Aihearkisto: Kirjoittamisen opetus

Kuka tarvitsee kirjoittajakoulutusta?

 

Nuori Voima -lehden neljännessä podcastissa käsitellään mm. kirjoittajakoulutusta. Erkka Mykkänen on ollut vuoden Viita-akatemiassa ja vuoden Kriittisessä korkeakoulussa, Miina Supinen on ollut Taija Tuomisen lyhytkurssilla siinä vaiheessa, kun hänen esikoisteoksensa käsikirjoitus on ollut jo melko pitkällä. Sittemmin Supinen on toiminut varsin paljon kirjoittamisen opettajana.

Kirjoittajakoulutusta käsittelevä osuus alkaa kohdasta 26:00.

Keskustelussa pohditaan onko kirjoittajakoulutuksesta hyötyä kenellekään ja jos on, niin kenelle. Yhtä selkeää vastausta tähän kysymykseen ei anneta, mutta molemmat ovat yhtä mieltä siitä, ettei kirjoittajakoulutuksessa välttämättä opita kirjoittamisesta paljoakaan, mutta sen sosiaalinen, tai jopa terapeuttinen, merkitys voi olla suuri.

Huomaan olevani monessa kohtaa samaa mieltä ja tunnistan monia turhautuneisuuden tunteita joita Mykkänen ja Supinen kuvailevat, vaikka olen ollut kovin erilaisessa kirjoittajakoulutuksessa kuin he. Yleensä oma turhautuneisuus opiskelijana liittyi siihen, etteivät muut tuntuneet olevan mukana yhtä vakavalla ja päämäärätietoisella asenteella kuin itse olin (eri asia on miten todenmukainen tämä kokemukseni oli).

Yksi ongelma keskustelussa on se, ettei kirjoittajakoulutusta määritellä millään tavalla eikä eritellä sitä, mistä kirjoittajakoulutuksen muodosta milloinkin puhutaan. Kokemukseni mukaan on aika suuri ero sillä, osallistuuko lyhytkurssille, pidempikestoiseen säännöllisesti mutta harvoin kokoontuvaan ryhmään, vai opiskeleeko kirjoittamista päätoimisesti. Oma kokemukseni sekä opiskelijana että opettajana on enimmäkseen päätoimisen kirjoittajakoulutuksen puolelta.

Kun Erkka Mykkänen kysyy Miina Supiselta kuka oikeastaan tarvitsee kirjoittajakoulutusta, Supinen vastaa ykskantaan ettei sitä kukaan tarvitse, mutta jatkaa, että sitä tarvitaan rohkaisuun ja siihen että tulee nähdyksi kirjoittajana ja kirjailijana. Mykkänen puhuu myöhemmin mielestäni vähätellen kirjoittajista, jotka tulevat koulutukseen, jotta heille ”annettaisiin lupa” kirjoittaa, koska kirjoittamista on heidän elinpiirissään saatettu väheksyä. Hänen mukaansa tällaisia kirjoittajia on erityisesti tietyssä sukupolvessa ja ovat yleensä naisia. Tässä kohtaa Mykkäseltä taitaa unohtua miten etuoikeutetussa asemassa hän on, kenties sukupuolensa ja taustastansa vuoksi, jos hän on saanut kannustusta eikä hänen kirjoittamistyötään ole vähätelty. Onko hänen mukaansa kirjoittajakoulutuksen suurin ongelma siis se, että kursseja ei ole tarpeeksi hänen kaltaisilleen ihmisille, jotka eivät koe kursseja tarvitsevansa.

Supinen näkee yhtenä riskinä kirjoittajakoulutuksessa sen, että jos kirjoittaja ripustaa kirjoittajaidentiteettinsä kirjoittajaryhmään ja opettajaan, hänen kirjoittamisestaan voi tulla todella vaikeaa koulutuksen jälkeen, kun nämä ihmiset katoavat ympäriltä. Olen joskus itsekin pohtinut, että tuollainen riski voi olla olemassa. Mutta kenties ihminen, jolle nimenomaan sosiaalinen puoli on tärkeää, voi sitten vaikka osallistua kursseille uudestaan tai perustaa oman kirjoittajayhteisönsä samanmielisistä ihmisistä. Oikeastaan en enää oikein ymmärrä mikä se riski asiassa on. Sekö, että kirjoittaminen voi olla vaikeaa ilman ryhmää? No sitä se olisi ollut myös ilman kurssin käymistä. Luulen että henkilö, joka muodostaa kirjoittajakoulutuksen avulla jonkinlaisen kirjoittajaidentiteetin, on ottanut yhdellä loikalla monta sellaista askelta, joiden ottaminen ilman koulutusta olisi ollut paljon työläämpää. Kurssin tai koulutuksen jälkeen joutuu varmaan tekemään työtä kirjoittajaidentiteettinsä kanssa, mutta siinä työssä ollaan jo aika pitkällä jos jonkinlainen kirjoittajaidentiteetti on ylipäätään olemassa.

Supinen toteaa, että lukemalla tulee paremmaksi kirjailijaksi kuin istumalla kurssilla. En ole tästä aivan eri mieltä, mutta tavallaan kirjoittajakoulutukseen osallistuminen on lukemista. Siellä ihmiset jakavat toisilleen tietoa siitä, mitä ovat lukeneet ja mikä heidän kokemuksensa kirjoittamisesta on ollut. Ja mitä pidempi koulutus, sitä enemmän siellä joutuu lukemaan. Supinen sanoo parhaaksi kirjoittajakouluksi sen, että lukee paljon. Että jos vaikka lukee yhdeksän osaa ja yhden osan kirjoittaa ja tekee sitä vaikka vuoden, niin se on paras eikä muuta tarvitse. Tuo on varmasti tosi hyvä neuvo. Se on aivan varmasti tosi hyvä kirjoittajakoulu ja monille ihan paras vaihtoehto. Jos siis siihen on mahdollisuus. Mutta väittäisin, että silti parempi kirjoittajakoulutus on se, kun saa esimerkiksi vuoden päätoimisesti keskittyä kirjoittamiseensa ja opiskella kirjoittamista. Silloinhan toteuttaa juuri tuon Supisen kuvaileman parhaan kirjoittajakoulun ja saa sen lisäksi vielä yhteisön ja opettajan tuen ja neuvot.

Toivottavasti en vaikuttanut kovin tuohtuneelta. Minusta tämä podcast oli tosi kiva. Kuuntelin sen kerran saunassa ja tänään vielä uudestaan ja kuten sanoin, tunnistan monet Mykkäsen ja Supisen kuvailemat turhautuneisuuden tunteet eikä tämän tekstin ole tarkoitus olla niinkään vasta-argumentti kuin toinen puheenvuoro keskusteluun kiinnostavasta aiheesta.

Mainokset

Kirjoittamisen opetuksen peruspilareita Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinjalla

Uusi lukuvuosi on alkamassa muutaman viikon kuluessa, joten ehkä nyt on sopiva aika vastata pariin kommenttiin, joihin minun on jo pitkään pitänyt vastata.

Nimittäin päätellen eräistä julkisista kommenteista, työstäni kirjoittamisen opettajan on olemassa jonkinlaisia väärinkäsityksiä.

Noin vuosi sitten kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti kevään kirjoistani Nuoren Voiman Kritiikki-numeroon poikkeuksellisen pitkän teilauksen, josta syntyi keskustelua mm. täällä ja täällä. Laura Lindstedt saa tietysti olla teoksistani mitä mieltä haluaa ja hänen päätoimittajamiehensä saa julkaista mitä haluaa, mutta puutun yhteen työhöni liittyvään kohtaan tuossa teilauksessa.

Viime syksynä syntyi myös ns. ntamogate, josta on kirjoitettu hyvin mm. täällä ja itsekin kirjoitin siihen liittyen täällä. En palaa tuohon vesilasimyrskyyn sen kummemmin, vaan erääseen kommenttiin, jonka Harri Nordell tuli heittäneeksi Facebookissa tuon gaten tuoksinassa.

Laura Lindstedt:

”Lähes vuosi sitten kirjoittamassaan blogimerkinnässä Hannula pohtii: ”Olen alkanut kokea, että sittenkin mieluummin ’epäonnistun’ teksteissäni, kuin onnistuisin niissä jonkun toisen henkilön mielipiteen avulla.” (Pps 27.7.2012) Tämä on suoraan sanoen aika erikoista tekstiä ihmiseltä, joka itse opettaa kirjoittamista Etelä-Pohjanmaan opistossa.”

Harri Nordell:

”Kauheinta on että surkeat runoilijat pääsevät opettajiksi ja opettavat epäonnistumista nuorille kirjoittajille. Vai mitä Tero Hannula.”

Nordellin sitaatti on muistinvarainen, sillä hän poisti päivityksensä välittömästi kun olin vastannut siihen.

En tiedä mikä Laura Lindstedtin tai Harri Nordellin suhde kirjoittamisen opetukseen on, mutta katson että on paikallaan oikaista pari väärinkäsitystä. Molempien kommentit näyttävät perustuvan sellaiseen kummalliseen olettamaan, että kirjoittamisen opettaja yrittää siirtää oman makunsa, poetiikkansa ja toimintatapansa, näköjään ongelmansakin, sellaiseen opiskelijoille (kyllä, Nordell sai tuon keskustelun aikana jotenkin sellaisen käsityksen, että epäonnistuminen tai huonous on minulle jokin erityinen päämäärä). Voi olla että joku opettaja toimii niinkin, mutta itse en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään sellaista. Sekä Lindstedt että Nordell ovat aivan älykkäitä ihmisiä, joten heidän väärinymmärryksensä täytyy olla tahallista, mutta avaanpa nyt hieman kuitenkin sitä, mitä opiskelu meillä on.

PERUSPILARI I: Palaute

Ylivoimaisesti suurimmaksi osaksi työni perustuu palautteeseen. Opiskelijat saavat palautetta toisiltaan ja minulta joka ainoa päivä. Lisäksi opetuksesta yli kolmasosa on suoraa tekstipalautetta. Käytämme joka ainoa viikko suoraan tekstipalautteeseen n. 8-12 tuntia. Se tarkoittaa sitä, että alkuviikosta opiskelijat saavat nipun toistensa tekstejä, kutsumme sitä tekstipaketiksi, ja loppuviikosta se käsitellään erittäin huolellisesti. Sekä Lindstedtiltä että Nordellilta jää kokonaan ottamatta huomioon sellainen vaihtoehto, että saattaisin opettajana pitää opetuksen peruspilarina sellaista asiaa, jota oman kirjoittamiseni suhteen problematisoin. Mutta näin minä tosiaan toimin. Ja rohkaisen myös opiskelijoitani suhtautumaan palautteeseen kriittisesti ja problematisoimaan omaa palautesuhdettaan. Tämä on meillä ihan peruskamaa.

PERUSPILARI II: Vapaus

Palautteeseen totuttamisen ohella tärkeimpiä asioita joihin haluan opiskelijani totuttaa heti alusta lähtien, on vapaus. Kenenkään ei tarvitse kysyä ”saako näin tehdä” tai ”onko tämä oikein”. Kyllä saa tehdä ja se on oikein jos niin haluat. Mitä tahansa saa tehdä. Juuri niin saa kirjoittaa kuin itseä lystää. Jos joku haluaa keskittyä romaaniinsa koko lukuvuoden, se on täysin ok. Aika moni viime vuonna kirjoittikin romaaninsa tosi pitkälle ja sai siihen palautetta joka viikko. Jos joku haluaa keskittyä yksinomaan repertuaarinsa laajentamiseen, avoimen yliopiston opintoihin, runoiluun, näytelmiin, tai mihin tahansa, minä en sen tiellä aio seistä. Tehtäväni ei siis mielestäni ole siirtää omia arvojani, makuani tai preferenssejäni opiskelijoille, vaan antaa heille tilaa kasvattaa omansa.

PERUSPILARI III: Uuden kokeileminen

Pyrin esittelemään erilaisia tekemisen tapoja opiskelijoilleni mahdollisimman laajasti ja tarjoamaan heille mahdollisuuden ja turvallisen ympäristön kokeilla erilaisia asioita. Kyllä, tässä on oikein hyvä tilaisuus myös epäonnistua. Tavallaan voisi sanoa että epäonnistuminen voi hyvin olla meillä yksi päämäärä, koska milloin siihen olisi parempi mahdollisuus kuin kansanopistovuoden aikana, luottamuksellisessa ja turvallisessa ryhmässä. Kokeilemiseen liittyy aina epäonnistumisen mahdollisuus, eikä sitä pidä pelätä. Epäonnistuminen on tärkeää. Jos epäonnistumista alkaa pelätä, on aika iso riski siihen, että alkaa kirjoittaa varman päälle, ilman uskallusta riskinottoon. Jos joku alkaa pelata varman päälle ja näyttää siltä että hän ei varsinaisesti siitä nauti, minulla on tapana antaa henkilökohtaisia tehtävänantoja, jotka ohjaavat kohti jotain uutta tai auttavat kehittymään jossakin, mikä tuntuu vaikealta.

 

En nyt välttämättä usko että Nordellin tai Lindstedtin sanat olisivat oikeasti saaneet ketään ajattelemaan, että kirjoittamisen opetus olisi meillä Etelä-Pohjanmaan Opistolla noin pöhköä kuin noista heidän kommenteistaan voisi kuvitella, mutta kenties on kuitenkin ihan hyvä avata tätä puolta asiasta. Se on vapaan sivistystyön opetusta, eikä mitään aivopesua. Tietenkin puhun vain omasta puolestani ja tuntiopettajilla on varmasti omat näkemyksensä, mutta pyrin valitsemaan myös tuntiopettajiksi sellaisia ihmisiä, joilla ei olisi kovin fasistinen kirjallisuuskäsitys. Viime vuonna meillä opettivat mm. Katri Tapola, Riikka Ala-Hakula ja Panu Hämeenaho. Ylivoimaisesti suurimman osan kirjoittamisen opetuksesta toteutan kuitenkin itse.

Uusi lukuvuosi alkaa ihan parin viikon kuluttua ja mukavalta vaikuttava ryhmä on taas tulossa. Ryhmässä on toki tilaa vielä opiskelijoille joita tuollainen opiskelu, jota olen yllä lyhyesti kuvannut, kiinnostaa. Erityisesti miespuolisia olisi kiva saada mukaan, sillä heitä ryhmästä puuttuu. Toki naisetkin ovat erittäin tervetulleita. Hakea voi täältä.

P.S. Kiitokset Lindstedtille ja Nuorelle Voimalle mainostuksesta. Viime vuonna ainakin yksi opiskelija tuli ihan tuon teilauskritiikin innostamana. Hieno ihminen ja hyvä kirjoittaja, kuten nämä opiskelijani tapaavat olla.
P.P.S. Nämä peruspilarit ovat tosiaan vain minun kirjoittamisen opetukseni peruspilareita. Kansanopistovuoden ainoa päämäärä ei ole kehittyä kirjoittajana vaan vielä tärkeämpänä pitäisin, aika suureellisesti kyllä, kehittymistä ihmisenä.


%d bloggers like this: