Aihearkisto: Meta

Bloggaamisesta ja riippumattomuudesta

Päästäkseni suorempaan asiaan, en jaarittele siitä, missä kaikkialla kirjablogeista ja niiden riippumattomuudesta on kirjoiteltu, vaikka se minut tätä asiaa saikin pohdiskelemaan.

En ole bloggaillut kirjoista juurikaan. Kotimaisista kirjoista bloggaaminen olisikin hankalaa, koska tunnen jollakin tavalla suurimman osan niistä tekijöistä, joiden kirjoista olen ylipäätään kiinnostunut. Tai siis: jos en pitäisikään jostakin kirjasta, se olisi hankalaa muotoilla, koska minulle on tärkeämpää olla loukkaamatta ihmisiä joista pidän kuin saada sanoa julkisesti rehellinen mielipiteensä heidän töistään. Minusta tuskin olisi kriitikoksi. Toisaalta, olen tavattoman taitava löytämään kaikesta jotain pitämisen arvoista. Voisin hyvin kirjoitella täysin jääviyskysymyksistä välittämättömiä kirjabloggauksia siitä, mistä kaikesta kirjoissa pidän. Kunhan tekisin sitä kategorisesti, enkä siis esimerkiksi päätyisi haukkumaan teoksia joiden tekijää en vielä tunne tai jonka tekijästä en pidä.

Ehkä alan vielä tehdä näin.

Sen sijaan musiikista olen bloggaillut aika paljonkin. Kun blogini löytyi vielä osoitteesta terohannula.com, kirjoittelin monenmoista analyysiä kotimaisista rockfestivaaleista. Valitettavasti blogini hajosi, ja hajotin sen itse vielä niin, että kaikki nuo tekstit hävisivät verkosta, mutta sain tallennettua niistä ison osan koneelleni, jossa ne edelleen ovat.

Blogin hajoaminen tapahtui juuri silloin kun minun piti kirjoittaa ensimmäistä kertaa juttu tapahtumasta, jossa olin lehdistöpassilla. Niinpä perustin musajutuille uuden blogin, Rokkikonttorin. Olen kirjoittanut sinne viimeksi vuonna 2010, mutta muutaman vuoden ajan se oli melko aktiivinen ja todella aktiivisesti luettu blogi. Muistelisin että pari kertaa onnistuin jopa uutisoimaan ensimmäisenä Suomessa jostakin suositun artistin tulossa olevasta keikasta.

Vuosi taisi olla 2007 tai 2008, kun Ilosaarirockin järjestäjistä joku lähetti minulle sähköpostia, että ollaan luettu analyysiäsi ja tykätty, että oletkos ajatellut hakea media-akkreditointia. No en tietenkään ollut ajatellut, mutta innostuin mahdottomasti ja hain. Ja sitten vasta innostuinkin kun sain. Lippu oli jo ostettuna, joten sain laittaa sen myyntiin.

Ilosaarirock oli jo valmiiksi sellainen festari, jota sillä hetkellä eniten symppasin ja se varmasti näkyi kirjoituksissani. Ja se varmaan vaikutti siihen, että sain akkreditoinnin. Sain akkreditointeja paljon muuallekin, mutta Provinssirock ei koskaan minulle mediapassia myöntänyt. Myöhemmin sain kuulla varsin luotettavalta taholta, että se johtui siitä, että kirjoittelin siitä niin kriittisesti.

On vaikea erotella johtuiko provinssikriittisyyteni enemmän objektiivisesta analyysistä, vai omasta tilinteostani syntymämaakuntaani kohtaan. Niihin aikoihin eräs ystäväni oli Provinssilla töissä ja toivoin aina että he saisivat ohjelmiston josta minäkin pitäisin. Kun sellaista ei oikein tullut, turhautumiseni varmaan näkyi kirjoituksissani. Ja jos sellainen tuli, harmitti ettei ollut opiskelijana varaa ostaa kallista lippua.

Ilosaaren suhteen huomasin ajattelevani hölmösti, että minkäköhänlaista juttua he oikein odottavat. Tai paremminkin niin, että mikä on se vähimmäisvaatimus. Kirjoitin pitkiä raportteja, joissa kävin oikeastaan jollakin tavalla läpi koko reissun ja kaikki näkemäni bändit. En ollenkaan ajatellut sitä, että esimerkiksi lehtiin kirjoitettiin huomattavasti suppeampia juttuja. En tiedä miten yllättävä joutuminen osaksi instituutiota vaikutti riippumattomuuteeni. Minähän fanitin bändejä ja festareita jo valmiiksi. Toisaalta isoilla festareilla harvoin on juuri valittamista sellaisissa asioissa, joihin festivaalijärjestäjät voivat vaikuttaa. Ne hommat on yleensä hoidettu melko mallikkaasti. Kritiikki kohdistuu bändeihin, jos on kohdistuakseen. Ja lopulta en kuitenkaan halunnut olla siellä tekemässä juttua, vaan viettämässä vapaa-aikaa, pitämässä hauskaa. Miten voisin pitää hauskaa jos etsisin koko ajan jotain kritisoitavaa? Ja toisaalta, miten autenttinen juttuni olisi, jos se ei perustuisikaan tavallisen festarikävijän kokemukseen? Ja kuitenkaan en kokenut olevani samalla tavalla vapaalla kuin aikaisemmin. Kuitenkin olin vähän kuin töissä, vähän kuin vastuussa jollekin.

Se ei toki estänyt minua olemasta ympäripäissäni koko tapahtuman ajan.

Media-akkreditointi vaikutti juttuihini positiivisesti siksikin, että oli musta tosi mahtavaa, että jotkut festarit tunnustivat ihan yksityiset bloggaajat arvokkaiksi kirjoittajiksi. Tietääkseni se ei tuossa 2008 tai 2009 ollut Suomessa vieläkään ihan hirveän yleistä, mutta voin olla väärässä. Ehkä olin fanipoika, johon oli helppo vaikuttaa antamalla vähän tunnustusta.

Voisin hyvin kuvitella edelleen kirjoittavani festareista juttuja, joissa kuvailisin sitä miten hauskaa oli. Millainen elämys se oli bändeistä johtuen tai niistä huolimatta. Tuskin mediapassin vuoksi jäisivät vessajonot moittimatta tai muut epäkohdat huomauttamatta, mutta ne kannattaa muutenkin asettaa oikeaan mittaluokkaansa, jos ne eivät pilaa koko kokemusta.

Voiko näin ajatella kirjallisuuden kohdalla? Näinkö se tapahtuu? Että yritetään pitää hauskaa ja jos se ei jostain väistämättömistä syistä johtuen onnistu, sitten arvioidaan niitä syitä? Minä koen olevani aika sopeutuvainen ja kykenen kiinnostumaan mistä tahansa ja oikeastaan kykenen pitämäänkin mistä tahansa.

Vai tarkoittaako julkinen kirjoittaminen sitä, että pitää vähän pilata sitä kokemustaan niillä vessajonoilla, sillä juonivetoisuudella, sillä kalliilla kaljalla, sillä tylsällä kielellä? Onks pakko vähän olla fanittamatta?

P.S. Aiheesta on kirjoitettu paremmin mm. Luutiissa ja sieltä löytyy aika kattavat linkkilistat muihin aihetta käsitteleviin blogeihin.

Mainokset

Kirjankustantamisen kaupallisuuksista

On kai arvattavaa, että jos myyttistä kirjailijanerokäsitystä lähtee purkamaan, voi syntyä keskustelua ja se keskustelua voi saada aika huvittaviakin piirteitä. Luutiissa Maaria Pääjärven ansiokas satiiri on kirvoittanut monenmoista. En oikein tahdo osallistua siihen keskusteluun, koska Enkeli-Elisasta ja Minttu Vettenterästä en ole vielä muodostanut mitään edes teoriassa kiinnostavaa mielipidettä, koska faktat keissin tiimoilta ovat vielä tarkentumatta. Odotan uteliaisuudella banalisoituuko Vettenterän lupaus tietojen varmistamisesta, ja statetment: ”Enkeli-Elisa on ollut olemassa” siihen, että Minttu Vettenterä on itse Enkeli-Elisa, joka ”kuoli” kiusaamisen vuoksi.

Sen sijaan mä otan kiinni sellaisesta langanpäästä, mistä voin sanoakin jotakin, ilman että joudun spekuloimaan hirveän paljon. Mainitussa Luutii-keskustelussa Maaria Pääjärvi siteerasi minua:

Ja tässä vielä perspektiiviä kirjailijuuteen: “Aion ihan piruuttani ja ilkeyttäni ottaa käyttöön sanan ‘kaupalliskustannekirjailija’ kuvaamaan sellaista kynäniekkaa, jonka teoksia on julkaissut selkeästi kaupallinen kustantamo. Pidätän itselläni oikeuden määritellä selkeästi kaupallisen kustantamon jokseenkin mielivaltaisesti. Lisäksi alan kutsua ‘pörssikapitalistikirjailijoiksi’ kaikkia, joiden teokset julkaistaan pörssikonserniin kuuluvan julkaisijan kautta. Omakustanne-, palvelukustanne- ja tarvepainatuskirjailijat saavat tyytyä pelkkään ‘kirjailijaan’, sillä heidän kirjailijuuteensa ei liity sellaisia taloudellisia kytköksiä, jotka olisi syytä tuoda esiin heidän kirjailijuudestaan puhuttaessa.” Tero Hannula, facebook-status, eilen.

Sivumennen sanoen: Maaria kysyi minulta kohteliaasti luvan siteeraamiseen, vaikka Facebook-päivitykseni ovatkin julkisia, annoin luvan tietenkin, ilomielin, mutta julkaisupaikan muutoksen huomasin saavan aikaan kiinnostavan muutoksen tekstin sävyssä. Se, mikä Facebookissa oli selkeästi ironiseen sävyyn huiskaustua piruilua, muuttuikin Luutiissa lähes manifestin omaiseksi julistukseksi. Siltä ainakin tuntui.

En tiedä suhtautuivatko kommentoijat siihen sellaisena, tuskin sentään, mutta pari kommenttia kirposi ja tekee mieli puuttua niihin hieman.

Onko Suomessa enää suurta kaunokirjallista kustantamoa, jonka emoyhtiö olisi pörssinoteerattu?

Ei. WSOY:nkin omistaa nykyisin Bonnier, joka on listaamaton sukuyhtiö.

En tiedä puhuuko Tommi Melender tahallaan aidanseipäistä aidan sijaan, vai onko varsinaisen pointin sivuuttaminen vain yhden kiinnostavan detaljin esittämisestä aiheutuva sivuoire. Sillä se, että pörssikonserniin kuuluvia kustantamoja ei juuri nyt ole, ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö niitä olisi ollut (on ollut) ja etteikö sellaisen kautta kirjoja julkaisseita tekijöitä olisi elossa runsain määrin (on kyllä). (Teos Oy:stä ja Herlinistä voisi varmaan saivarrella tässä kohtaa, mutta se tuskin olisi aiheen kannalta mielekästä.) Melenderin tähän yhteyteen valitsema retorinen kuvio on kiinnostava (paljastava?). Hän esittää retorisen kysymyksen, joka ei kaipaa vastausta, mutta melkein vastaa itse itseensä sanavalinnalla (enää), minkä jälkeen kirjoittaja vastaa itse esittämäänsä retoriseen kysymykseen kolmen merkin mittaisesti ja tylyn toteavasti. Ei. Ja vielä piste. Sitten selitys sille, miksi ehdottomasti ei ei ja jyrkkä ei. Ei sitten varmana ole, onko muka? ei ole.

Toinenkin kommentti aiheutti hieman ihmetystä.

Tero Hannulan Facebook-status ei avaa minulle oikeastaan mitään uutta perspektiiviä kirjailijuuteen, mutta tuossa ajatuskuviossa kaupallisuuteen suhtaudutaan tosiaan aika mielivaltaisesti.

Minusta kun näyttää siltä, että tarvepainatusperiaatteella toimiva kirjanjulkaisupalvelua tarjoava BoDin kaltainen yritys on varsin kannattava bisnes; toimintaan ei liity kaupallista riskiä, mutta voitot ovat taatut kun kohdalle osuu sellainen hittikirja kuin vaikkapa Jonakin päivänä kaduttaa.

“Toimintaideamme on, että jokainen voi julkaista kauttamme kirjan; emme arvostele kirjoja sisällöllisesti eikä kirjan julkaisuun sisälly taloudellista riskiä.” (BoD esittäytyy verkkosivuillaan)

Tämä ehkä tarkoittaa sanoa, ettei kirjailijalle koidu taloudellista riskiä, mutta ennenkaikkea voimme lukea, että yritykselle ei koidu taloudellista riskiä, koska kirjailija ostaa julkaisupalvelun = kustantaa digitaalisen painomallin valmistuksen. Kirjan ei tarvitse myydä ensimmäistäkään kappaletta, mutta jos se kuitenkin myy, jokainen myyty kappale tuo lisää voittoa BoDille.

BoD myös kertoo, että se on kasvanut viime vuosina merkittävästi, että sen markkinaosuus yksin Saksassa on 80%, ja että yrityksen strategiaan kuuluu laajeneminen uusille markkina-alueille. BoDilla on toimipisteitä useissa maissa ja se on osa saksalaista Libri-konsernia.

Eikö kuulosta aika selkeän kaupalliselta liiketoiminnalta?

Minusta se kuulostaa huomattavasti kaupallisemmalta toiminnalta kuin sellaisella yleiskustantamolla, jonka liikeidea on “kustantaa hyviä suomenkielisiä kirjoja”, ja joka kustantaa niitä usein tietoisen tappiollisesti vain siitä ilosta, että näkee niissä tiettyjä esteettisiä arvoja.

Eikö esim. BoDin ja Vettenterän välillä ole olemassa taloudellista kytköstä, ja jos ei niin miksi ei?

Veera Antsalo keikauttaa siis väitteeni ihan ylösalaisin. Se mitä minä väitin mustaksi, onkin valkoista ja valkoinen itse asiassa onkin mustaa. Jos Tommi Melenderin kohdalla on kiinnostavaa spekuloida hänen retorisilla keinoillaan, niin Antsalo mielestäni taas ihan selkeästi kapsahtaa katajaan argumentoinnissaan (Melender siis ei esittänyt mitään sellaista, minkä voisi argumentoimalla osoittaa epätodeksi, mutta käytti kieltä, joka vähintäänkin jättää tilaa pohdinnoille). Kun minä puhun siteeratussa status-viestissäni sellaisesta taloudellisesta kytköksestä joka olisi syytä tuoda esiin jonkun kirjailijuudesta puhuttaessa, viittaan mielestäni ilmiselvästi sijoitukseen jonka kustantamo tekee ja taloudelliseen riskiin, jonka kustantamo ottaa. Antsalo puolestaan keikauttaa asetelman päälaelleen ja esittää, että merkittävä taloudellinen kytkös onkin siellä, missä taloudellista riskiä EI ole otettu. Provosoiva väite, mutta, kaikella kunnioituksella, kaatuu nähdäkseni omaan nokkeluuteensa. Sillä siellä, missä ei ole otettu taloudellista riskiä, eikä aiotakaan ottaa, ei kai voida katsoa syntyneen sellaista taloudellista velvoitetta, jota jonkun odotettaisiin täyttävän. BoD:n toiminta sinänsä on tietenkin taloudellista, kaupallista toimintaa, mutta BoD, näin minulle on kerrottu, julkaisee kenen hyvänsä teoksia tietyin teknisin ehdoin. BoD:n tapauksessa ei siis synny taloudellista riskiä, ei myyntitavoitteita, joiden täyttymättä jääminen tekisi kustantamisesta tappiollista, ei mitään sellaista taloudellista kytköstä, jonka voisi kuvitella vaikuttavan kirjailijan työhön.

Tämä siis on Antsalon mielestä kaupallisempaa kirjan julkaisemista, kuin se, että kustantamo tekee työnsä, ottaa taloudellisen riskin, sijoittaa teokseen, ottaa teoksesta painoksen, ja pyrkii toiminnallaan vaikuttamaan siihen, että teoksesta saatavat tulot ylittävät siihen sijoitetut menot. Mikäli teos jää tappiolliseksi, kustantaja saattaa esimerkiksi pohtia, mikä teoksen sisällössä mahtoi sitten olla vikana, kun se ei miellyttänyt riittävän suurta lukijakuntaa. Syntyy odotuksia. Myyntiodotuksia, odotuksia siitä, millaista on hyvä kirjallisuus, millainen on kiinnostava kirjailija ja niin edelleen. Syntyy selkeä taloudellinen kytkös julkaisijan ja kirjailijan välille. Kytkös, joka on jopa omiaan vaikuttamaan kirjailijan työhön.

BoD:n toiminta voi olla lähtökohdiltaan kaupallisempaa kuin monien perinteisten kustantamojen, mutta sen julkaisupäätökset eivät ole kaupallisia samalla tavalla. BoD:n, tienatakseen rahaa, kannattaa julkaista mahdollisimman paljon nimikkeitä ja käyttää niihin mahdollisimman vähän resursseja. Perinteisten kustantamojen kannattaa julkaista hillitympi määrä nimikkeitä ja käyttää niiden sisällön toimittamiseen enemmän resursseja, jotta teokset saadaan vastaamaan lukijakunnan odotuksia. Näin yksinkertaistaen ja rumasti sanoen.

No, taisin tehdä asiani selväksi.


Maaria Päivinen pohdiskelee blogissaan usein hänelle tärkeää esikoisteostaan nimeltä Pintanaarmuja. Sitä ensimmäistä romaania, jota ei julkaistu, mutta jonka jälkeen kirjoitettuja tekstejä julkaistiin. Aikaisemmin tänään julkaisemassaan blogikirjoituksessa hän paljastaa erään kustantamon todenneen Pintanaarmuista näin:

–kieli vie liikaa huomiota juonelta, ja — nerokkaista kohdista huolimatta ei riitä

Tällaisia kummallisuuksia edellä kuvailemani kaupallinen kirjojen kustantaminen tuottaa. Kieli vie liikaa huomiota juonelta. Samassa kirjoituksessa Päivinen kertoo nyt pyrkivänsä siihen, että juoni tulisi tekstistä paremmin esiin. Ja minä ajattelen, että luojan tähden älä. Jos kieli vie liikaa huomiota juonelta, mitä sitten? Yleensähän on niin päin, että juoni vie liikaa huomiota kieleltä. Tätä kutsutaan Suomessa hyväksi kerronnaksi. Maarialla siis kieli vie liikaa huomiota juonelta. Mutta millainen kieli!

Täytyy pitää taukoja, täytyy muistaa pitää taukoja.
Siispä ensimmäisen kerran koskaan näin hänet kerrostalossamme. Hänen ikkunansa ja minun ikkunani kohtasivat toisensa sisäpihalla vinottain. Minun ikkunani osoitti kohti etelää, hänen kohti länttä. Tapasimme siis tavallaan ilmansuuntien ristikohdassa.
Hän ei varsinaisesti tupakoinut, mutta kun me kohtasimme, oli varjojen värittämä ilta. Syksyinen pimeys, hämärää ja sadetta, ja hänen poskillaan valuivat kyynelet toisensa perään ja hän piteli kättään, se näytti kipeältä ja murskatulta; siniseltä kädeltä, jossa ei ollut yhtään voimaa.

b)

En edes huomaa sinua, teki mieli sanoa, mutta tyydyin tarjoamaan hänelle tupakkaa, heitin kysymättä yhden, hän sai sen kiinni kertakopilla, otti sormiensa väliin, sytytti palamaan, ja hän poltti kuin enkeli tai menneisyys, enkä minä ole koskaan nähnyt toista, jonka huulet imevät niin painavasti, niin ennakkoluulottoman karkeasti, niin lapsellisen tärkeästi.

Tämän jälkeen tulevista otteista minulle syntyy vähän sellainen kuva, että materiaali tässä käsikirjoituksessa saattaa olla hieman vaihtelevaa, mutta ennen kaikkea sellainen kuva, että juoni vie aivan liikaa huomiota kieleltä! Minä olen varmaan poikkeuksellisen keskittymiskyvytön lukija, mutta Päivisen kirjoja lukiessa (no, ei aina muidenkaan kirjoja lukiessa) minulle ei jää juonesta mieleen mitään. Juoni tuntuu yhdentekevältä. Juoni tuntuu sanana jo niin tympeältä, ettei sitä edes halua ajatella. Sen sijaan minulle todellakin jää mieleen Päivisen kieli. Mutta minä en harkitsekaan taloudellisia riskejä Päivisen kirjojen suhteen. Siksi minä luen niitä eri tavalla kuin joku toinen.


alkulkua

Minä olen Tero Hannula. Olen kirjoittanut nettiin jotain blogintapaista n. vuodesta 1994.

Tutuimmat blogini ihmisille lienevät

http://www.terohannula.com

rokkikonttori.wordpress.com

sanojano.wordpress.com

joista kahdesta ensimmäisestä kumpikaan ei ole tällä hetkellä aktiivinen ja ensin mainittu domain meni jollekin mainosihmiselle keväällä 2011, kun minulla ei ollut varaa maksaa siitä. Niinpä otin sitten käyttöön tämän wordpress.com -blogin.

Tässä on sellainen huono puoli, että tänne on todella helppo ja kätevä postailla iLaitteista. Tässä on sellainen hyvä puoli, että maksullisuus ei aiheuta minulle mitään kummallisia paineita sisällön laadusta.

Olen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, joten tulen varmaankin kirjoittamaan enimmäkseen näistä aiheista. Tulen varmaankin myös muuttamaan mielipiteitäni näistä aiheista jatkuvasti.


%d bloggers like this: