollisen alustan. Sylissäkin sitä voi pitää, mutta silloin sylin on pysyttävä aika tarkkaan vatupassissa, muuten hökötys saattaa kaatua.

SUPERHYPERissä on jonkin verran, tai oikeastaan aika paljonkin tekstimateriaalia, joka on poimittu aikaisemmin kirjoittamistani kokonaisuuksista, toiset julkaistuista, toiset toistaiseksi julkaisemattomista ja kaikki tämä tekstimateriaali ei ole aikanaan kirjoitettu iPadilla, mutta se kaikki on kopioitu SUPERHYPERiin nimenomaan iPadilla, yleensä Dropboxin kautta. Dropbox on siis pilvipalvelu, jonne kaikki tekstini tallentuvat automaattisesti ja josta ne synkronoituvat kaikkiin laitteisiin joissa niitä voin tarvita, eli läppäriin, täppäriin ja puhelimeen. Tämä on vähän helkkarin kätevää, koska voin muokata tekstejä suoraan missä tahansa, milloin tahansa, ilman että tarvitsisi kirjoittaa muutokset muistiin ja siirtää päätiedostoon myöhemmin, tai muuta hassua. Tämä on kätevää myös esiintymisten kannalta. Minulla on käytännössä aina kaikki tekstini mukana kaikkialla, joten on ollut mahdollista tehdä pyydettäessä spontaaneja esiintymisiä, tekstiluentaa jne. Ilman Dropboxia (tai iCloudia tai muuta vastaavaa pilvipalvelua) pitkien tekstien kirjoittaminen ja julkaiseminen iPadilla olisi tuskin yhtä helppoa ja mielekästä.

Tekstinkäsittelyyn käytin iA Writer -nimistä ohjelmaa, jonka senkin saa iPadin lisäksi ainakin iPhonelle ja Macille. Aluksi käytin iPadilla kirjoittamiseen Applen Pagesia, mutta taisipa olla Teemu Manninen joka suositteli tätä ohjelmaa. Tämä on simppeli, minimalistinen ohjelma ja olen tykästynyt kovin.

SUPERHYPERin julkaiseminen ei kuitenkaan ollut mahdollista yksinomaan iPadilla, vaan teksti oli siirrettävä tietokoneelle taittamista varten. En ainakaan ehtinyt tämän projektin puitteissa etsiä iPadille sellaista tekstinkäsittelyohjelmaa, josta olisi löytynyt riittävästi ominaisuuksia kirjan taittamiseen, ainakaan tässä Lulun pokkarikoossa (esimerkiksi Applen omassa Pages ohjelmassa on vain kaksi sivukokoa joista valita!).

Läppärillä käytin taittoon Applen Pagesia, jonka työpöytäversiosta löytyy kirjan taittamiseen ihan riittävät ominaisuudet. Ainoaksi ongelmaksi tässä muodostui se, että iA Writerilta Pagesiin tekstiä kopioitaessa siirtyi jostain syystä aivan helvetinmoinen määrä sarkaimia. Niinpä aluksi tekstikenttä oli sivulla noin parin sentin levyinen, fontti oli jotain 30 ja sivumäärä huiteli jossain kymmenissä tuhansissa. Vika oli tietysti helppo korjata, mutta se vei jonkin verran aikaa ja oli tietenkin melko ärsyttävää ja turhalta tuntuvaa työtä. Jatkossa täytyy miettiä, miten siltä välttyisi, koska tulen kuitenkin kirjoittamaan vastaisuudessakin tosi paljon iPadilla sellaista kamaa, mitä haluan taittaa koneella.

Kannet tein myös tietokoneella. Periaatteessa niiden tekeminen olisi saattanut olla mahdollista iPadillakin, tosin en ole varma pääseekö iPadilla sellaisiin tarkkuuksiin, että pystytään tuottamaan painokelpoista visuaalista materiaalia pokkarikokoonkaan.

Jossain vaiheessa olen harkinnut kirjan kirjoittamista kokonaan iPhonella, mutta se tuskin olisi nykyään enää kovin mielekäs projekti.

Se minua hieman harmittaa, että kirjan tekemisen kaikkia vaiheita ei ole ymmärtääkseni mahdollista tehdä mobiililaitteella. Siis että kirjoittaisi, taittaisi ja julkaisisi ilman että käyttää kannettavaa tai pöytätietokonetta. Tällöin olisi houkuttelevaa kokeilla kirjoittaa ja julkaista kirja jonkin tietyn junamatkan aikana. Luulisi että edes e-kirjan kohdalla onnistuisi, mutta eipä taida. Vielä.

P.S. Tämä blogikirjoitus, kuten useimmat blogikirjoituksistani nykyään, on tietysti niin ikään kirjoitettu iPadilla. Ja julkaistukin.


SUPERHYPER, viikossa kirjoitettu, taitettu ja julkaistu romaani

twitterSUPERHYPER

Sunnuntaina 17.3.2013 noin kahdeksan aikaan mietiskelin erästä romaani-ideaani. En halua selittää ideaa auki, tai valmiiksi lukijalle, mutta joka tapauksessa oivalsin, että melko nopea kirjoitustahti sopisi teoksen kokonaisideaan. Tulin lausahtaneeksi ääneen, että se on teos jota pitäisi kirjoittaa kolmesataa kertaa päivässä puolen minuutin ajan ja silloin keksin.

Luovassa kirjoittamisessa on aina kyse jonkinlaisten rajoitteiden asettamisesta ja operoimisesta näiden rajoitteiden sisällä, mikä yleensä edellyttää jonkinlaista luovuutta, ehkä jopa luovaa ajattelua. Eritoten rajoitteisiin perustuvasta kirjallisuudesta käytetään nykyään usein termiä ”kokeellinen” tai ”menetelmällinen”, mutta itse asiassa sellaista kirjoittamista tuskin onkaan, joka ei perustuisi nimenomaan rajoitteille.

Juri Joensuu tuo väitöstutkimuksessaan esiin sellaisenkin näkemyksen, että mm. runomitta voidaan nähdä kirjoittamisen rajoitteena ja/tai menetelmänä.

Luultavasti yleisin rajoite, jota julkaisevat kirjailijat tapaavat itselleen asettaa, on aika. Vaikka tietoisesti ei valittaisikaan jotain tiettyä julkaisuajankohtaa (kuten itse asiassa usein valitaan), tai kirjoittaja ei aseta itselleen selkää deadlinea, hänellä kuitenkin on vähintäänkin alitajuinen käsitys siitä, onko teoksen valmiiksi saattamisessa kyse kuukausista, vuosista vai kymmenistä vuosista. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että mikäli minkäänlaista tiedostamatontakaan aikarajoitetta ei olisi asetettu, teos tuskin tulisi koskaan valmiiksi, koska yleensä teosten kirjoittamisprosessi on niin pitkä, että siinä ajassa ihminen itse ehtii muuttua ja kehittyä niin paljon, ettei se teksti mikä työn alussa oli hyvää ja toivottavaa ole sitä enää lopussa. Kaunokirjallisten teosten valmistaminen ei siis kenties olekaan ajallisesti hallitsematonta toimintaa, jossa jossain kohtaa vain maagisesti tapahtuu teoksen valmiiksi tuleminen, maaginen hetki, jolloin tekijä yhtäkkiä huomaa, ettei muuttaisi teoksesta enää mitään.

Yleensä nämä ajalliset kehykset määrittyvät karkeasti ottaen vuosissa, joskus kenties kuukausissa, Henriikka Tavin hienossa ja kunnianhimoisessa 12-ihmiskokeessakin viikoissa. Minä päätin kokeilla, pystyisinkö toteuttamaan kirjanjulkaisun koko tuotantoprosessin yksinäni ajassa joka mitattaisiin päivissä. Tarkkaan ottaen yhden viikon sisällä.

Vielä tarkempi rajaus tehtävään oli se, pystyisinkö tuossa ajassa toteuttamaan itseäni tyydyttävän (pienois)romaanin, joka olisi poeettinen, mutta jossa metriikan korvaisi hektiikka. Välittyisikö toteutuksen nopeus tekstistä toivomallani tavalla? Niin, ja tietysti ehtisinkö saada sen valmiiksi.

twitterSUPERHYPER

SUPERHYPERin käsikirjoitus valmistui roimasti etuajassa. Enää perjantaina en tehnyt siihen juuri muutoksia, vaan lähdin suoraan taittamaan sitä. Perjantaina oli lisäksi muitakin kiireitä, kuten Opettajattaren ensi-ilta (josta sitten myöhästyimme) ja oma esiintyminen Baari Vakiopaineessa, missä luinkin ensimmäistä kertaa otteita SUPERHYPERistä. Lauantaina aamupäivällä tein kannet ja tuuttasin kirjan myyntiin Lulu.comin kautta. Kirjamessujen päättymisaikaan sunnuntaina, joka oli varsinainen takarajani, jäi reilusti yli vuorokausi aikaa ja Proosan poetiikka -paneelikeskusteluun mennessä, jonka kävimme Eeva Rohaksen ja Jouni Tossavaisen kanssa, olinkin ehtinyt SUPERHYPERin lähestulkoon unohtaa.

Nähtävästi on siis mahdollista toteuttaa tietynlainen pienoisromaani alle viikossa kaikkine työvaiheineen ilman että erityisemmin ryövää työlle aikaa esim. leipätyöstä, ihmissuhteista, yöunista tai luottamustoimista. Mutta on vaikea kuvitella että olisi kovinkaan montaa romaanin muotoa, jonka tässä ajassa mielekkäästi pystyy toteuttamaan. Itselleni tässä projektissa tuntui tärkeältä se, että kaikki langat olivat omissa käsissä. Kannen piirros tähän on pyydetty Veeti Nevalaiselta, mutta senkin oli oikeastaan tarkoitus tulla aivan toiseen teokseen.

SUPERHYPER, Tero Hannula

Teosta voi ostaa yhdeksän euron hintaan täältä. Minulle oli tärkeää myös saada teos myyntiin jollakin järkevällä hinnalla ja tähän Lulu tarjosi erittäin hyvät mahdollisuudet.

MIKSI LULU, MIKSI EI NTAMO?
Ntamo on julkaissut kaksi ensimmäistä teostani, pienoisromaani Tunkeilijan ja Subtanssi -runoelman ja sen kanssa on sovittu myös seuraavan teokseni julkaisemisesta. Ntamo on edelleen ykkösvaihtoehtoni, mitä kirjojen julkaisemiseen tulee ja jos Ntamo haluaa julkaista SUPERHYPERin, Ntamo saa sen ilomielin julkaista. Juuri tässä projektissa halusin kuitenkin minimoida muuttujien määrän ja kokeilla onko jonkin toteuttaminen mahdollista spontaanisti ja nimenomaan yksin. Ntamo on ketterä toimija ja se olisi ollut tähänkin projektiin ykkösvaihtoehto, jos a) olisin ehtinyt sopia asiasta Leevi Lehdon kanssa ja b) Ntamo olisi kiinnostunut tästä. Nyt en yksinkertaisesti ehtinyt (tai halunnut) ottaa lisää muuttujia mukaan.

ARVOSTELUKAPPALEET
Kuka tahansa voi pyytää SUPERHYPERin, tai minkä tahansa muun teokseni digitaalista kopiota arvosteltavaksi lehdessä, blogissa tms. lähettämällä minulle sähköpostia osoitteeseen, joka on muotoa etunimi.sukunimi@gmail.com

P.S. Juri Nummelin on tehnyt hieman toisenlaisen projektin aikanaan, ja kirjoittanut romaanin kahdessatoista tunnissa!


Ajatuksia iästä, tytöistä, itsevarmuudesta ja liasta

Tänään, syntymäpäivänäni [tämä teksti on kirjoitettu 12.2.2013], oli Helsingin Sanomien pääkirjoitusosastolla juttu otsikolla Miksi museoväki pelkää lapsia? Se on tietysti hyvä kysymys ja oma spesifi sellainen, mutta olettaisin että vastaus juontaa jonnekin kauemmaksi ja yleisempään kuin pelkkään museoväkeen. Miksi koko kulttuurimme pelkää lapsia, nuoria ja jopa nuoria aikuisia?

AJATUKSIA IÄSTÄ
Sunnuntaina (10.2.2013) Hesarissa kirjoitettiin teinitytöistä. Kun linkitin juttuun Facebookissa, ensimmäinen kommentti muuan kirjailijalta kuului näin: ”Mulla alkaa pää täristä, kun kuulen miten tytöistä puhutaan ja millaisia nimityksiä heistä käytetään. Tyttöjen nimittelystä pitäisi säätää ankara raipparangaistus.” Mutta hänen jälkeensä olikin jo seuraavana kommentaattorina entinen Mäkkärin vartija, joka kokee ettei nuorisosta hänen kokemuksellaan ole paljon hyvää sanottavaa ja että he ovat populaarikulttuurin turmelemia, koska eivät ole löytäneet omaa tapaansa olla olemassa eivätkä kehittäneet riittäviä defenssejä. Jälkimmäinen kommentaattori oli kolmekymppinen. Mikä tekee meistä yhä nuorempina yhä nuorisovastaisempia?

Vielä kymmenen vuotta sitten muistan kuulleeni usein vanhempien ihmisten kommentteja siitä, miten yhteiskuntamme ihannoi nuoruutta ja halveksuu vanhuutta ja keski-ikäisyyttä. Mikä tässä välissä on muuttunut niin, että olemme alkaneet pelätä ja vihata nuoruutta ja nuoria? Vai ollaankohan tässä saman kehityksen eri aikavaiheissa?

Väistämättä tähän kehitykseen vaikuttaa suurten ikäluokkien vanheneminen. Mitä suurempi ikäluokka, sitä enemmän julkisuuteen pääsee kyseiselle iälle myönteisiä mielipiteitä. Ehkä sitten samalla käy niin, että tätä ikää nuoremmat saavat tuta nahoissaan sen, mikä suurten ikäluokkien mielestä ei juuri nyt ole yhtä arvokasta ikää.

En tiedä onko kyse vain minun ikääntymiskokemuksestani (en ole kirjaimellisesti ’ikääntynyt’ 32-vuotiaana, mutta ikäännyn koko ajan), vai onko suurten ikäluokkien vanhentumisen kanssa tapahtunut samalla kehitys, jonka myötä yhä vanhemmat ihmiset luetaan nuoriksi. Tuntuu että nykyisin nelikymppiset ovat nuoria aikuisia ja kolmikymppiset katsotaan vielä osin holhousikäisiksi. Elämmekö me kaikki suurten ikäluokkien ikäkriisiä?

Joka tapauksessa näyttää selvältä, että nykyään on yhä sallitumpaa sanoa lapsista ja etenkin teineistä yhä kauheampia asioita.

AJATUKSIA PELOTTAVASTA NUORTEN ITSEVARMUUDESTA
Helsingin Sanomissa Nyt on paras aika olla teinityttö -jutussaan Anna-Sofia Berner puhuu yhä itsevarmemmista teinitytöistä. Kenties vika on siinä. Naisen keho nähdään yhä edelleen miltei kaikissa yhteiskunnissa jossakin määrin yhteiseksi omaisuudeksi. Voimme ripustaa kuvia siitä ympäri kaupunkeja, voimme banalisoida sen automainosten visuaaliseksi koristeeksi, voimme sanella millainen sen tulisi olla. Voimme tuijottaa niitä, voimme huudella niille hävyttömyyksiä, voimme etuilla niitä. Kohtelemme nuoria naisia kuin esineitä. Olisi vähättelevää sanoa että kohtelemme heitä kuin lihakimpaleita. Me kohtelemme eläimiä kuin saastaa, mutta kun eläin on jalostettu kaupassa myytäviksi lihatuotteiksi, se alkaa saada arvostusta, mitä ei voi sanoa nuorista naisista. Ja mitä nuorempi keho, sitä vähemmän sillä on päätösvaltaa itsestään.

Pissaliisat raivostuttivat huonolla käytöksellään, mutta pissaliisoja ei kuulemma enää ole. Nykynuoret ärsyttävät itsevarmuudellaan. Tai ehkä eniten ärsyttää se, ettei heidän itsevarmuutensa ole katteetonta ja typerää. Nykynuoret ovat älykkäitä. He saattavat puhua kirjallisuudesta tavalla, joka on meille muille vieras, mutta tekevät sen analyyttisesti. Ja samalla he saattavat syljeskellä kauppakeskusten ovella ja todeta että vittuvittu. He eivät suostu jäämään siihen älykkyyden muottiin, mihin me olemme tottuneet.

Kun 25-vuotias nuori nainen on aluksi saatu lokeroitua sivistyneistöön (titteleiden kautta: Ylioppilaslehden päätoimittaja, yliopisto-opiskelija) ja hän sitten käyttäytyy sivistyneistön normien vastaisesti ja samalla osoittaa päättävänsä itse omasta kehostaan tämä on jotakin niin pöyristyttävää, että se jakaa ihmiset kahteen tai useampaan leiriin perinteisistä dikotomioista välittämättä. Voimme olla vasemmistolaisia tai oikeistolaisia, liberaaleja tai konservatiiveja, suvaitsevaisia tai suvaitsemattomia, eikä mikään näistä jakolinjoista ennusta kovinkaan tarkasti suhtautumistamme tähän itsensä likaamiseen. Olen ollut huomaavinani mielipiteiden jakautumista jopa avantgardistien kesken.

AJATUKSIA LIASTA
Lika on ainetta väärässä paikassa. Hiekka ei ole likaa kun se on hiekkatiellä, mutta kun se on vaatteilla tai lattialla, se on likaa. Ruoka ei ole likaa lautasella, lusikassa tai suussa, mutta paidalle tippuessaan on. Lika ei ole siis aineen ominaisuus vaan se on relatiivinen käsite.

Moos. 11.–27: (2) Sanokaa israelilaisille: Maaeläimistä saatte syödä kaikkia nelijalkaisia, joilla on kaksijakoiset sorkat ja jotka märehtivät ruokansa. Sitä vastoin eläimiä, jotka märehtivät mutta joilla ei ole sorkkia tai joilla on sorkat mutta eivät märehdi, te ette saa syödä. Sellaisia ovat kameli, tamaani ja jänis, jotka tosin märehtivät mutta joilla ei ole sorkkia; ne ovat saastaisia. Saastainen on myös sika, jolla tosin on kaksijakoiset sorkat mutta joka ei märehdi.

Epäpuhtaita ovat sellaiset lajit, jotka eivät täytä omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja tai joiden koko luokka sekoittaa maailman yleistä järjestystä.

(Douglas, Mary. 2005. Puhtaus ja vaara: ritualistisen rajanvedon analyysi. Suom. Kirsi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino.)

Paska ei ole likaa kun se lannoittaa peltoa, mutta käytännössä kaikkialla muualla tämä ravintotuotantomme tuote ja edellytys on likaa. Siihen liittyy meillä myös saastaisuuden ajatus, joka on osin uskonnollinen käsite.

Ihan pientä lasta ei pidetä saastaisena, vaikka hän likaisikin itsensä ulostellaan, ei vaikka hän levittäisi ulostetta päälleen, mutta iän myötä tämä tilanne muuttuu melko nopeasti. Jo alle kouluikäiseltä odotetaan sellaista rituaalien, normien ja puhtauskäsitysten tuntemista ja hallintaa, että heitä voidaan arvostella tästä samalla tavalla kuin terveitä aikuisia. Itsensä saastuttaminen on häpeällistä. Oman kehonsa koskettaminen on häpeällistä.

On kiinnostavaa ettei tästä normista sallita poikkeuksia terveille aikuisille. Housuun paskominen on ”silti vammaista”, kuten joku kommentoi edellisen aihetta käsitelleen kirjoitukseni pohjalta. Ja kuten jo monesti todettua, ovat jotkut olleet huolissaan toimittajien mahdollisuudesta saada miehiltä seksiä, nyt kun on tiedossa että he ovat lianneet itsensä. Kun he ovat saastuneet. Maanviljelijät ovat saattavat olla paskan kanssa kosketuksissa päivittäin, eivät kylläkään välttämättä omansa (no tarkkaan ottaen kaikki ovat tietenkin koko ajan kosketuksissa oman paskansa kanssa), vaan eläimen, eikä kukaan tunnu olevan huolissaan siitä riittääkö heille anteliaita seksin omistajia.

AJATUKSIA LUOKASTA
”Epäpuhtaita ovat sellaiset lajit, jotka eivät täytä omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja tai joiden koko luokka sekoittaa maailman yleistä järjestystä.”

Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö rikkoivat tieten tahtoen omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja. He rikkoivat jotakuinkin kaikkiin luokkiin kuulumisen ehtoja. He tekivät tahallaan jotakin, minkä tekeminen sallitaan ainostaan vahinkona (sana vahinko lähes pitää itsessään sisällään viittauksen ulostamiseen: ’hänelle kävi vahinko’) ja ainoastaan sairaille (lasketaanko erityisen korkea ja erityisen matala ikä meillä sairauksiksi). Luokkaan kuuluminen ja sen normien mukaan käyttäytyminen on solidaarisuutta koko yhteiskuntaa kohtaan. Normien loukkaaminen saattaa loukata joidenkin mielestä jopa ihmisyyttä sinänsä.

[Mary] Douglas — käsittelee rituaalia kommunikaation muotona, kulttuurin välittäjinä. Douglasin mukaan mitä enemmän rituaaleja ja mitä määrätymmät koodit, sitä suurempi on yhteisön sisäinen solidaarisuus. Yhteiskunnan murrosvaiheissa kieli ja erilaiset kommunikaation muodot, kuten taide, ovat kärkkäämpiä rikkomaan raja-aitoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 1960-luvulla, kun mustan väestönosan itsetunto ja solidaarisuus Kansalaisoikeusliikkeen ansiosta, kokeileva jazz ja blues antoivat tilaa formaalimmalle ja sosiaalisemmalle soulille, jonka koodikieli on rajoitetumpaa.
http://estudio.edupoli.fi/moty/index.asp?id=726&kat=Puhtaus+ja+siivous&sid=838&sub=Likaisuus&title=3517

Taide voi rikkoa raja-aitoja, taide voi siirtää raja-aitoja, mutta taide voi myös asettua raja-aidan taakse. Se voi olla aidan takana ikään kuin se olisi siirtänyt raja-aitaa tai rikkonut sen, mutta yleisö ei tulekaan sen mukana. Jokin tällainen saattaa yhdistää Ylioppilaslehden toimittajia ja esimerkiksi Teemu Mäkeä ja Mimosa Palea. Taiteen rajojen rikkomiset on helpompi hyväksyä, mikäli rajoja rikotaan sellaiseen suuntaan, mihin ’yleisö’ tai ’luokka’ haluaa kulkea. Emansipatorinen, yleisön vapautumista edesauttava taide on helppo käsittää.

Samoin on muiden poliittisten tekojen laita. Rosa Parks ei paskonut housuihinsa bussissa, vaan teki ns. paskahousuisuuden vastakohdan: toteutti rohkeasti oikeuksiaan, joita laki epäreilusti rajoitti. Samalla hän rikkoi normeja sen verran rajusti, että teko jakoi mielipiteet ja (mikä on minusta hämmästyttävää) jakaa jossain määrin edelleen, mutta se myös muutti poliittista käytäntöä suvaitsevampaan suuntaan, mikä tekee teosta helpomman hyväksyä.

Vappu Kaarenojalla ja Aurora Rämöllä ei ollut minkäänlaista poliittista agendaa. He eivät olleet ihmisoikeuksien asialla. He eivät halunneet lisätä kenenkään oikeuksia, eivät edes omiaan. He vain istuivat bussissa itsensä lianneina. Kukaan ei halunnut siirtää heitä, kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota paitsi he itse.

LOPPUAJATUKSIA? ALKUA VASTA
”Jos nyt kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?”

Irrationaalisesti toimiva, itsenäinen, itse omasta kehostaan päättävä nainen, joka ei välitä siitä, mitä ympäröivä yhteiskunta hänestä ajattelee, eikä anna irrationaalisten normien ohjailla toimintaansa. Nainen joka kyllä kyseenalaistaa toimintaansa, muttei oikeuttaan päättää itse omasta kehostaan. Pelottava ajatus? Tervetuloa 2010-luvulle.

edit 10:37: lisätty linkki kirjallisuusarvosteluun.
P.S. Kyllä! Olen kirjoittanut kakasta aikaisemminkin: Tytötkin kakkaa, enta naiset?


Tytötkin kakkaa, entä naiset?

PROLOGI

Tätä kirjoitettaessa Ylioppilaslehden ns. kakkajutulla (YL Raportti: Paskoimme housuun bussissa Turkuun) on 559 kommenttia yksin jutun yhteydessä, puhumattakaan, varovastikin arvioiden, kymmenistätuhansista kommenteista blogikirjoituksina, blogikommentteina, Facebook-linkityksinä ja -kommentteina ja twiittauksina. 559. Se on noin viisi kertaa enemmän kuin kommenttimäärä joka nykyisin riittää aiheen toteamiseksi -gateksi.

Itse olen siinä määrin infantiili, että nauroin hervottomasti jo lukiessani kakkajuttua ensimmäistä kertaa, kun en vielä ymmärtänyt, ainakaan täysin tiedollisella tasolla, jutun parodista ulottuvuutta, enkä tiennyt että kirjoittajat olivat naisia. (Miksi muuten naisista tulee julkisessa kielenkäytössä aina tyttöjä siinä vaiheessa kun he tekevät jotakin epäsovinnaista?) Innostuin jutusta oitis.

Kun ymmärsin minäjournalismia ja gonzoilua, mutta myös iltapäivälehtien raportti-uutisointia parodisoivan pointin ja sukupuoliulottuvuuden, tiesin heti että tässä ollaan nyt kyllä jonkin erinomaisen kiinnostavan, tärkeän – ja takuulla ärsyttävän äärellä. Siitä huolimatta olin äimänkäellä, suorastaan varpusparvella päähän lyöty, kun näin jutun vastaanoton. Joka siis jatkuu edelleen.

Selvästikään kaikki eivät kokeneet juttua samalla tavalla kuin minä. Ja se oli yhtä aikaa ilahduttavaa, hillitöntä ja keskustelun kannalta varsin ärsyttävää. Minulla on moniakin arvauksia siitä, mistä tämä suunnaton tuohtumus johtuu, mutta en tiedä onko niiden esittäminen kovin hedelmällistä.

Olen väittänyt Facebookissa esimerkiksi, että mikäli olisimme saaneet tietoomme, että bussissa humalainen mies on vääntänyt paskat suoraan penkille ja se on videoitu ja laitettu jakoon netissä, kukaan ei olisi välittänyt niin sanotusti paskaakaan. Nyt ollaan tuohtuneita milloin bussiyhtiön puolesta, milloin hyvien tapojen, ja onpa joku ollut huolissaan siitäkin, että mahtavatko nämä tytöt saada enää seksiä miehiltä, kun tällainen on kaikkien tiedossa. Uskoisin näin, että toimittajat Kaarenoja ja Rämö tuskin ovat muutoinkaan erityisen kiinnostuneita sellaisista miehistä, jotka kokevat ns. antavansa seksiä ja lahjoittavansa tätä ihmeellistä omaisuuttaan vain sellaisille naisille, joiden alapäässä sitä tai tätä.

Olen niinikään väittänyt, että osa ihmisistä tuohtuu aina kun nuoret naiset päättävät itse omasta kehostaan. Tätä väitettä tukevat mm. aborttikeskustelut, ulkonäkökeskustelut, lävistyskorukeskustelut, tatuointikeskustelut, tietyt (erityisesti amerikkalaiset) raiskauskeskustelut, se miten yhden illan jutut ovat miehillä ylpeilyn aihe, naisilla häpeän ja niin edelleen. Esimerkkejä on loputtomasti ja suurin osa niistä on niin itsestään selviä, että hävettää kirjoittaa niitä esiin.

YMMÄRTÄMINEN
Syy siihen miksi aloin tätä blogikirjoitusta ylipäänsä hahmotella, on se, etten oikein ole tyytyväinen parhaimpiinkaan aiheesta kirjoitettuihin juttuihin. Joissakin on ihan hyvääkin pointtia, mutta jokin niissä kaikissa häiritsee.

Aleksis Salusjärven jutussa Luutissa häiritsi aluksi se, että tuntui ettei siinä onnistuttu sanomaan mitään, mitä ei olisi jo jossakin toisaalla sanottu. Mutta olin väärässä. Se pointti sieltä (mutta vasta kommenttiosastolta) nousi kirkkaana, että ymmärtäväiset sedät, Saska Saarikoski ja Timo Harakka kiirehtivät tekemään tästä sukupolvijuttua. Jotakin, joka olisi saman tradition jatkumoa, minkä tekijöitä he itsekin ovat ainakin radikaalissa nuoruudessaan olleet, elleivät ole peräti edelleen.

Salusjärvi Luutiin kommenttiosastolla:

Ei ole harvinaista, että keski-iän ylittänyt epävarma hetero pilkkaa oman sukupolvensa varjolla nuoruutensa sopeutumispaineita. Ikään kuin olisi automaattisesti olemassa jokin toimistonormi, josta poikkeamista täytyisi jotenkin perustella. Mä tuun aina vähän surkeaksi siitä, että ihmiset pitävät aiempia ihanteitaan noloina. Mitä puolustettavaa ihmisyyteen jää, jos sen ainoa sallittu muoto on se kaikkein mielikuvituksettomin ja konformistisin univormustandardi?

ANALYYSIÄ
Varsinaista analyysiä jutusta on ollut aika vähän. Vastaanotto on keskittynyt ihan muihin asioihin ja esitetty analyysikin on ollut enimmäkseen vastaanoton analyysiä.

Veikko Eranti kirjoitti sisältöanalyysiä otsikolla ”Mitä ajatella kun kakka on jo housuissa?” ja hänen juttuaan aika yleisesti pidetään ainakin yhtenä parhaimmista, mitä aiheesta on kirjoitettu. Eikä syyttä.

Journalismista tässä ei ole kyse, se on selvää. Luontevinta on varmaankin ajatella juttua novellina, jonkinlaisena Duudsonien kaunokirjallisena vastineena tai Ronald McDonaldin kaappauksen introspektiivisenä versiona. Tähän viittaa myös taiteilija Rämön ja taiteilja Kaarenojan teoksen kommentoinnista. Kaarenoja lisäksi viittaa eksplisiittisesti nykytaiteen käytäntöihin.

Okei, novellin kohdalla oksensin vähän suuhuni. Mutta Eranti on oikeassa: tulkitakseen tätä juttua kokonaisuudessaan, täytyy ottaa käyttöön analyysivälineistöä journalismin ulkopuolelta.

Mutta ehkä tämä ei ole koko kuva. Mitä teoksen mahdolliseen ironisuuteen tulee, tarjoavat varsinainen teksti ja sen konteksti tiettyjä tulkintavihjeitä. Otsikko alkaa “YL raportti” ja jutusta löytyy myös informatiivinen “Tästä on kyse: Turkuun voi matkustaa myös junalla” -”faktalaatikko”. Ne kyllä mahdollistavat tekstin ymmärtämisen ironiana, muttei se mitenkään välttämätöntä ole.

En ole aivan varma miksi Eranti puhuu nimenomaan ironiasta. Itse ajattelisin että pitäisi puhua parodiasta. Voisiko tässä olla yksi syy yleiseen tuohtumukseen, että ollaan niin kiinni nuorten aikuisten ironisuudessa, ärsyttävässä hipsterismissä, että tämä nähdään sen jatkumona? Nyt on mennyt ironisuus liian pitkälle? Ironisuus on toki yksi parodian keskeisistä välineistä.

”YL raportti” viittaa aivan selvästi tiettyyn tuttuun otsikkorakenteeseen:

IL-raportti kohuväitteistä: Näin venäläiset meistä ajattelevat
IL raportti: Siniveriset suvut, Suomen oikeat aateliset – katso kuvat
IS-raportti paikan päältä: Johan alkaa olla draamaa! Devils voitti taas
IS-raportti vappujuhlista: Vappu on ilon jakamista!

Jo lehden nimen lyhentäminen kaksikirjaimiseksi akronyymiksi otsikossa on mielestäni selkeä viite iltapäivälehdistön suuntaan, joskin, kuten mainittua, en myöskään sitä ensilukemalla huomannut. Faktalaatikko, joka paperiversiosta löytyy, on jo alleviivausta.

Jutun kieli, joka muodostuu lähinnä liioittelevan toteavasta, lyhyestä päälauseesta on myös ihan selkeä merkki parodiasta, mielestäni siis jopa tällaisessa yhteydessä.

Mutta toden totta, ollakseen perinteistä journalismia, näiden asioiden pitäisi olla niin selviä, että jokainen ymmärtää vaivattomasti ensimmäisellä lukukerralla.

Eranti kiinnittää hienosti huomiota myös siihen, että niin vähän kuin toimittajat ovatkin antaneet vinkkiä tulkinnan avuksi, ihan selkeän tulkintaohjeen pystyy huomaamaan: kieltäytymällä kommentoimasta juttua, edes sen todenperäisyyttä, toimittajat haluavat mahdollistaa lukijoille omat tulkintansa, mikä ei viittaa journalistisiin vaan taiteen käytänteisiin.

ANALYYSIÄ 2
Erannin novellianalyysin lisäksi on monesti käytetty sellaista sanaa kuin performanssi. Tämän voi käsittää monella tavalla.
a) voidaan ajatella että Kaarenoja ja Rämö suorittivat performanssin paskomalla housuihin bussissa ja sitten raportoivat siitä lehdessä.
b) voidaan ajatella että Kaarenoja ja Rämö suorittivat performanssin paskomalla housuihin bussissa ja raportoimalla siitä lehdessä.
c) voidaan ajatella että Kaarenoja ja Rämö suorittivat performanssin paskomalla housuihin bussissa, raportoimalla siitä lehdessä ja kieltäytymällä kommentoimasta asiaa.
d) jne
e) jne

Ja lopulta tullaan tietenkin siihen vaihtoehtoon, jossa teoksen vastaanotto on osa performanssia. Eli performanssi on yhä kesken ja me kaikki osallistumme siihen.

Niin tyhjentävää analyysiä ei olekaan, että sillä kykenisi ottamaan kiinni tuosta viimeisestä vaihtoehdosta. Kun performanssi lipsahtaa sellaiselle tasolle, jossa vastaanotto tulee osaksi sitä, ei voida sanoa mitään kriittistä tai myönteistä ilman että se itse asiassa vahvistaisi performanssin sanomaa. Performanssista tulee singulariteetti.

Kuulostaa tutulta.

KONTEKSTOINTIA
Kansainväliset situationistit (1957-72) oli avantgardeliike, joka kasvoi lopulta vallankumoukselliseksi poliittiseksi liikkeeksi. Kun luetutin situjen, ja erityisesti Guy Debordin ajatuksia opiskelijoillani viime vuonna, vastaanotto oli tyrmäävä. He raivostuivat mokomasta konstailusta. Heidän tuohtumuksensa oli hyvin samanlaista kuin kakkajutusta raivostuneiden ihmisten. Kiukku oli jotenkin irrationaalista ja kun se lopulta kohdentui johonkin, se jokin saattoi olla esimerkiksi kysymys siitä, miksi nämä ihmiset eivät tee jotain hyödyllisempää. Mikä on tietysti sinällään mieletön ajatus. Varmaankin voimme aina löytää jotakin hyödyllisempää tekemistä. Lehtijuttujen kirjoittamista hyödyllisempää on vanhustyö, vanhustyötä hyödyllisempää on nuorisotyö, nuorisotyötä hyödyllisempää on kauppa, kauppaa hyödyllisempää on lehtijuttujen kirjoittaminen.

On kauhea vaatimus, että meidän pitäisi tehdä koko ajan jotakin hyödyllistä, etenkin kun hyödyllisyys määrittyy niin usein taloudellisen hyödyn näkökulmasta. Minä kirjoitan tätä juttua, eikö olisi hyödyllisempää mennä silittelemään kulkukissoja. Varmasti. Mutta minulla on oikeus ihmisyksilöni myös käyttää omaa valinnanvapauttani hyödyttömien asioiden tekemiseen.

Situt tekivät kohahduttavia, epäsovinnaisia performansseja – loivat situaatioita.

Situationistien keskeisiä tavoitteita oli arjen vallankumous, joka käsittää muun muassa erityisten ”situaatioiden” , eli jonkinlaisten kokonaisvaltaisten elämysten tai kokemusten, luomista sekä taiteen ja elämän rajan hävittämistä, mikä onkin perinteisesti ollut avantgarden tehtävä. SI syntyi Kansainvälisiksi lettristeiksi kutsutun ryhmän raunioille. Lettristit olivat jo luoneet erilaisia situaatioita ja tempauksia, muun muassa soluttautuneet Notre Damen pääsiäismessuun saarnaamaan Jumalan kuolemaa.

– Antti Virnes (Paatos 1/2007)

Pussy Riotin performanssi Kristus vapahtajan katedraalissa Moskovassa tulee kovasti mieleen viimeksi mainitusta ja Pussy Riot tulee mieleen myös toisesta Ylioppilaslehden juhlanumeron ärtymystä herättäneestä artikkelista: Kutsumattomat vieraat. Siinä päätoimittaja ja kaksi muuta toimittajaa vetävät kommandopipot päähän ja tunkeutuvat jonnekin, minne naisilla ei ole pääsyä: Pörssiklubin kirjastohuoneeseen.

Siitä huolimatta, että Pörssiklubin jäseniksi pääsevät vain miehet, klubin tiloissa käy päivittäin naisia. Klubilla on ravintola, jonne jäsen voi tuoda lounasseuraa sukupuolesta riippumatta. Naiset voivat ihailla klubin arvokkuutta henkivää tunnelmaa ja tallustella punaisella kokolattiamatolla – mutta yhteen tilaan nainen ei saa jalallaan astua. Kirjastotila on pyhitetty vain ja ainoastaan herroille.

Viime keväänä Yle kysyi klubin johtajalta Michael Nymanilta, olisiko aika jo kypsä naisjäsenille. Nyman väisteli ja sanoi naisten olevan kyllä tervetulleita vieraiksi.

”Näin klubinjohtajana pitää todeta, että on erittäin mukavaa, kun jokunen nainen aina tulee tänne klubille vieraaksi, niin minullakin on jotain silmäniloa”, hän sanoi.

Ylioppilaslehti päätti ilahduttaa vierailulla.

Seuraa riemastuttava kuvaus siitä, miten Pörssiklubin johtaja Michael Nyman ajaa takaa kolmea nuorta naista siellä, missä naisten ei saisi olla.

YouTube-video täydentää aukkokohtia.

Kun yhdistetään Pussy Riot, Lettristit, Situationistit ja Ylioppilaslehti, eli kaksi kirkkoa, Putin, bussi, Pörssiklubi, bussi ja paska, niin mitä saadaan?

Yksilönvapautemme länsimaissa alkaa olla sellaisella tasolla, että tabujen rikkomiseksi täytyy joko loukata yksityisomaisuuden suojaa, olla nainen ja tehdä jotain epäsovinnaista, tai kuten näissä molemmissa Ylioppilaslehden jutuissa, molempia. Ja kakkajutussa tähän yhdistyy vielä nuoren naisen valinta kohdella omaa kehoaan jollakin normien vastaisella tavalla.

Epäsovinnaisuus raivostuttaa. Vaikka meitä kiukuttaakin, että vapaan kilpailun (!) nimissäkään ei päästetä bussimarkkinoille uutta yrittäjää, olemme puolustamassa kartelliin kuuluvia bussiyrittäjiä mikäli näyttää siltä, että heidän yksityisomaisuuttaan on loukattu.

EPILOGI
Aloin kirjoittaa tätä juttua koska olin tyytymätön muihin aiheesta kirjoitettuihin juttuihin. Huomaan olevani tyytymätön myös tähän. Kakka ei tyhjene ylipitkäänkään blogikirjoitukseen. Kuten ei tyhjene päättymätön taistelumme sovinnaisuuden ja yksityisomaisuuden puolesta.

Situationistien kamppailu kohdistui sitä ajatusta kohtaan, jossa länsimainen yhteiskunta pyrki tekemään kansalaisista pelkkiä passiivisia sivullisia. (Pyhtilä, Marko. 2005. Kansainväliset situationistit – spektaakkelin kritiikki. Like, Helsinki.) Olisiko niin, että tässä kamppailussa tarvitaan avantgardea, epäsovinnaista, sopimatonta, laitontakin toimintaa? Ainakin itseäni pitää elossa ennen kaikkea ajatus siitä, että kamppailu jatkuu ja jokainen tätä ajatusta nujertava teko tuntuu kohdistuvan suoraan omaan itseeni, omaan maailmankuvaani, omaan olemassaolon oikeutukseeni. Tai ainakin tuntuisi, ellei ironia suojelisi minua.

P.S. ja edit 13.2.2013: Jatkoin aiheen käsittelyä otsikolla Ajatuksia iästä, tytöistä, itsevarmuudesta ja liasta.


Alustus Orivedellä: Oikoteitä kirjailijaksi – ajatuksia (mm. kirjoittamisen opiskelijoiden) muuttuvista kirjailijuuskäsityksistä

Oriveden Opistolla Luovan kirjoittamisen opetuksenpäivillä 24.11.2012

Olin lauantaina puhumassa Oriveden Opistolla ja kun tapojeni vastaisesti olin kirjoittanut valmiiksi pienen käsikirjoituksen, ajattelin että sama julkaista se täälläkin. Pahoittelen. Alustukseni ei varmaankaan mennyt aivan näin, mutta jotain tähän suuntaan.

Puheenvuoroni aiheena on ”Oikoteitä kirjailijaksi – ajatuksia (mm. kirjoittamisen opiskelijoiden) muuttuvista kirjailijuuskäsityksistä”. Peilaan aihetta lähinnä henkilökohtaisesta näkökulmastani, mutta yritän ymmärtää sitä jossakin määrin myös opiskelijoideni kautta.

Luovan kirjoittamisen opetuksen piirissä olen ollut vuodesta 2001, jolloin aloitin opiskelijana Etelä-Pohjanmaan Opistolla, eli kokemukseni kattaa kirjoittamisen opiskelua ja opettamista vähän reilun yhdentoista vuoden ajalta. Mikä on tietysti aika vaatimaton aikajänne, verrattuna monien läsnäolijoiden vaikuttaviin työuriin.

Kirjailijana olemista olen miettinyt vaihtelevalla intensiteetillä ehkä reilun neljännesvuosisadan, mikä sekin on joidenkin läsnäolijoiden rinnalla melko vaatimatonta. Kirjailija olen ollut – näin koen nykyään – pari vuotta pidempään. Ajattelen näin, vaikka ensimmäinen kirjani ilmestyi 2010 ja ensimmäisen näytelmäni ensi-illastakin on vasta kahdeksan vuotta.

Arvioin että olen ollut kirjailija noin kaksikymmentäseitsemän vuotta. Eli siitä asti, kun aloin kokea olevani eräällä varsin vaikeasti määriteltävällä tavalla erilainen kuin useimmat ympärilläni silloin olleet ihmiset. Kun aloin huomata, että katsoin elokuvia hieman eri tavalla kuin muut, tai jopa suhtauduin todellisuuden luonteeseen eri tavalla kuin muut. Jokin fiktiivinen ja metafiktiivinen, täytyy kai myöntää, osin myös ironinen, merkityskerros tuntui asettuvan minun ja todellisuuden väliin, mutta myös minun ja muiden ihmisten väliin.

Näin on ainakin helppo väittää nyt. On helppo väittää nyt, että jo silloin todellisuus, tai kokemus siitä, oli mielessäni kuin ikkunaverho, johon boheemisti poltin savukkeellani pieniä reikiä. Verho, jonka avaamista kutsutaan psykoosiksi, mutta jonka välistä kurkistelua pidetään luovuutena.

Tarkoituksenani ei ole mystifioida kirjailijuutta, eikä kuvata sitä jonakin sisäsyntyisenä lahjana, myyttisenä, kummallisena alkemiana johon ainostaan harvoilla ja valituilla on mahdollisuus, vaan pyrin ainoastaan kuvaamaan sitä prosessia, jonka jälkikäteen voin hahmottaa sellaiseksi intressien ja suuntautumisten valikoitumiseksi, jota voisi kutsua kirjailijan polukseni.

Joka tapauksessa ajattelen olleeni kirjailija, ellen syntymästäni, niin ainakin lapsuudestani saakka. Olen vain tullut kaapista vasta 2000-luvulla.

No mitä sitten?

Miksi sen pitäisi kiinnostaa ketään, mitä olen kirjailijuudesta tai itsestäni milloinkin kokenut?

Ehkei miksikään.

Ehkä siksi, että olen käyttänyt tätä omaa kirjailijuuskokemustani eräänlaisena johtoajatuksena opettaessani kirjoittamista muille (ja for the sake of the argument, hyväksykäämme tässä yhteydessä, että kirjoittamista ON mahdollista opettaa).

Perustellakseni tämän kokemuksen käyttöä, ja selittääkseni mikä se kokemus tässä yhteydessä tarkalleen ottaen on, palaan ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun World Trade Centerin tornit tuhoutuivat terrori-iskussa.

Ja mikä tärkeintä: minä olin juuri aloittanut kirjoittamisen opintoni.

Etelä-Pohjanmaan Opistolla kirjoittamista opetti kirjailija Jyrki Tuulari. Yksi cooleimmista ihmisistä joita olen koskaan tavannut, vaikka hänellä onkin mielipiteitä varsin epätasaisesti jakavat viikset. Tämä lähes kaksimetrinen laiha mies oli minua vastassa, kun monen sattuman kautta melkein kuin tipahdin kirjoittamisen opiskelijoiden keskelle. Muut olivat aloittaneet lukuvuotensa jo vähän aiemmin, he olivat ehtineet hieman jo tutustua toisiinsa, kun minä ja eräs toinen heppu tulimme mukaan. Jyrkillä oli varmastikin päällään mustasta jo hieman harmahtamaan päässeet farkut, mustat nahkakengät, harmaa papinkauluspaita ja musta nahkatakki, sekä aivan kirjaimellisesti pisteenä iin päällä, virkattu musta pipo, jonka hän oli saanut vuosia sitten opiskelijaltaan lahjaksi. En ole koskaan nähnyt Jyrkiä ilman tuota pipoa. Ilman nahkatakkia olen hänet nähnyt, vaikka hänellä oli se jopa puvuntakkinsa päällä näytelmämme ensi-illassa, mutta ilman pipoa, ei ikinä. Hän puhui matalalla mutta ystävällisellä äänellä, jolla mikä tahansa älyttömyys olisi kuulostanut zen-mestarin ylimaalliselta viisaudelta. Mutta älyttömyyksiä häneltä ei koskaan kuullut. Sen sijaan hauskoja anekdootteja hän pudotteli kuin pähkinöitä oraville. Yleensä niihin liittyi kustantaja Ville Viksten. Kerran Jyrki oli kirjoittanut mielestään Suomen parhaimman runokokoelman, mutta kun hän meni näyttämään sitä Vikstenille, tämä sanoi: ”Kuule Jyrki. Nämä sinun runot ovat sellaisia, että kyllä sinun prosaistina pitää pysymän. Mennään syömään.” Kerran hän oli sitten kirjoittanut mielestään Suomen parhaimman romaanin, kun proosaa piti olla. Ville sanoi: ”Tämä sinun käsikirjoituksesi on aivan jalat irti maasta. Mennään syömään.”

En ollut koskaan kuullutkaan Jyrkistä ennen tätä, mutta halusin tietää kuka hän oikein oli. Kahdeksankymmentäluvun lopulla Jyrki voitti Mikael Agricola -palkinnon esikoisromaaninsa käsikirjoituksella. Sittemmin WSOY oli julkaissut häneltä myös novellikokoelman ja toisen romaanin. Että oikein WSOY. Tämähän oli kova heppu.

Aikaisemmin olin haaveillut kirjailijan urasta, siitä että elättäisin itseni kirjoittamalla kirjoja, mutta niin kuin muillekin, myös meille sanottiin kirjoittamisen opintojen alussa, ettei se semmoinen täällä Suomessa onnistu mitenkään. Muutama lottovoittaja kerrallaan on, muut hakevat apurahoja, työttömyystukea ja toimeentulotukea ja keräilevät tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Tai tekevät jotakin oikeaa työtä.

No minua ei mikään oikea työ kiinnostanut. Nyt minä halusinkin olla kuin Jyrki: halusin että jonakin päivänä elättäisin itseni opettamalla kirjoittamista ja rahoittaisin sillä kirjailijantyöni, jota siis tekisin harrastuksena. Hyvä. Ei tarvitsisi tehdä oikeaa työtä eikä hankkia oikeaa ammattia. Jonakin päivänä minusta tulisi kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Ei vielä, mutta jonakin päivänä.

Muitakin esikuvia alkoi tipahdella tähän kuvioon: Juha Seppälää, Joni Skiftesvikiä, Kari Hotakaista.

Ja keväällä meille tuli vierailevaksi opettajaksi Taija Tuominen, jonka Tiikerihai -romaani oli juuri tosi kuumaa kamaa. Se oli voittanut Olvi-säätiön palkinnon ja ylipäänsä siitä kohkattiin kauheasti. Kova tyyppi.

Minä olin kirjoittanut lukuvuoden aikana ensimmäisen romaanikässärini valmiiksi ja Taija vertasi minua sen perusteella ”WSOY:n mieskirjailijoihin, niin kuin Hotakainen ja Tervo”. Voi pojat. Taisivat olla melkein kaikki esikuvani siihen aikaan södikan miehiä. Jonain päivänä, ei vielä, mutta jonain päivänä…

Tullessani opintoihin kirjailijuuskäsitykseni taisi olla jotakuinkin:

– Henkilö, joka elättää itsensä kirjoittamalla kirjoja. Tavattoman viisas ihminen, jonka viisautta todistaa se, että hän kirjoittaa kirjoja ja että hän kirjoittaa niitä niin hyvin, että elättää itsensä sillä. Voidaan esimerkiksi kysyä häneltä mielipidettä uutisissa mihin tahansa asiaan, koska kirjailijuus, vaikkei teekään hänestä kaikkien alojen asiantuntijaa, tekee hänestä mielipiteiden erikoishenkilön.

Kun sain tietää että tämä on epärealistista, kirjailijuuskäsitykseni otti nopeasti tällaisen muodon:

– Henkilö, jonka kirjoja on julkaistu joltakin kustantamolta, joita Suomessa ovat WSOY, södikka, ja pari muuta. Mitä niitä nyt oli. ”Tuomas seisoo niin kuin…”, joo, ja sit ”Tähtiä kuin…”, joo, Poikia on Jukolassa. Jonakin päivänä. Jonakin päivänä.

Aloin miettiä millaista hyvä teksti on ja mietin sitä ennen kaikkea ihailemieni kirjojen ja kirjailijoiden näkökulmasta. Että hyvä teksti on sellaista kuin nämä seppälät ja skiftesvikit ja tervot ja hotakaiset ja muut kirjoittavat. Että yhdistääköhän niitä jokin? Ja kyllähän niitä yhdistää. Aloin kokeilla osaisinko kirjoittaa samaan tapaan kuin he ja kyllähän osasin. Mitä enemmän apinoin heitä, sitä parempaa palautetta sain sekä opiskelutovereilta, että opettajalta. Eräästä novellistani Jyrki sanoi koko luokan edessä: ”Kun itse olen kirjoittanut jotakin näin hyvää ja valmista, jos siis ylipäänsä olen ikinä kirjoittanut mitään näin hyvää, mä yritän pakkomielteisesti löytää sitä edes jotakin vikaa. Ja löysinhän mä tästäkin lopulta. Sulla on väärä aikamuoto tossa yhdessä lauseessa.”

Näin piti kirjoittaa. Näin kirjailijat kirjoittavat. Kustantamoissa olisi sitten editoijia, jotka korjaisivat sen aikamuodon siitä yhdestä lauseesta.

Ihanaa! Ja ahdistavaa. Entä jos sille jalustalle ei pääsisikään. Entäs jos sinne pääsisivät aivan toiset, minua paljon huonommat kirjailijat.

Olin silloin parikymppinen, ja kuinka ollakaan, kirjallisuusmakuni tulisi vielä muuttumaan. Jo seuraavana vuonna apinoin aivan toisia kirjailijoita.

Sitä seuraavana vuonna tuli mieleen, että onkohan sittenkään mielekästä yrittää kirjoittaa samalla tavalla kuin jotkut kaikki muut. Tai käytännöllisesti katsoen samalla tavalla kuin kaikki muut. Ja että jos kirjoittajakoulutuksen tarkoituksena oli löytää jokin sellainen kuin ”oma ääni”, niin miksi ihmeessä kaikkien ääntä arvotettiin samalla apparaatilla. ”Adjektiivitauti” oli helppo sana heittää, jos ei muuta sanottavaa keksinyt. Lauseenvastikkeita teksteistä löytyi aina varmasti, ja niitä ei saa olla. Jopa sellainen, meillä silloin tosi yleinen puheenparsi, kuin ”tää teksti toimii, tää juttu toimii, tää ei toimi”, alkoi arveluttaa. Mitä se sellainen toimiminen oli ja miksi sen puuttuminen oli itsestäänselvästi huono asia.

Södikan miehillä ei taatusti ollut adjektiivitautia, heidän harvoja lauseenvastikkeitaan oli melkein mahdotonta huomata, heidän passiiveissaan oltiin miehekkäästi ja heidän tekstinsä toimi varmasti. Se ei voinut olla toimimatta hyvin samaan tapaan kuin halkopino ei hevin voi olla toimimatta. Ja mikäs siinä. Halkopinoja tarvitaan. Mutta se ei ole puun ainoa olomuoto.

Ja mistä helkkarin syystä niin monilla meistä oli sellainen käsitys, että kirjallisella työllä toimeentulemisella ja kirjallisella laadulla oli niin selkeä syy-yhteys. Että mitä parempi ja taidokkaampi kirjailija, sitä paremmin hän menestyisi, ehkä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Ehkä se oli kaksinkertaista toiveajattelua. Ensin oli se toive, että olemme erityisen lahjakkaita, siis aivan poikkeuksellisen hyviä skribenttejä. Ja sitten se, että tämä lahjakkuus määrittelee sen, miten hyvin pärjää taloudellisesti. Niinpä kirjoittamisen opiskeleminen varmistaisi sen, että meistä tulisi ainakin menestyvämpiä ja parempia kirjailijoita kuin niistä, jotka eivät olleet hankkineet siihen muodollista koulutusta. Kaksinkertainen toiveajattelu. Haaveen kehäpäätelmä.

Onnekseni makuni alkoi muuttua. Pian suosikkikirjailijani saattoi olla joku täysin tuntematon henkilö. Ja suosikkikirjani saattoi olla jopa jonkin keskisuuren kustantamon julkaisema.

Mutta vasta Ntamon nousu ja Kirja Kerrallaan -kustantamon poEsia -sarja saivat minut ajattelemaan, että jopa paras kirjallisuus saattoi tulla jostain aivan muualta kuin isoilta tai keskisuuriltakaan kustantamoilta. Ja myöhemmin jopa niin, että ollakseen loistavaa kirjallisuutta, teoksen ei tarvinnut olla kirjaimellisesti kustannettu, vaan sen julkaisu saattoi perustua tarvepainatukseen, mutta myös niin, että julkaisu saattoi olla jotakin muutakin kuin perinteinen painettu kirjajulkaisu.

Voisiko sellaista henkilöä sitten sanoa kirjailijaksi, joka ei ole edes yhtä kirjaa julkaissut?

Helkkari, joskus ei tee mieli sanoa kirjailijoiksi suurinta osaa niistäkään jotka ovat julkaisseet useita. Tiedän ihmisiä jotka taatusti nikottelevat joka kerta kun joutuvat tituleeraamaan minua kirjailijaksi.

Wikipedian mukaan ”[k]irjailija on henkilö, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut kirjoja, varsinkin kaunokirjallisia teoksia.”

Wikipedian Kirjailija-artikkelin tiedot painottuvat Suomen Kirjailijaliiton määritelmiin. Artikkelissa todetaankin: ”Kirjailijaksi identifioitunut henkilö haluaa usein liittyä alan järjestöön vahvistaakseen näin ammatillista identiteettiään. Suomessa tällainen järjestö on Kirjailijaliitto, johon ”hyväksyminen edellyttää, että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana”.” Millaisia sellaiset suomenkieliset, taiteellisesti korkeatasoiset teokset ovat, joiden perusteella voidaan kirjoittajaansa pitää kirjailijana? Sen päättää Kirjailijaliiton johtokunta tapauskohtaisesti.

Kirjailija-tittelin valvonnassa Kirjailijaliitto onkin keskeinen vallankäyttäjä. Kaikki muistavat Kata Kärkkäisen vaikeudet päästä jäseneksi. Tällöin käytettiin ilmaisua ”odotamme tuotannon täydentymistä”. Sittemmin tuotannosta on tullut siinä määrin täysi, että nykyisin Katariina Sourina tunnettava kirjailija on kirjailija myös liiton mielestä. Kun Minttu Vettenterä tituleerasi itseään kirjailijaksi Enkeli-Elisa -keissin julkipyörteissä, kutsuttiin kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis julkisuuteen kyseenalaistamaan Vettenterän kirjailijuutta. Hänen viestinsä oli sama kuin monien varmastikin itseään oikeina kirjailijoina pitävien henkilöiden puolijulkiset kommentit sosiaalisissa medioissa: koska Vettenterän kirjat on julkaistu ns. palvelukustanteina, häntä ei oikeastaan voida pitää oikeana kirjailijana.

Wikipediassa käytettiin kiinnostavaa ilmaisua: ”ammatillista identiteettiä vahvistaakseen”. Eli mikäli joku toinen, mielellään arvovaltainen, kollegoista koostuva yhdistys, pitää minua kirjailijana, olen vähän enemmän kirjailija kuin jos ei pitäisi. Kuulostaa kummalliselta. Ohjautuuko identiteettimme, vaikkakin vain ammatillinen, näin suuresti ulkoisen tunnustuksen mukaan ja jos määräytyy, niin pitäisikö liiton jäsenyyden määräytyä jollakin muulla perusteella kuin ulossulkemisen periaatteella.

21.2.2012 Antti Nylén kirjoitti blogissaan otsikolla ”Sydämeltään sydänkirurgi” tähän tapaan:

[Tässä kohdassa luin Antti Nylénin blogi-kirjoituksen kokonaisuudessaan. Sen voi lukea täältä.]

En tiedä onko minulla ollut ainuttakaan oman oppiaineeni opiskelijatoveria, jonka yksi tärkeimmistä motiiveista opiskelulle ei olisi ollut kirjailijantyö. Opiskelijoistani joka ikinen haluaa kirjailijaksi.

Suurimmasta osasta opiskelutovereitani ei ole ainakaan vielä tullut julkaisseita kirjailijoita, heistä on tullut jotakin muuta, he ovat sitoutuneet johonkin muuhun. Kaikista opiskelijoistani ei varmaankaan tule julkaisseita kirjailijoita, vaikka muuta toivonkin. Luultavasti heistäkin suurin osa sitoutuu myöhemmin johonkin muuhun.

Mutta opiskeluaikana, kun jokaisella vielä roihuaa voimakkaana haave kirjailijuudesta, on tietysti hyvä sitoutua siihen. Katson että kirjailijuudesta haaveileminen siten, että mielessä on jokin tietynlainen kirjailijuus päämääränä, saa haaveilijan toteuttamaan tietynlaista kirjailijuutta, toisintamaan sitä mitä on jo tehty, apinoimaan, kulkemaan kuljettuja polkuja, täyttämään saappaita.

Vaan jos päätämmekin, että kirjailijuus ei ole sen kummempi juttu, kuin että joko sitoudumme siihen tai emme, voimme sitoutua siihen haluamallamme tavalla. Jos minä olen jo kirjailija, minun ei tarvitse kulkea tiettyä polkua, kirjoittaa samoin kuin joku toinen, elää jotakin tiettyä ”kirjailijan elämää”. Oma elämäni on joka tapauksessa juuri tämän kirjailijan elämä ja sillä selvä.

Niinpä Antti Nylénin ”Sydämeltään sydänkirurgi” on nykyään ensimmäisiä opinkappaleita, joita opetuksessani tuon esiin. Osa on sen kanssa samaa mieltä, ja toteaa oitis, että mehän olemme kirjailijoita, minäkin, osa ajattelee edelleen että vasta jotkin tietyt saavutukset tekevät kirjailijasta kirjailijan. Ja se on hyvä niin. En halua pakottaa kenellekään mielipiteitäni, mutta haluan mahdollistaa kaikille ajatuksia joita eivät ehkä olisi muutoin tulleet ajatelleeksi.

Kuten tunnettua, vuoden 2010 Runeberg -kilpailusta pudotettiin Ntamon ja poEsian kirjat pois omakustanteina. Palkintoraadissa Kirjailijaliittoa edustanut Orvokki Autio perusteli päätöstä sanomalla ”Kirjailijuuteen ei ole oikotietä”, millä käytännössä siis tarkoitettiin sitä, että vasta kustannussopimus kaupallisen, vakiintuneen kirjanjulkaisijan kanssa on ainoa tie oikeaksi kirjailijaksi.

Samaa ajatusta toisinti Kirjailijaliiton puheenjohtaja Enkeli-Elisa -tapauksen yhteydessä. Mutta onko Minttu Vettenterä sitoutunut kirjojen kirjoittamiseen. Aivan taatusti. Luultavasti kokonaisvaltaisemmin kuin monet liiton jäseneksi päässeet.

Julkaisukentän muutosten keskellä tällainen tittelimustasukkaisuus kuulostaa vähintäänkin erikoiselta. Mutta se niin ajatteleville sallittakoon. Opiskelijoillekin.

Itse tahdon kuitenkin puolustaa näkemystä, jonka mukaan kirjailijaksi on AINOASTAAN oikoteitä. Toiset oikotiet ovat pidempiä, toiset lyhyempiä. Tärkeintä että jokainen tuntee valitsemansa tien omakseen. Omaa tietäni helpotti kummasti kun oivalsin etten sittenkään halua olla uusi Juha Seppälä, vaan ihan vaan sama vanha Tero Hannula sillä erotuksella, että kirjoja on julkaistu. Eikä oikeastaan sekään tunnu yhtä tärkeältä enää.

Kuten Tommi Parkko toteaa Runouden ilmiöitä -kirjassaan, runoilijuutta ja runokenttään kuulumista ei nykyään enää kyseenalaisteta kirjajulkaisujen puuttumisen vuoksi, vaan runoilijuus tuntuu määrittyvän erilaisten sosiaalisten kytkösten ja yhteisöllisyyden kautta. Puhutaan myös runotoimijoista tai runoaktivisteista. Kuka käy esiintymässä poetry slameissa ja open miceissa, kuka kirjoittaa runoblogia, kuka järjestää runotapahtumia ja niin edelleen.

Runoilija-tittelillä ei ole omaa portinvartijaa. Tuskin koskaan kuulee sanottavan ”Hän ei ole oikea runoilija”. Kirjailijuus sen sijaan saatetaan kiistää.

Miksi ihmeessä? Mikäli termiä halutaan varjella kulumiselta käytössä, koska se on jotakin niin ylevää, niin miksi se sitten kysyttäessä määritellään taloudellisin perustein? ”Hän saa kirjojen kirjoittamisesta niin paljon rahaa, että elättää itsensä ja perheensä sillä.” ”Hänen kirjojaan on julkaissut tunnettu kaupallinen kustantamo.” ”Hänen kirjoistaan on otettu niin ja niin suuria painoksia.”

Ei kauhean ylevää. Mutta on kovin vaikeaa löytää mitään helposti artikuloitavia määreitä sille, mikä on ylevää, taiteellisesti laadukasta kirjallisuutta, koska se on niin suurilta osin subjektiivista. Samasta syystä Kirjailijaliitto on määritellyt valintaperusteensa niin epämääräisesti.

Minut kirjailijuuden tittelihierarkioista vapautuminen on vapauttanut joskus aiemmin vaivanneesta tarpeesta tulla tietynlaiseksi kirjailijaksi ja saada sitä kautta kirjailijuudelleen mahdollisimman laajaa hyväksyntää.

Minun nähdäkseni opiskelijoilla se, että he ovat myöntäneet olevansa kirjailijoita, eivätkä ainoastaan kirjailijuudesta haaveilevia opiskelijoita, siis se että he ovat tulleet kaapista, on vapauttanut heidät valitsemaan oikotietään rauhassa. Vaikka se oikotie sitten olisikin apinointia, jonkun toisen jäljissä kulkemista. Ainakin se on silloin hieman vapaammin valittua apinointia.

P.S. Jyrki on luultavasti edelleen yksi cooleimmista tyypeistä ikinä.


Lahjattomien diletanttien kapinasta kaikkia taiteen hierarkioita ja arvottamisperiaatteita vastaan

”Minttu Vettenterä saattaa olla 2010-luvun merkittävin neromyyttiä riisuva kirjailija.” Jos joku jaksaa lukea tämän sepustuksen loppuun, siitä käy erinomaisesti selville, että tässä kokeellisessa kirjallisuusliikkeessä ei ole kyse muusta kuin lahjattomien diletanttien kapinasta kaikkia taiteen hierarkioita ja arvottamisperiaatteita vastaan. Homma on edennyt siihen pisteeseen, että nämä akateemiset kapinalliset ottavat lyömäaseekseen jopa viiden sentin viihdekirjallisuuden.

Näin puhui eräs Facebook-kaverini linkittäessään erääseen Luutiin blogaukseen.

Mua jäi vaan kovasti kiehtomaan tämä. Siitä taitaa olla reilu kuukausi kun nämä sanat lausuttiin Facebookiin, ja edelleen ne palajavat mieleeni. Selvästikin tuo kommentti on kirjoitettu loukkaamistarkoituksessa, mutta en loukkaantunut kenenkään puolesta ja oikeastaan mun on aika vaikea kuvitella kenenkään loukkaantuvan tästä.

Kommentti on totta kai asenteellinen ja typerä, tai provokatiivinen, kuten nykyään sanotaan kaikesta asenteellisesta ja typerästä, mutta vahingossa siinä sanotaan joitakin tosi kiehtovia asioita.

1. Kapina kaikkia taiteen hierarkioita ja arvottamisperiaatteita vastaan

Mä ymmärrän TAITEEN kapinana kaikkia hierarkioita ja arvottamisperiaatteita vastaan. Siis myös taiteen hierarkioita ja arvottamisperiaatteita vastaan. Taide joka ei kapinoi taiteen hierarkioita ja arvottamisperiaatteita vastaan alistuu niille. Se on sylikoirataidetta. Miksi sille pitäisi edes antaa taiteen nimi? Jos taide on taiteen hierarkioiden ja arvottamisperiaatteiden tunnustamista, en halua olla sen kanssa missään tekemisissä.

Toisaalta tämän kokeellisen kirjallisuusliikkeen* sisällä näyttäisi olevan paljon kunnioitusta taiteen hierarkioita ja arvottamisperiaatteita (mitä noi sanat sitten tarkoittavatkaan) kohtaan ja jopa toivetta tulla tunnustetuksi ja arvostetuksi siinä mitä tekee. Ihan luonnollinen toive. Kaikki eivät varmastikaan jaa tätä toivetta, mutta kokeellinen kirjallisuusliike onkin mielestäni aika paljon heterogeenisempi [poistin kappaleen lopun, koska en koe tarpeelliseksi edelleen vahvistaa sitä höpsöä vastakkainasettelua jota me kaikki niin kernaasti vahvistamme]

*Kirjoitan kokeellisen kirjallisuusliikkeen tässä ilman sitaatteja, koska vaikka kyse ei olekaan mistään ohjelmallisesta liikkeestä, voidaan kai sanoa että vähintäänkin liikehdintää tapahtuu. Vastakaanon nyt viimeistään vahvisti sen.

2. Lahjattomat diletantit

Jos ykköskohta oli näistä kiehtovista jutuista ilmiselvin, toinen on ehkä kaikkein kiehtovin. Ja se on sitä aika monesta näkökulmasta.

Kokeellisuus ei edellytä aina mitään erityistä lahjakkuutta, ei edes luovuutta. Monesti epäluovuus voi olla kokeellisen teoksen kiinnostavin piirre. Siitä voisi tietysti kiistellä maailman tappiin asti, ovatko konseptualistiset taideteokset luovia, luovuuden tulosta, tai onko niiden tekeminen edellyttänyt lahjakkuutta. Olisiko sellainen keskustelu kiinnostavaa? Mahdollisesti (todennäköisesti ei). Olisiko sellainen keskustelu hyödyllistä? Vaikea kuvitella.

Lahjakkuuden määrittelykin on tietysti mahdottoman vaikeaa. Sana pohjautuu käsitykseen siitä, että kyky tehdä joitakin asioita nähdään lahjana Jumalalta. Tällaiseen käsitykseen voi uskoa tai olla uskomatta, mutta harva kai kiistää sitä, että asioissa voi harjaantua toistamalla niitä paljon. Toistamalla. Kokeellisuudessa taas voisi olla kyse siitä, että kokeillaan jotakin uutta, jotakin sellaista, mitä itse, tai kenties kukaan muukaan, ei ole aiemmin tehnyt. Tässä tekemisessä voi onnistua tai epäonnistua, mutta nämä vaihtoehdot eivät määrittele sitä onko lopputulos taidetta. Voisi kai ajatella, että ihminen joka onnistuu jossakin, mitä ei ole aikaisemmin kokeillut (tai mitä kenties kukaan ei ole aikaisemmin kokeillut) on joko lahjakas tai onnekas.

Kysymys lahjakkuudesta tai luovuudesta tuntuu minusta vuosi vuodelta merkityksettömämmältä. Onko sillä lopulta merkitystä, kuinka paljon, jos ollenkaan, lukemaani kirjaan on tarvittu ja käytetty lahjakkuutta ja luovuutta, jos kirja on hyvä? Vai onko se vähemmän hyvä, jos tekijä onkin lahjakkuuden ja luovuuden sijasta hyödyntänyt esimerkiksi älyä ja uutteruutta?

Diletantin määrittely on paljon helpompaa, mutta diletanttiuteen voi suhtautua monella eri tavalla. Minut tähän blogaukseen innoittaneen lausahduksen kirjoittaja suhtautuu diletanttiuteen selvästikin halventavasti. Hänen mielestään taidetta tulee tehdä vain niiden, joilla on siihen muodollinen koulutus. Sitaatin lausahtajalla itsellään ei, hauskaa kyllä, ole muodollista koulutusta taiteen tekemiseen, mutta siitä puhumiseen kylläkin. No, tämä on tylsämielistä saivartelua. Sori.

Kokeelliseen kirjallisuusliikkeeseen määrittyvillä henkilöillä aika usein on maisteritutkinto kirjoittamisesta tai kirjallisuudesta, löytyy tutkijoita ja tohtoreita jne. Itse asiassa kouluttamattomat, itseoppineet diletantit ovat aivan selkeästi vähemmistössä. Puhuja ei siis selvästikään viittaa kouluttautumisen määrään, vaan sen laatuun. Hänellä on vakaa usko siihen, että nuo kokeellikot, mokomat anarkistit, ovat kouluttautuneet maistereiksi paljon huonommin kuin hän itse.

Hauskaa kyllä, kokeellista runoutta kuulee moitittavan myös liiallisesta akateemisuudesta. Akateemisesti kirjoittava diletantti kuulostaakin äkkiseltään kauhistukselta, mutta loppujen lopuksi oikeastaan aika kiinnostavalta.

Unohdetaan nyt kokonaan se, että puhuja puhuu ensin diletanteista, mutta kutsuu heitä jo seuraavassa virkkeessä akateemisiksi kapinallisiksi.

Ja on sanottava, että monet kiinnostavimmat jutut kokeellisella kentällä ovat juuri diletanttien, itseoppineiden tuotoksia. Satu Kaikkonen esimerkiksi on kansainvälisestikin tunnettu visuaalisen runouden taitaja. Jos nyt joku itseoppinut täytyy tähän esimerkiksi arpoa. Hänkin on korkeakoulutettu, muttei taiteen alalta. Määritelmällisesti siis kaiketi diletantti.

Diletantti-sana pohjautuu italiankieliseen verbiin dilettare, joka tarkoittaa hurmaamista ja viehättämistä. Tämä italian kielen sana puolestaan juontuu latinan verbistä delecto, joka merkitsee suunnilleen samaa.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Diletantti

Kirjoittamisen opettajana koen yhdeksi tärkeimmistä haasteistani sen, miten saan opiskelijani olemaan hylkäämättä diletanttiuttaan, miten saan heidät ymmärtämään hurmaamis- ja viehättämistaitonsa ainutlaatuisuuden, miten saisin varjeltua heidän hurmaantumistaan ja viehättymistään. Miten rohkaista heitä urautumisen sijasta rakastamaan taidetta. Se on työni vaikein, rakkain osa.

3. Ei kyse muusta

”–tässä kokeellisessa kirjallisuusliikkeessä ei ole kyse muusta kuin lahjattomien diletanttien kapinasta kaikkia taiteen hierarkioita ja arvottamisperiaatteita vastaan.”

Lahjattomien diletanttien kapina kaikkia taiteen hierarkioita ja arvottamisperiaatteita vastaan olisi niin upea, kaunis asia, että se yksistään riittäisi perustelemaan sanotun kokeellisen kirjallisuusliikkeen olemassaolon. Ei sillä että sen olemassaolo kaipaisi oikeutusta.

On vähän harmillistakin, että kokeellisessa kirjallisuusliikkeessä ei ole kyse juuri ollenkaan lahjattomien diletanttien kapinasta kaikkia taiteen hierarkioita ja arvottamisperiaatteita vastaan. Sellainen kuulostaisikin Guy Debordin epätäydelliseltä fantasialta. Toivon että lahjattomien diletanttien kapina kaikkia taiteen hierarkioita ja arvottamisperiaatteita vastaan tapahtuu joskus.

Tekisi mieleni jatkaa tätä päämäärätöntä horinaa pidemminkin, mutta muistin juuri mistä aloitin. Keskustelukumppanini, alkuperäinen puhuja viittasi Aleksis Salusjärven kommenttiin Luutii-blogissa. Aleksis Salusjärvi on kriitikko, mutta puhuja valjasti hänet, tai tarkemmin yhden hänen kommenttinsa, edustamaan kokonaista kokeellista kirjallisuusliikettä. Salusjärvi on äänekkäimpiä kokeellisesta kirjallisuudesta puhujia, että siinä mielessä on perusteltua vetää yhteyksiä, muttei ehkä aivan näin pitkälle.

On tietysti myös minulta täysin epäreilua poimia Facebookista jonkun yksittäinen, typerä kommentti tällä tavalla esiin. Olen varmasti laukonut sosiaalisissa medioissa aivan yhtä typeriä asioita ja selvinnyt joka kerta ilman että kukaan olisi saivarrellut niistä blogissaan. Mutta kun minä aivan vilpittömästi viehätyin siitä, mitä kaikkea hän tuli vahingossa sanoneeksi. Tarkoitukseni oli kirjoittaa inspiroitunut, innoittunut, kaunis teksti aiheesta, mutta epäonnistuin vähän samalla tavalla kuin hän epäonnistui yrityksessään kirjoittaa halveeraava kommentti kokeellisesta kirjallisuusliikkeestä.


Kirjankustantamisen kaupallisuuksista

On kai arvattavaa, että jos myyttistä kirjailijanerokäsitystä lähtee purkamaan, voi syntyä keskustelua ja se keskustelua voi saada aika huvittaviakin piirteitä. Luutiissa Maaria Pääjärven ansiokas satiiri on kirvoittanut monenmoista. En oikein tahdo osallistua siihen keskusteluun, koska Enkeli-Elisasta ja Minttu Vettenterästä en ole vielä muodostanut mitään edes teoriassa kiinnostavaa mielipidettä, koska faktat keissin tiimoilta ovat vielä tarkentumatta. Odotan uteliaisuudella banalisoituuko Vettenterän lupaus tietojen varmistamisesta, ja statetment: ”Enkeli-Elisa on ollut olemassa” siihen, että Minttu Vettenterä on itse Enkeli-Elisa, joka ”kuoli” kiusaamisen vuoksi.

Sen sijaan mä otan kiinni sellaisesta langanpäästä, mistä voin sanoakin jotakin, ilman että joudun spekuloimaan hirveän paljon. Mainitussa Luutii-keskustelussa Maaria Pääjärvi siteerasi minua:

Ja tässä vielä perspektiiviä kirjailijuuteen: “Aion ihan piruuttani ja ilkeyttäni ottaa käyttöön sanan ‘kaupalliskustannekirjailija’ kuvaamaan sellaista kynäniekkaa, jonka teoksia on julkaissut selkeästi kaupallinen kustantamo. Pidätän itselläni oikeuden määritellä selkeästi kaupallisen kustantamon jokseenkin mielivaltaisesti. Lisäksi alan kutsua ‘pörssikapitalistikirjailijoiksi’ kaikkia, joiden teokset julkaistaan pörssikonserniin kuuluvan julkaisijan kautta. Omakustanne-, palvelukustanne- ja tarvepainatuskirjailijat saavat tyytyä pelkkään ‘kirjailijaan’, sillä heidän kirjailijuuteensa ei liity sellaisia taloudellisia kytköksiä, jotka olisi syytä tuoda esiin heidän kirjailijuudestaan puhuttaessa.” Tero Hannula, facebook-status, eilen.

Sivumennen sanoen: Maaria kysyi minulta kohteliaasti luvan siteeraamiseen, vaikka Facebook-päivitykseni ovatkin julkisia, annoin luvan tietenkin, ilomielin, mutta julkaisupaikan muutoksen huomasin saavan aikaan kiinnostavan muutoksen tekstin sävyssä. Se, mikä Facebookissa oli selkeästi ironiseen sävyyn huiskaustua piruilua, muuttuikin Luutiissa lähes manifestin omaiseksi julistukseksi. Siltä ainakin tuntui.

En tiedä suhtautuivatko kommentoijat siihen sellaisena, tuskin sentään, mutta pari kommenttia kirposi ja tekee mieli puuttua niihin hieman.

Onko Suomessa enää suurta kaunokirjallista kustantamoa, jonka emoyhtiö olisi pörssinoteerattu?

Ei. WSOY:nkin omistaa nykyisin Bonnier, joka on listaamaton sukuyhtiö.

En tiedä puhuuko Tommi Melender tahallaan aidanseipäistä aidan sijaan, vai onko varsinaisen pointin sivuuttaminen vain yhden kiinnostavan detaljin esittämisestä aiheutuva sivuoire. Sillä se, että pörssikonserniin kuuluvia kustantamoja ei juuri nyt ole, ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö niitä olisi ollut (on ollut) ja etteikö sellaisen kautta kirjoja julkaisseita tekijöitä olisi elossa runsain määrin (on kyllä). (Teos Oy:stä ja Herlinistä voisi varmaan saivarrella tässä kohtaa, mutta se tuskin olisi aiheen kannalta mielekästä.) Melenderin tähän yhteyteen valitsema retorinen kuvio on kiinnostava (paljastava?). Hän esittää retorisen kysymyksen, joka ei kaipaa vastausta, mutta melkein vastaa itse itseensä sanavalinnalla (enää), minkä jälkeen kirjoittaja vastaa itse esittämäänsä retoriseen kysymykseen kolmen merkin mittaisesti ja tylyn toteavasti. Ei. Ja vielä piste. Sitten selitys sille, miksi ehdottomasti ei ei ja jyrkkä ei. Ei sitten varmana ole, onko muka? ei ole.

Toinenkin kommentti aiheutti hieman ihmetystä.

Tero Hannulan Facebook-status ei avaa minulle oikeastaan mitään uutta perspektiiviä kirjailijuuteen, mutta tuossa ajatuskuviossa kaupallisuuteen suhtaudutaan tosiaan aika mielivaltaisesti.

Minusta kun näyttää siltä, että tarvepainatusperiaatteella toimiva kirjanjulkaisupalvelua tarjoava BoDin kaltainen yritys on varsin kannattava bisnes; toimintaan ei liity kaupallista riskiä, mutta voitot ovat taatut kun kohdalle osuu sellainen hittikirja kuin vaikkapa Jonakin päivänä kaduttaa.

“Toimintaideamme on, että jokainen voi julkaista kauttamme kirjan; emme arvostele kirjoja sisällöllisesti eikä kirjan julkaisuun sisälly taloudellista riskiä.” (BoD esittäytyy verkkosivuillaan)

Tämä ehkä tarkoittaa sanoa, ettei kirjailijalle koidu taloudellista riskiä, mutta ennenkaikkea voimme lukea, että yritykselle ei koidu taloudellista riskiä, koska kirjailija ostaa julkaisupalvelun = kustantaa digitaalisen painomallin valmistuksen. Kirjan ei tarvitse myydä ensimmäistäkään kappaletta, mutta jos se kuitenkin myy, jokainen myyty kappale tuo lisää voittoa BoDille.

BoD myös kertoo, että se on kasvanut viime vuosina merkittävästi, että sen markkinaosuus yksin Saksassa on 80%, ja että yrityksen strategiaan kuuluu laajeneminen uusille markkina-alueille. BoDilla on toimipisteitä useissa maissa ja se on osa saksalaista Libri-konsernia.

Eikö kuulosta aika selkeän kaupalliselta liiketoiminnalta?

Minusta se kuulostaa huomattavasti kaupallisemmalta toiminnalta kuin sellaisella yleiskustantamolla, jonka liikeidea on “kustantaa hyviä suomenkielisiä kirjoja”, ja joka kustantaa niitä usein tietoisen tappiollisesti vain siitä ilosta, että näkee niissä tiettyjä esteettisiä arvoja.

Eikö esim. BoDin ja Vettenterän välillä ole olemassa taloudellista kytköstä, ja jos ei niin miksi ei?

Veera Antsalo keikauttaa siis väitteeni ihan ylösalaisin. Se mitä minä väitin mustaksi, onkin valkoista ja valkoinen itse asiassa onkin mustaa. Jos Tommi Melenderin kohdalla on kiinnostavaa spekuloida hänen retorisilla keinoillaan, niin Antsalo mielestäni taas ihan selkeästi kapsahtaa katajaan argumentoinnissaan (Melender siis ei esittänyt mitään sellaista, minkä voisi argumentoimalla osoittaa epätodeksi, mutta käytti kieltä, joka vähintäänkin jättää tilaa pohdinnoille). Kun minä puhun siteeratussa status-viestissäni sellaisesta taloudellisesta kytköksestä joka olisi syytä tuoda esiin jonkun kirjailijuudesta puhuttaessa, viittaan mielestäni ilmiselvästi sijoitukseen jonka kustantamo tekee ja taloudelliseen riskiin, jonka kustantamo ottaa. Antsalo puolestaan keikauttaa asetelman päälaelleen ja esittää, että merkittävä taloudellinen kytkös onkin siellä, missä taloudellista riskiä EI ole otettu. Provosoiva väite, mutta, kaikella kunnioituksella, kaatuu nähdäkseni omaan nokkeluuteensa. Sillä siellä, missä ei ole otettu taloudellista riskiä, eikä aiotakaan ottaa, ei kai voida katsoa syntyneen sellaista taloudellista velvoitetta, jota jonkun odotettaisiin täyttävän. BoD:n toiminta sinänsä on tietenkin taloudellista, kaupallista toimintaa, mutta BoD, näin minulle on kerrottu, julkaisee kenen hyvänsä teoksia tietyin teknisin ehdoin. BoD:n tapauksessa ei siis synny taloudellista riskiä, ei myyntitavoitteita, joiden täyttymättä jääminen tekisi kustantamisesta tappiollista, ei mitään sellaista taloudellista kytköstä, jonka voisi kuvitella vaikuttavan kirjailijan työhön.

Tämä siis on Antsalon mielestä kaupallisempaa kirjan julkaisemista, kuin se, että kustantamo tekee työnsä, ottaa taloudellisen riskin, sijoittaa teokseen, ottaa teoksesta painoksen, ja pyrkii toiminnallaan vaikuttamaan siihen, että teoksesta saatavat tulot ylittävät siihen sijoitetut menot. Mikäli teos jää tappiolliseksi, kustantaja saattaa esimerkiksi pohtia, mikä teoksen sisällössä mahtoi sitten olla vikana, kun se ei miellyttänyt riittävän suurta lukijakuntaa. Syntyy odotuksia. Myyntiodotuksia, odotuksia siitä, millaista on hyvä kirjallisuus, millainen on kiinnostava kirjailija ja niin edelleen. Syntyy selkeä taloudellinen kytkös julkaisijan ja kirjailijan välille. Kytkös, joka on jopa omiaan vaikuttamaan kirjailijan työhön.

BoD:n toiminta voi olla lähtökohdiltaan kaupallisempaa kuin monien perinteisten kustantamojen, mutta sen julkaisupäätökset eivät ole kaupallisia samalla tavalla. BoD:n, tienatakseen rahaa, kannattaa julkaista mahdollisimman paljon nimikkeitä ja käyttää niihin mahdollisimman vähän resursseja. Perinteisten kustantamojen kannattaa julkaista hillitympi määrä nimikkeitä ja käyttää niiden sisällön toimittamiseen enemmän resursseja, jotta teokset saadaan vastaamaan lukijakunnan odotuksia. Näin yksinkertaistaen ja rumasti sanoen.

No, taisin tehdä asiani selväksi.


Maaria Päivinen pohdiskelee blogissaan usein hänelle tärkeää esikoisteostaan nimeltä Pintanaarmuja. Sitä ensimmäistä romaania, jota ei julkaistu, mutta jonka jälkeen kirjoitettuja tekstejä julkaistiin. Aikaisemmin tänään julkaisemassaan blogikirjoituksessa hän paljastaa erään kustantamon todenneen Pintanaarmuista näin:

–kieli vie liikaa huomiota juonelta, ja — nerokkaista kohdista huolimatta ei riitä

Tällaisia kummallisuuksia edellä kuvailemani kaupallinen kirjojen kustantaminen tuottaa. Kieli vie liikaa huomiota juonelta. Samassa kirjoituksessa Päivinen kertoo nyt pyrkivänsä siihen, että juoni tulisi tekstistä paremmin esiin. Ja minä ajattelen, että luojan tähden älä. Jos kieli vie liikaa huomiota juonelta, mitä sitten? Yleensähän on niin päin, että juoni vie liikaa huomiota kieleltä. Tätä kutsutaan Suomessa hyväksi kerronnaksi. Maarialla siis kieli vie liikaa huomiota juonelta. Mutta millainen kieli!

Täytyy pitää taukoja, täytyy muistaa pitää taukoja.
Siispä ensimmäisen kerran koskaan näin hänet kerrostalossamme. Hänen ikkunansa ja minun ikkunani kohtasivat toisensa sisäpihalla vinottain. Minun ikkunani osoitti kohti etelää, hänen kohti länttä. Tapasimme siis tavallaan ilmansuuntien ristikohdassa.
Hän ei varsinaisesti tupakoinut, mutta kun me kohtasimme, oli varjojen värittämä ilta. Syksyinen pimeys, hämärää ja sadetta, ja hänen poskillaan valuivat kyynelet toisensa perään ja hän piteli kättään, se näytti kipeältä ja murskatulta; siniseltä kädeltä, jossa ei ollut yhtään voimaa.

b)

En edes huomaa sinua, teki mieli sanoa, mutta tyydyin tarjoamaan hänelle tupakkaa, heitin kysymättä yhden, hän sai sen kiinni kertakopilla, otti sormiensa väliin, sytytti palamaan, ja hän poltti kuin enkeli tai menneisyys, enkä minä ole koskaan nähnyt toista, jonka huulet imevät niin painavasti, niin ennakkoluulottoman karkeasti, niin lapsellisen tärkeästi.

Tämän jälkeen tulevista otteista minulle syntyy vähän sellainen kuva, että materiaali tässä käsikirjoituksessa saattaa olla hieman vaihtelevaa, mutta ennen kaikkea sellainen kuva, että juoni vie aivan liikaa huomiota kieleltä! Minä olen varmaan poikkeuksellisen keskittymiskyvytön lukija, mutta Päivisen kirjoja lukiessa (no, ei aina muidenkaan kirjoja lukiessa) minulle ei jää juonesta mieleen mitään. Juoni tuntuu yhdentekevältä. Juoni tuntuu sanana jo niin tympeältä, ettei sitä edes halua ajatella. Sen sijaan minulle todellakin jää mieleen Päivisen kieli. Mutta minä en harkitsekaan taloudellisia riskejä Päivisen kirjojen suhteen. Siksi minä luen niitä eri tavalla kuin joku toinen.


%d bloggers like this: