Introvertin kirjoittajaopettajan taivas+helvetti

Opiskellessani luovaa kirjoittamista ajattelin että luovan kirjoittamisen opettaja on unelma-ammattini. Saan puhua kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta päivät pääksytysten, saan antaa muille palautetta, saan auttaa toisia kirjoittajia yhteisellä alalla ja vapaa-ajalla voin sitten tehdä omia kirjoitustöitäni.

Kun aloin tehdä kirjoittamisen opettajan töitä päätoimisesti vuonna 2010, aika pitkään tilanne tuntuikin juuri tältä. Tein noin nelisentoista lähiopetustuntia viikossa ja muuna aikana tein muita asioita, mm. kirjoitin aika paljon. 2010 julkaisin kaksi kirjaa, 2011 yhden verkkojulkaisun ja 2013 taas kaksi.

Olen huono sanomaan ei, joten otin vastaan alan töitä käytännössä aina kun tarjottiin. Jossakin vaiheessa minulla oli, muiden töideni ohella, tarkistettavana erään kurssin itsenäiset tehtävät melkein kaikista Jyväskylän avoimen yliopiston yhteistyöoppilaitoksista.

Ensimmäinen pikku burn outtini tuli 2011 talvella. Noin puoli vuotta sen jälkeen kun olin siirtynyt työelämään.

Mutta loppuunpalamiseni ei ole tämän kirjoituksen aihe. Viikottainen lähiopetustuntimääräni nousi koko ajan. Lukuvuonna 2011-12 minulla oli 60% työsuhde, mikä on vielä aika ideaali kirjailija-kirjoittamisenopettajalle, seuraavana vuonna suurin piirtein sama, 2013-14 opiskelijamääräni kasvoi sen verran, että työsuhteeni laajennettiin sataprosenttiseksi ja tänä lukuvuonna sama jatkuu. Tämä on sinällään täysin upeaa. Rakastan työtäni ja saan elantoni rakastamastani työstä yhdeltä ainoalta työnantajalta. Kuukausipalkka on aika kelpo juttu. Päiväni koostuvat suurimmaksi osaksi toisten tekstien lukemisesta, palautteen antamisesta ja muusta vuorovaikutuksesta kirjoittavien ihmisten kanssa.

Se huono puoli siinä on, että energiaa ja halua muuhun lukemiseen ei oikein riitä ja pahin puoli on se, ettei riitä omaan kirjoittamiseenkaan. Jos yrittääkin, niin keskittyminen herpaantuu nopeasti. Tämänkin blogikirjoituksen saattaminen valmiiksi tullee viemään kuukausia. Tämän kanssa samanaikaisesti kirjoitan toiseen blogiini kirjoitusta suhteestani aseemiseen runouteen. Tuo kirjoitus on ollut työn alla syyskuusta lähtien.

Kolme syytä ongelmaan

Voi hyvin olla, että ongelmaa ei olisi, jos osaisin paremmin järjestellä työviikkoni. Pyrin järjestämään työni sen mukaan, minkä oletan olevan opiskelijoideni etu, mutta se ei välttämättä ole kaikilta osin minun etuni. Opetukseni pakkautuu suurimmalta osin parille päivälle, joista yhtenä saatan opettaa kahdeksasta neljään ja sen päälle lukea vielä pari tuntia opiskelijoiden tekstejä, joista keskustellaan seuraavana päivänä kahdeksasta neljään. Se on hauskaa, mutta aika rankkaa. Ehkä minun olisi syytä toimia vähän itsekkäämmin ja järjestää opetus tavalla joka ei ole välttämättä paras mahdollinen, mutta joka on tarpeeksi hyvä ja minulle hieman kohtuullisempi. En vain tiedä vielä mikä se tapa voisi olla.

Toinen asia, joka tässä vaikuttaa, on lukemisen määrä. Voi hyvin olla, että luen niin paljon, ja olen muilla tavoin niin paljon tekemisissä muiden kirjoittamien tekstien kanssa, että kapasiteetti ei riitä enempään. Kun päivätyökseen lukee lähtökohtaisesti keskeneräisiä tekstejä, joista on tarkoitus antaa palautetta jonka perusteella ne voisi kirjoittaa vähän vähemmän keskeneräisiksi, voi olla tosi vaikeaa myöskin siirtyä sellaiseen lukumoodiin, jossa luettava teksti pitäisi ottaa sellaisena kuin se on.

Kolmas seikka on se, minkä otsikossa ensimmäisenä mainitsen. Todella suuri osa työstäni on vuorovaikutusta, joka on sinällään oikein mukavaa, mutta joka näin introvertistä henkilöstä imee mehut aika totaalisesti. Kirjoittaminen on tietysti usein yksinäistä puuhaa ja introversiota sinänsä, mutta pitkäkestoinen vuorovaikutus voi viedä voimat niin tehokkaasti, että mikä tahansa introversio ei riitä siitä palautumiseen, vaan tarvitaan ihan silkkaa lepoa.

Kolme ratkaisua

Ensimmäisen ratkaisun siemenen esittelin jo ongelman mainitessani. En tosin vielä tiedä millaisen muodon tuo ratkaisu voisi ottaa. Yksi olisi tietysti se, etten yksin opettaisi niin suurta osaa linjan opetuksesta.

Toista ongelmaa on paha ratkaista. Periaatteessa se kevenee sitä mukaa kuin ryhmän palautteenantotaidot kehittyvät ja palautekeskusteluiden vetovastuu siirtyy minulta pois, mutta se ei tarkoita että varsinainen työmääräni kuitenkaan pienenisi. Onko olemassa sellaisia vaihtoehtoja, joissa kaikki tekstit eivät tulisi minun luettavikseni. Tai siis tietenkin on, mutta olisivatko ne mielekkäitä. Ehkä voisi kokeilla vertaispalauteryhmiä, joissa opiskelijat toimisivat ilman minua ja minun luettavakseni tulisi esim. vain kerran kuussa ja ainoastaan sellaisia tekstejä, joita on jo käsitelty ryhmissä ja muokattu palautteen perusteella.

Kolmas ongelma on sellainen, johon en ehkä haluakaan ratkaisua, enkä työsuhteeni laadun vuoksi oikein voi mitään ratkaisuja harkita. En halua tavata opiskelijoita ainakaan vähempää kuin tapaan heitä nyt. Voi olla että tämä vuorovaikutusväsymys korjaantuu ihan sillä, että nuo kaksi edeltävää ongelmaa korjaantuvat.

Turhaa nillitystä?

Onhan tämä kenties turhaa valitusta siinä mielessä, että minulla on kuitenkin työ ja asunto ja rahaa ruokaan. Eikä mikä tahansa työ, vaan unelmatyöni. Kysehän on vain siitä etten jaksa harrastaa unelmaharrastustani aivan niin paljon kuin haluaisin. Toisaalta tämä ongelma on pakottanut uudenlaisiin ratkaisuihin. Aseeminen runous on sen verran kaukana perinteisestä kirjoittamisesta ja lukemisesta, että olen ajautunut sen pariin vapaa-ajallani. Ja toisaalta huono keskittymiskyky ei ole lopettanut kirjoittamistani tyystiin, vaan se on ohjannut toisenlaisen kirjoittamisen pariin. Teinhän esimerkiksi SUPERHYPER-proosateokseni viikossa töiden ohessa. Kaikenlaiset kokeilut sopivat minulle oikein hyvin, päivätyö on rajoite jota voi käyttää hyödyksi kirjoittamisessaan hyvin monella tavalla.

Ei tässä kirjoituksessa nyt tullut kovin uskottavasti kuvattua sen kummemmin helvettiä kuin taivastakaan. Ei tämä ole helvettiä eikä taivasta (ei mikään ole). Mutta olisi kyllä hauskaa kuulla muilta kirjoittamisen opettajilta tai muilta taidetta tms. päivätyönään opettavilta, että kuulostaako tämä ongelma tutulta ja miten olette sen ratkaisseet.


Kirjoittamisen opetuksen peruspilareita Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinjalla

Uusi lukuvuosi on alkamassa muutaman viikon kuluessa, joten ehkä nyt on sopiva aika vastata pariin kommenttiin, joihin minun on jo pitkään pitänyt vastata.

Nimittäin päätellen eräistä julkisista kommenteista, työstäni kirjoittamisen opettajan on olemassa jonkinlaisia väärinkäsityksiä.

Noin vuosi sitten kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti kevään kirjoistani Nuoren Voiman Kritiikki-numeroon poikkeuksellisen pitkän teilauksen, josta syntyi keskustelua mm. täällä ja täällä. Laura Lindstedt saa tietysti olla teoksistani mitä mieltä haluaa ja hänen päätoimittajamiehensä saa julkaista mitä haluaa, mutta puutun yhteen työhöni liittyvään kohtaan tuossa teilauksessa.

Viime syksynä syntyi myös ns. ntamogate, josta on kirjoitettu hyvin mm. täällä ja itsekin kirjoitin siihen liittyen täällä. En palaa tuohon vesilasimyrskyyn sen kummemmin, vaan erääseen kommenttiin, jonka Harri Nordell tuli heittäneeksi Facebookissa tuon gaten tuoksinassa.

Laura Lindstedt:

”Lähes vuosi sitten kirjoittamassaan blogimerkinnässä Hannula pohtii: ”Olen alkanut kokea, että sittenkin mieluummin ’epäonnistun’ teksteissäni, kuin onnistuisin niissä jonkun toisen henkilön mielipiteen avulla.” (Pps 27.7.2012) Tämä on suoraan sanoen aika erikoista tekstiä ihmiseltä, joka itse opettaa kirjoittamista Etelä-Pohjanmaan opistossa.”

Harri Nordell:

”Kauheinta on että surkeat runoilijat pääsevät opettajiksi ja opettavat epäonnistumista nuorille kirjoittajille. Vai mitä Tero Hannula.”

Nordellin sitaatti on muistinvarainen, sillä hän poisti päivityksensä välittömästi kun olin vastannut siihen.

En tiedä mikä Laura Lindstedtin tai Harri Nordellin suhde kirjoittamisen opetukseen on, mutta katson että on paikallaan oikaista pari väärinkäsitystä. Molempien kommentit näyttävät perustuvan sellaiseen kummalliseen olettamaan, että kirjoittamisen opettaja yrittää siirtää oman makunsa, poetiikkansa ja toimintatapansa, näköjään ongelmansakin, sellaiseen opiskelijoille (kyllä, Nordell sai tuon keskustelun aikana jotenkin sellaisen käsityksen, että epäonnistuminen tai huonous on minulle jokin erityinen päämäärä). Voi olla että joku opettaja toimii niinkin, mutta itse en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään sellaista. Sekä Lindstedt että Nordell ovat aivan älykkäitä ihmisiä, joten heidän väärinymmärryksensä täytyy olla tahallista, mutta avaanpa nyt hieman kuitenkin sitä, mitä opiskelu meillä on.

PERUSPILARI I: Palaute

Ylivoimaisesti suurimmaksi osaksi työni perustuu palautteeseen. Opiskelijat saavat palautetta toisiltaan ja minulta joka ainoa päivä. Lisäksi opetuksesta yli kolmasosa on suoraa tekstipalautetta. Käytämme joka ainoa viikko suoraan tekstipalautteeseen n. 8-12 tuntia. Se tarkoittaa sitä, että alkuviikosta opiskelijat saavat nipun toistensa tekstejä, kutsumme sitä tekstipaketiksi, ja loppuviikosta se käsitellään erittäin huolellisesti. Sekä Lindstedtiltä että Nordellilta jää kokonaan ottamatta huomioon sellainen vaihtoehto, että saattaisin opettajana pitää opetuksen peruspilarina sellaista asiaa, jota oman kirjoittamiseni suhteen problematisoin. Mutta näin minä tosiaan toimin. Ja rohkaisen myös opiskelijoitani suhtautumaan palautteeseen kriittisesti ja problematisoimaan omaa palautesuhdettaan. Tämä on meillä ihan peruskamaa.

PERUSPILARI II: Vapaus

Palautteeseen totuttamisen ohella tärkeimpiä asioita joihin haluan opiskelijani totuttaa heti alusta lähtien, on vapaus. Kenenkään ei tarvitse kysyä ”saako näin tehdä” tai ”onko tämä oikein”. Kyllä saa tehdä ja se on oikein jos niin haluat. Mitä tahansa saa tehdä. Juuri niin saa kirjoittaa kuin itseä lystää. Jos joku haluaa keskittyä romaaniinsa koko lukuvuoden, se on täysin ok. Aika moni viime vuonna kirjoittikin romaaninsa tosi pitkälle ja sai siihen palautetta joka viikko. Jos joku haluaa keskittyä yksinomaan repertuaarinsa laajentamiseen, avoimen yliopiston opintoihin, runoiluun, näytelmiin, tai mihin tahansa, minä en sen tiellä aio seistä. Tehtäväni ei siis mielestäni ole siirtää omia arvojani, makuani tai preferenssejäni opiskelijoille, vaan antaa heille tilaa kasvattaa omansa.

PERUSPILARI III: Uuden kokeileminen

Pyrin esittelemään erilaisia tekemisen tapoja opiskelijoilleni mahdollisimman laajasti ja tarjoamaan heille mahdollisuuden ja turvallisen ympäristön kokeilla erilaisia asioita. Kyllä, tässä on oikein hyvä tilaisuus myös epäonnistua. Tavallaan voisi sanoa että epäonnistuminen voi hyvin olla meillä yksi päämäärä, koska milloin siihen olisi parempi mahdollisuus kuin kansanopistovuoden aikana, luottamuksellisessa ja turvallisessa ryhmässä. Kokeilemiseen liittyy aina epäonnistumisen mahdollisuus, eikä sitä pidä pelätä. Epäonnistuminen on tärkeää. Jos epäonnistumista alkaa pelätä, on aika iso riski siihen, että alkaa kirjoittaa varman päälle, ilman uskallusta riskinottoon. Jos joku alkaa pelata varman päälle ja näyttää siltä että hän ei varsinaisesti siitä nauti, minulla on tapana antaa henkilökohtaisia tehtävänantoja, jotka ohjaavat kohti jotain uutta tai auttavat kehittymään jossakin, mikä tuntuu vaikealta.

 

En nyt välttämättä usko että Nordellin tai Lindstedtin sanat olisivat oikeasti saaneet ketään ajattelemaan, että kirjoittamisen opetus olisi meillä Etelä-Pohjanmaan Opistolla noin pöhköä kuin noista heidän kommenteistaan voisi kuvitella, mutta kenties on kuitenkin ihan hyvä avata tätä puolta asiasta. Se on vapaan sivistystyön opetusta, eikä mitään aivopesua. Tietenkin puhun vain omasta puolestani ja tuntiopettajilla on varmasti omat näkemyksensä, mutta pyrin valitsemaan myös tuntiopettajiksi sellaisia ihmisiä, joilla ei olisi kovin fasistinen kirjallisuuskäsitys. Viime vuonna meillä opettivat mm. Katri Tapola, Riikka Ala-Hakula ja Panu Hämeenaho. Ylivoimaisesti suurimman osan kirjoittamisen opetuksesta toteutan kuitenkin itse.

Uusi lukuvuosi alkaa ihan parin viikon kuluttua ja mukavalta vaikuttava ryhmä on taas tulossa. Ryhmässä on toki tilaa vielä opiskelijoille joita tuollainen opiskelu, jota olen yllä lyhyesti kuvannut, kiinnostaa. Erityisesti miespuolisia olisi kiva saada mukaan, sillä heitä ryhmästä puuttuu. Toki naisetkin ovat erittäin tervetulleita. Hakea voi täältä.

P.S. Kiitokset Lindstedtille ja Nuorelle Voimalle mainostuksesta. Viime vuonna ainakin yksi opiskelija tuli ihan tuon teilauskritiikin innostamana. Hieno ihminen ja hyvä kirjoittaja, kuten nämä opiskelijani tapaavat olla.
P.P.S. Nämä peruspilarit ovat tosiaan vain minun kirjoittamisen opetukseni peruspilareita. Kansanopistovuoden ainoa päämäärä ei ole kehittyä kirjoittajana vaan vielä tärkeämpänä pitäisin, aika suureellisesti kyllä, kehittymistä ihmisenä.


Väärinkäsityksiä kirjallisuuskäsityksistä

Maaria Pääjärvi kirjoitti niin sanotun ntamogaten pohjalta kustannustoimittamisesta tämän erinomaisen artikkelin. (Mikäli aihe ei ole tuttu, Aleksis Salusjärvi summasi ntamogatea tässä kirjoituksessaan.)

Tiivistetysti juttu meni niin, että Tanssiva Karhu -palkintaraadin puheenjohtaja, runoilija ja Turun Sanomien toimittaja Harri Nordell totesi Yle Kultakuume -ohjelman lähetyksessä Turun kirjamessuilla, että ntamo julkaisee paljon runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan ja joukko turkulaisia runousvaikuttajia peesasi häntä tässä, Leevi Lehto ja monet ntamon runoilijat olivat asiasta luonnollisesti toista mieltä.

Maaria kysyi juttua varten minulta kommentteja muutamaan kysymykseen. Liitän tämän kirjoituksen loppuun vastaukseni kokonaisuudessaan hieman (luettavuuden vuoksi) muokattuna ja tarkennettuna joiltakin osin.

Huonouden estetiikkaa?

Luutiissa syntyi, kuten tavallista, nopeasti aiheesta tosi hyvää keskustelua. Muutamassa kohtaa mielestäni kuitenkin ihan selkeästi sekoitetaan asioita.

Useampikin kommentoija vetää yhtäläisyysmerkkejä huonouden estetiikkaan useammastakin asiasta joilla ei välttämättä ole mitään suoraa syy-yhteyttä siihen.

A) Kustannustoimittamisen puute ja huonouden estetiikka.
Kustannustoimittamisen puute ei automaattisesti johda huonouden estetiikkaan eikä vaatimuksella kustannustoimittamattomuudesta (vaatimus jota kukaan ei ole esittänyt, btw) pyritä nimenomaan huonouden estetiikkaan. Huonoilu voi tekstissä olla aivan yhtä paneutuneen ja ahkeran toimitustyön tulosta kuin mikä tahansa muukin esteettinen päämäärä. (Muistaakseni esim. Teemu Helle voi vahvistaa tämän väitteen. Hänen teostaan on ntamolla toimitettu ”huonosta” ”huonommaksi”.) Eikä flarffissa ylipäänsäkään liene ajatuksena se, että teksti tehdään huonosti, vaan että se tyyliltään ja muodoltaan edustaa jotakin sellaista, mitä yleensä pidetään huonona ainakin runouden piirissä.

B) Rosoisuus ja huonouden estetiikka.
Ajattelisin että rosoisuudella tarkoitetaan jotain tarkoituksellista hiomattomuutta, jopa tarkoituksellista rumuutta, ei niinkään tarkoituksellista huonoutta. Samaan tapaan kuin talossa saatetaan jättää tarkoituksella hiomatonta lautaa jonnekin tai kaivaa päällerakennetun alta alkuperäistä tiiliseinää esiin. Ajatuksena ei ole että tiili näyttää huonolta, vaan päinvastoin, se näyttää hyvältä, koska sitä ei ole viimeistelty liian sileäksi tai helpoksi.

C) Keskeneräisyyden estetiikka ja huonouden estetiikka.
Rosoisuus ja keskeneräisyys voivat tarkoittaa samaa asiaa, mutta toisaalta keskeneräisyydellä voidaan tarkoittaa myös jotakin sellaista, mikä on lähempänä huonouden estetiikkaa. Kun itse puhun keskeneräisyydestä, minua kuitenkin kiinnostaa ennen kaikkea tekstin potentiaali, ei välttämättä se miltä se näyttää. Keskeneräisyys voi olla viimeistelemättömyyttäkin, mutta tarkoituksellinen keskeneräisyys voisi olla jotakin, joka kuitenkin tulisi lukea jonakin muuna kuin huonoutena, huolimattomuutena tai laiskuutena. Tarkoituksellinen keskeneräisyys voi sanoa jotakin kiinnostavaa ”valmiin” käsitteestä, mutta myös houkuttaa lukijaa tavallaan kustannustoimittamaan teosta, tai kirjoittamaan sitä, eli tekemään jotain, mitä lukija joka tapauksessa tekisi, mutta nyt niin, että sen joutuu tekemään kenties vähän enemmän tiedostaen kuin tavallisesti. Voisiko tarkoituksellinen keskeneräisyys toimittaa samanlaista funktiota kuin vaikkapa tarkoituksellinen aukkoisuus? Lassi Kämäri totesi Luutiin keskustelussa: ”Kaikki kirjallisuus on keskeneräistä. Eihän se koskaan tule valmiiksi. Haavikko ja Saarikoskikin tekivät muutoksia koottuihin runoihinsa. Joskus on vain päästettävä irti, kuin rakkain lintu, rakastettu.”

Nähdäkseni siis näitä asioita ei oikein voida niputtaa enkä pidä kovin hedelmällisenä tarkastella kustannustoimittamista tai -toimittamattomuutta yksinomaan jonkin yhden estetiikan asiana (tietysti aiheesta voi saada paljonkin irti jos mietitään mitä se voisi kunkin estetiikan kohdalla tarkoittaa), kun se ei selvästikään sitä ole. Itse asiassa huonouden estetiikkaa edustavien teosten kohdalla kai harvemmin esitetään vaatimuksia toimittamisesta.

Yhden estetiikan oletus

”Kyllähän tämä keskeneräisyyden, rosoisuuden ja toimittamattomuuden loputon jankuttaminen ja ylistäminen herättää joukon lisäkysymyksiä ja ajatuksia?

Mihin ihmeessä tarvitaan tavoitteellista kirjoittamiskoulutusta, jos tavoitteena on sitten sen koulutuksen unohtaminen?”

Tämäkin sitaatti on Lassi Kämäriltä. Tässä tapahtuu sellainen erehdys, että oletetaan että jonkin ilmiön puolustaminen tarkoittaa ainoastaan tämän yhden ainoan ilmiön hyväksymistä.

Tällainen ajattelumekanismi on kyllä yksi ongelma kirjoittamisen ja varmaan kirjallisuudenkin opetuksessa, mutta missään tuskin on sellaista opettajaa, joka olisi sitoutunut vain ja ainoastaan huonouden estetiikkaan. (Sen sijaan esimerkiksi modernistinen kirjallisuus- ja kirjailijakäsitys näkyy kaikkialla kirjoittamisen opetuksen rakenteissakin.)

Toiseksi voidaan tietysti sanoa, että mikäli on opetettu nimenomaan huonouden estetiikkaa, niin eihän huonouden estetiikan odotus silloin edellytä opetuksen unohtamista vaan nimenomaan sen muistamista.

Ja vielä kolmanneksi, huonouden estetiikan noudattaminen edellyttää kirjoittajalta ns. hyvän estetiikan tuntemista. Koulutuksen unohtaminen ei oikein palvele tavoitteena tässäkään tapauksessa.

Ymmärtäminen, kontekstointi ja diggailu

”Huonouden estetiikalle ei ole syntynyt vakiintuneita lukumaneereja, koska niiden syntyminen on sille jo lähtökohtaisesti vaikeaa. Huonosta runoudesta opetellaan lähtökohtaisesti pois kohti korkeatasoisuuden estetiikkaa (huonon runouden määritelmät toki vaihtelevat eri ajassa ja paikassa), kun taas huonon runouden ymmärtämiseen vaaditaan paljon kirjallista kompetenssia, enemmän kuin ns. laaturunouden ymmärtämiseen. On vaikea uskoa, että juuri huonouden estetiikka löisi läpi, kun niitä korkeatasoisuuden estetiikkaakaan täysillä toteuttavia runokokoelmia ei kovin usein ilmesty.” – Nimimerkki Vokaalienvälinen k.

Tässä oletetaan, että jokin runous voi ”lyödä läpi” ainoastaan jos se ymmärretään melko suurella tarkkuudella ja osataan kontekstoida kirjallisuuden traditioon. Luulen että näillä vaatimuksilla millään tekstillä ei ole kovin hyviä läpilyöntimahdollisuuksia.

Kuitenkin, väittäisin että esimerkiksi Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojan runoista on helppo diggailla ilman että tajuaa runoudesta tuon taivaallista tai varsinkaan tuntee erityisen hyvin sen traditiota. Mielestäni niissä syntyy nimenomaan tuttuuden tunne, joka helpottaa lukemista. ”Minähän tunnistan tämän puheentavan, juuri näin teinixit puhuvat netissä” jne. Tällaista läpilyöntiä tuskin on tapahtunut, mutta en näe mitään syytä miksi ei voisi tapahtua. Niin, siis mitään muuta kuin sen, että kyse on runoudesta ja runous ei ehkä noin keskimäärin kiinnosta kauhean monia (siis ainakaan niillä määritelmillä mitä runouteen on totuttu liittämään, mutta se onkin ihan toinen juttu).

Jatkuu…

Nyt syntynyt turbulenssi ja keskustelu varmasti edistävät asioita. Luulen että kustannustoimittamisesta käytävä keskustelu kehittyy ja runoudesta käytävä keskustelu kehittyy. Ntamogate ylipäänsä on tuonut esiin monenlaisia väärinkäsityksiä mm. tarvepainatukseen liittyen, jopa ihan alan ammattilaisten keskuudessa. Jo tällaisten väärinkäsitysten korjaantuminen yksistään on tosi tärkeää, mutta yhtä tärkeää on se, minne voimme keskusteluissa päästä sitten, kun suurin piirtein ymmärrämme toistemme puhetta.

Yksi häiritsevä asia ntamossa on varmasti ollut se, että aikaisemmin runouden määrittely on ollut helpompaa, kun on voinut tuudittautua jonnekin institutionaalisiin taidekäsityksiin ja ajatella että kirjallisuutta on se, mitä perinteinen kustantaja kustantaa ja ei-kirjallisuutta ainakin se, mitä se ei kustanna. On ymmärrettävää, että nimekemäärän kasvun ja erilaisten julkaisijoiden ja kirjallisuuskäsitysten kukoistamisen myötä on voi olla vaikeaa puhua kirjallisuudesta, kun mikään helppo itsestäänselvyys ei enää päde ihan entiseen tapaan.

Olen ajatellut kirjoittaa seuraavaksi vähän lisää kirjoittamisen opettamisesta ja mm. sen suhteesta kustannustoimittamiseen.

P.S. Ne alkuperäiset vastaukseni lievästi kustannustoimitettuna.

Pitäisi varmaankin erotella toisistaan sellaiset sanat kuin kustannustoimittaminen, editointi ja stilisointi. Ymmärrän siten, että editoinnin ja stilisoinnin puute voisi näkyä jotenkin teoksesta… Esimerkiksi tahattomina kirjoitusvirheinä, tyylirikkoina, tms. Mutta kustannustoimittamisen puutteen havaitseminen olisi käytännössä mahdotonta.

Varmasti tekstipalaute ja ateljeekritiikki korvaavat ainakin editointia ja stilisointia. En voi tietää ovatko ne vähentäneet kustannustoimittamista. On ainakin väitetty, että kustannustoimittaminen on yleisesti vähentynyt ja on luultavasti totta, että tekstipalaute, kirjoittajakoulutus ja ateljeekritiikki ovat lisääntyneet. Onko niiden välillä syy-seuraussuhdetta, sitä on vaikea sanoa. Voidaan tietysti olettaa, että kustannustoimittamisen vähyyteen pettyneet tekijät ovat hakeneet tukea muualta.

Mikäli oletetaan, että kustantamoissa toimittaminen on vähentynyt ja että ateljeekritiikki yms. on lisääntynyt JA hyväksytään väite, että kaikenlainen palaute on kustannustoimittamista, niin siitähän oikeastaan seuraisi, että kustannustoimittaminen on itse asiassa lisääntynyt. Se vain tehdään eri paikassa kuin ennen. Onko se hyvä vai huono asia, en ole oikeastaan siitäkään ollenkaan varma. En uskaltaisi väittää, että paras toimittaminen tapahtuisi automaattisesti kustantamoissa, että parhaat toimittajat olisivat kustantamoissa töissä.

Pitäisikö sen olla nimenomaan kustantamo, joka tämän työn taloudellisesti kustantaa? Monestihan kuulee kirjoittajakoulutuksesta näitä väittämiä, että sen ja sen kirjailijan kirjoittajakoulu oli työskentely sen ja sen kustannustoimittajan kanssa. Pitääkö kustantamon (vielä nykyään) olla kirjoittajakoulu?

Katsoisin että sanataideopetukseen sisältyvä palaute ei välttämättä poikkea kustannustoimittamisesta millään tavalla. Useimmiten ainakin kurssitoverit (ainakin ennen kuin ovat harjaantuneet palautteen antamisessa) antanevat palautteensa siitä näkökulmasta, että miten teos juuri heidän taidekäsityksestään katsoen muuttuisi paremmaksi, siis heille luontevammaksi seistä rinnalla. Opettajana pyrin selvittämään millainen kirjoittaja itse toivoisi tekstinsä olevan ja tähtäämään sitä kohti. Eli tässä mielessä kustannustoimittamisen ero tekstipalautteeseen voisi olla siinä, että toimittamisessa on kyse jonkun muun kirjallisuuskäsityksestä tai tekstin ideaalista, kun palautteessa, ainakin minun palauteideaalissani, pitäisi olla kyse kirjoittajan itsensä kirjallisuuskäsityksestä. Olen tosin melko varma, että kustannustoimittajat ovat tästä kanssani eri mieltä. Kuitenkin, kun pyritään kohti valmista tekstiä, täytyy kai olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä tekstin valmius on, kun taas kirjoittajakoulutuksessa pitäisi pyrkiä kohti valmista kirjoittajaa (tai itsekseen alati muuttuvaa). Eli niillä ei välttämättä ole mitään eroa, mutta todennäköisesti niillä on jotakin eroa. Yksi keskeinen ero syntyy ainakin siitä, että ryhmissä mielipiteitä on useampia. Tässäkin tietysti on se vaara, että palautetta voi olla vaikea tulkita ja arvottaa. Välttämättä paras argumentti ei voita, vaan paras argumentoija.

Olen usein kuullut väittämän, että kirjoittajakoulutuksen, ateljeekritiikin, ja tietokoneiden yleistymisen myötä tulleen editoinnin helppouden vuoksi huonojen käsikirjoitusten erottaminen hyvistä on tullut vaikeammaksi, koska niitä ei enää voi erottaa kielen perusteella. En tiedä koskeeko tämä väite ennen kaikkea proosakirjallisuutta, mutta uskoisin, että myös runokäsikirjoitukset ovat entistä julkaisukelpoisempia. Tähän ei välttämättä vaikuta ainoastaan kirjoittamisen taidokkuuden kasvu, jonka sinänsä uskon olevan faktaa, vaan myös kustannusalan murros. Siinä missä julkaisukelpoisuutta on aikaisemmin jouduttu arvioimaan (tai joudutaan tietenkin jossain määrin edelleen) paljon taloudellisinkin perustein, eli kuinka paljon kullakin runoteoksella tai novellikokoelmalla ollaan valmiita ottamaan takkiin, voi esimerkiksi tarvepainatejulkaisija tai muu vaihtoehtoisempi tekijä sivuuttaa kokonaan ajatukset myyntipotentiaalista ja keskittyä taiteelliseen laatuun.

Itse olen opettamissani ryhmissä useasti havainnut, ettei ole välttämättä mitään syytä miksei jokainen heistä voisi ylittää julkaisukynnystä vaikka heti, jos päättäisi vain tehdä kirjan valmiiksi. Mielestäni tämä on suurin ero kirjoittajien välillä siinä kuka ylittää kynnyksen ja kuka ei: sitoutuuko kirjan kirjoittamiseen vai ei. Kaikenlaisia kynnyksiä ja kirjailijuuksia mystifioidaan tarpeettomasti. Ei se minusta sen kummempi asia ole kuin kirjoittaako kirjan vai ei. Nykyään melkein kuka tahansa pystyy siihen jos haluaa.

11/10/2013 22:04
Ja tekee vielä mieli lisätä, että millään tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että ”kustannustoimittaminen” tai ”viimeistely” olisivat jotenkin itseisarvoisia asioita. Antti Nylén taisi jossain pohdiskella kill your darlings -fraasista, että miksi juuri ne osat tekstistä pitäisi tappaa, joilla on itselle mahdollisesti suurin merkitys. Mitä oikeastaan editoidaan pois, kun editoidaan. Mitä kustannustoimittamisen jalkoihin jää. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti sellaiset asiat kuin ”keskeneräisyys” ja ”viimeistelemättömyys”, koska ”virheissä” saattaa olla juuri se kirjoittajan jokin ominaislaatu tai persoonallisuus, ”oma ääni”, jos tuota ilmaisua vielä haluaa käyttää. ”Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät eloon toisistaan.” Oikeastaan kirjoittajat ovat nykyään niin hyviä, että kuka hyvänsä pystyy tekemään loppuun saakka hiotun, viimeistellyn ”valmiin” teoksen, mutta ehkä kiinnostavinta saattaisikin olla se, millaisilla eri tavoilla eri kirjoittajien tekstit voivat olla kesken.


Bloggaamisesta ja riippumattomuudesta

Päästäkseni suorempaan asiaan, en jaarittele siitä, missä kaikkialla kirjablogeista ja niiden riippumattomuudesta on kirjoiteltu, vaikka se minut tätä asiaa saikin pohdiskelemaan.

En ole bloggaillut kirjoista juurikaan. Kotimaisista kirjoista bloggaaminen olisikin hankalaa, koska tunnen jollakin tavalla suurimman osan niistä tekijöistä, joiden kirjoista olen ylipäätään kiinnostunut. Tai siis: jos en pitäisikään jostakin kirjasta, se olisi hankalaa muotoilla, koska minulle on tärkeämpää olla loukkaamatta ihmisiä joista pidän kuin saada sanoa julkisesti rehellinen mielipiteensä heidän töistään. Minusta tuskin olisi kriitikoksi. Toisaalta, olen tavattoman taitava löytämään kaikesta jotain pitämisen arvoista. Voisin hyvin kirjoitella täysin jääviyskysymyksistä välittämättömiä kirjabloggauksia siitä, mistä kaikesta kirjoissa pidän. Kunhan tekisin sitä kategorisesti, enkä siis esimerkiksi päätyisi haukkumaan teoksia joiden tekijää en vielä tunne tai jonka tekijästä en pidä.

Ehkä alan vielä tehdä näin.

Sen sijaan musiikista olen bloggaillut aika paljonkin. Kun blogini löytyi vielä osoitteesta terohannula.com, kirjoittelin monenmoista analyysiä kotimaisista rockfestivaaleista. Valitettavasti blogini hajosi, ja hajotin sen itse vielä niin, että kaikki nuo tekstit hävisivät verkosta, mutta sain tallennettua niistä ison osan koneelleni, jossa ne edelleen ovat.

Blogin hajoaminen tapahtui juuri silloin kun minun piti kirjoittaa ensimmäistä kertaa juttu tapahtumasta, jossa olin lehdistöpassilla. Niinpä perustin musajutuille uuden blogin, Rokkikonttorin. Olen kirjoittanut sinne viimeksi vuonna 2010, mutta muutaman vuoden ajan se oli melko aktiivinen ja todella aktiivisesti luettu blogi. Muistelisin että pari kertaa onnistuin jopa uutisoimaan ensimmäisenä Suomessa jostakin suositun artistin tulossa olevasta keikasta.

Vuosi taisi olla 2007 tai 2008, kun Ilosaarirockin järjestäjistä joku lähetti minulle sähköpostia, että ollaan luettu analyysiäsi ja tykätty, että oletkos ajatellut hakea media-akkreditointia. No en tietenkään ollut ajatellut, mutta innostuin mahdottomasti ja hain. Ja sitten vasta innostuinkin kun sain. Lippu oli jo ostettuna, joten sain laittaa sen myyntiin.

Ilosaarirock oli jo valmiiksi sellainen festari, jota sillä hetkellä eniten symppasin ja se varmasti näkyi kirjoituksissani. Ja se varmaan vaikutti siihen, että sain akkreditoinnin. Sain akkreditointeja paljon muuallekin, mutta Provinssirock ei koskaan minulle mediapassia myöntänyt. Myöhemmin sain kuulla varsin luotettavalta taholta, että se johtui siitä, että kirjoittelin siitä niin kriittisesti.

On vaikea erotella johtuiko provinssikriittisyyteni enemmän objektiivisesta analyysistä, vai omasta tilinteostani syntymämaakuntaani kohtaan. Niihin aikoihin eräs ystäväni oli Provinssilla töissä ja toivoin aina että he saisivat ohjelmiston josta minäkin pitäisin. Kun sellaista ei oikein tullut, turhautumiseni varmaan näkyi kirjoituksissani. Ja jos sellainen tuli, harmitti ettei ollut opiskelijana varaa ostaa kallista lippua.

Ilosaaren suhteen huomasin ajattelevani hölmösti, että minkäköhänlaista juttua he oikein odottavat. Tai paremminkin niin, että mikä on se vähimmäisvaatimus. Kirjoitin pitkiä raportteja, joissa kävin oikeastaan jollakin tavalla läpi koko reissun ja kaikki näkemäni bändit. En ollenkaan ajatellut sitä, että esimerkiksi lehtiin kirjoitettiin huomattavasti suppeampia juttuja. En tiedä miten yllättävä joutuminen osaksi instituutiota vaikutti riippumattomuuteeni. Minähän fanitin bändejä ja festareita jo valmiiksi. Toisaalta isoilla festareilla harvoin on juuri valittamista sellaisissa asioissa, joihin festivaalijärjestäjät voivat vaikuttaa. Ne hommat on yleensä hoidettu melko mallikkaasti. Kritiikki kohdistuu bändeihin, jos on kohdistuakseen. Ja lopulta en kuitenkaan halunnut olla siellä tekemässä juttua, vaan viettämässä vapaa-aikaa, pitämässä hauskaa. Miten voisin pitää hauskaa jos etsisin koko ajan jotain kritisoitavaa? Ja toisaalta, miten autenttinen juttuni olisi, jos se ei perustuisikaan tavallisen festarikävijän kokemukseen? Ja kuitenkaan en kokenut olevani samalla tavalla vapaalla kuin aikaisemmin. Kuitenkin olin vähän kuin töissä, vähän kuin vastuussa jollekin.

Se ei toki estänyt minua olemasta ympäripäissäni koko tapahtuman ajan.

Media-akkreditointi vaikutti juttuihini positiivisesti siksikin, että oli musta tosi mahtavaa, että jotkut festarit tunnustivat ihan yksityiset bloggaajat arvokkaiksi kirjoittajiksi. Tietääkseni se ei tuossa 2008 tai 2009 ollut Suomessa vieläkään ihan hirveän yleistä, mutta voin olla väärässä. Ehkä olin fanipoika, johon oli helppo vaikuttaa antamalla vähän tunnustusta.

Voisin hyvin kuvitella edelleen kirjoittavani festareista juttuja, joissa kuvailisin sitä miten hauskaa oli. Millainen elämys se oli bändeistä johtuen tai niistä huolimatta. Tuskin mediapassin vuoksi jäisivät vessajonot moittimatta tai muut epäkohdat huomauttamatta, mutta ne kannattaa muutenkin asettaa oikeaan mittaluokkaansa, jos ne eivät pilaa koko kokemusta.

Voiko näin ajatella kirjallisuuden kohdalla? Näinkö se tapahtuu? Että yritetään pitää hauskaa ja jos se ei jostain väistämättömistä syistä johtuen onnistu, sitten arvioidaan niitä syitä? Minä koen olevani aika sopeutuvainen ja kykenen kiinnostumaan mistä tahansa ja oikeastaan kykenen pitämäänkin mistä tahansa.

Vai tarkoittaako julkinen kirjoittaminen sitä, että pitää vähän pilata sitä kokemustaan niillä vessajonoilla, sillä juonivetoisuudella, sillä kalliilla kaljalla, sillä tylsällä kielellä? Onks pakko vähän olla fanittamatta?

P.S. Aiheesta on kirjoitettu paremmin mm. Luutiissa ja sieltä löytyy aika kattavat linkkilistat muihin aihetta käsitteleviin blogeihin.


Ihminen voi olla. Palautteesta.

Juuri ilmestynyt proosateokseni on aloittanut syntymisensä noin yhdeksän vuotta sitten. Opiskelin silloin toista vuotta Pohjanmaan kirjoittajakoulussa (nykyään Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinja, nykyinen työpaikkani). Silloin tapahtui monia kiinnostavia asioita, jotka alkoivat johtaa toisiin ja yhä uusiin kiinnostaviin asioihin. Luin ja kirjoitin hirmuisen paljon, tulostuspaperia minulla kului yhdeksässä kuukaudessa n. 800 liuskaa ja aloin yhä enemmän vaikuttua hieman toisenlaisesta kirjallisuudesta.

Meillä oli mainio porukka tekemässä kirjoittamisen aineopintoja mistä johtuen meillä oli todella hyviä tekstipajoja. Muistan edelleen sen järjestyksenkin, missä tavallisesti istuimme. Pöydät olivat opettajan pöytää kohti avautuvan u-kirjaimen muodossa. Ikkunapuolella istui Joni Nikkola, hänen vieressään Aki Filander, takarivissä, u:n pohjalla Anna Karhu ja ainoastaan tekstipajoihin osallistunut nainen, jonka nimen olen jo ehtinyt unohtaa, ja oven puoleisella reunalla minä istuin keskellä, minusta vasemmalla Kai Niemistö ja oikealla Toni Talja.

Se oli myös vaikea vuosi. Minulla oli monenmoista henkilökohtaista probleemaa.

Tein näytelmää, luin paljon, kirjoitin romaania, luin paljon. Taija Tuominen toimi opettajanamme useimmilla kursseilla ja jostain syystä hän teetti meillä aika paljon nimenomaan tajunnanvirtaharjoituksia. Meillä oli tapana pyytää ns. aamusivuja, ellei hän niitä erikseen kirjoituttanut. Näistä harjoituksista syntyi monia pikkuisia kiinnostavia tekstejä. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitä ne olivat tai mikä niissä oli hyvää, mutta intuitiivisesti niistä pidettiin.

Minulla oli noihin aikoihin pari tärkeää ystävää, joihin pidin yhteyttä lähinnä netin kautta. Veeti (Nevalainen) ja Johanna (Moilanen) eivät tainneet koskaan kunnolla tuntea toisiaan, mutta he molemmat olivat tärkeitä kommentoijia ja innoittajia kirjoittamisessani. Itse asiassa, pari tekstiä syntyi niin, että Johanna oli kirjoittanut tekstejä ja antoi minulle luvan kirjoittaa ne uudestaan. Toinen näistä päätyi myös Ihminen voi olla -kirjaan. Luulen etten koskaan olisi innostunut kirjoittamaan tajunnanvirranomaista, proosarunomaista lyhytproosaa, elleivät Veeti ja Johanna olisi väsymättä kannustaneet minua. Tämä kaikki vaikutti minuun ihmisenä ja kirjoittajana todella paljon. Veetihän lopulta sitten myös piirsi tähän kansikuvan.

En kuitenkaan koskaan oikein tiennyt mitä tehdä näillä lyhyillä teksteillä ja lopulta tulinkin vuosien ajan keskittyneeksi enemmän Tunkeilija -romaaniin. Vasta vuonna 2009, siis viisi tai kuusi vuotta myöhemmin, sain käyttökelpoista ateljeekritiikkiä, kun Harry Salmenniemi luki tekstejäni. Olin varsin yllättynyt että kukaan osasi sanoa niistä mitään muuta kiinnostavaa tai hyödyllistä kuin kehua niitä ja verrata niitä muihin teksteihin. Bruce Holland Rogersin palautteeseen viittasinkin edellisessä kirjoituksessani, mutta Harry oli hänen kanssaan eri mieltä. Harryn mielestä kyseessä oli ilmiselvästi proosa.

Seuraavan vuoden ateljeekritiikkiprojektissa (mikä on Risto Niemi-Pynttärin ideoima projekti) sekä Raisa Marjamäki, että Mari Koski antoi minulle erinomaisen paneutuneen ja huolellisen palautteen. Runoilijoita molemmat, mutta jostain syystä tämä olikin sellaista proosaa, joka oli likeisempää runoilijoille kuin prosaisteille.

Vuonna 2011 olinkin sellaisessa tilanteessa, että minulta oli julkaistu edellisenä vuonna Tunkeilija ja Subtanssi ja olin saanut tästä lyhytproosakokoelmasta useita hyviä, osin erilaisia, osin samanlaisia palautteita ja palautteiden määrä ja laatu sai minut pohdiskelemaan palautetta ylipäänsä. Kesällä 2012 aloin taittaa kokoelmaani itse. Olin hieman turhautunut, enkä tiennyt mitä ajattelisin palautteesta ja toimittamisesta ja sen turhautumisen tuloksena syntyi tämä blogikirjoitus. Joka heti ymmärrettiinkin väärin, ikään kuin olisin ollut turhautunut palautteen laatuun, kun oikeastaan olin turhautunut palautteeseen yleensä. Sillä ajattelin, ja ajattelen edelleen, että Ihminen voi olla on sen verran omintakeista proosaa, että sen suhteen täytyy olla aika tarkkana mitä sillä haluaa tehdä. Palautehan perustuu aina joka tapauksessa joihinkin ideaaleihin, kielikäsityksiin, kirjallisuuskäsityksiin, poetiikkoihin, ajatukseen siitä, millaista on hyvä teksti ja millaista tekstin tulisi olla. Eikä suinkaan voi olla aina varma siitä, että jakaa palautteenantajan kanssa saman kielikäsityksen, saman intention. Ja vaikka Harryn, Raisan ja Marin kielikäsitys on varmasti jotakuinkin niin lähellä omaani kuin moninaisten kielikäsitysten maailmassa voi uskaltaa olettaa olevan, se ei ole aivan sama. Ja jos ajatuksemme siitä, mihin kielen tai kirjallisuuden pitäisi pyrkiä, poikkeavat vähän, ajatuksemme siitä, mihin juuri tämän kirjan ja juuri tämän kielen pitäisi pyrkiä, saattavat poiketa paljonkin.

Niinpä olin aika erikoisen ongelman edessä. Olin saanut runsaasti hyvää, asiantuntevaa, käyttökelpoista palautetta ja käynyt erinomaisia keskusteluita, mutta halusinkin ettei se vaikuttaisi teokseeni. Kuitenkin kun palaute on annettu, se on olemassa. Voisi kai sanoa, että palautteessa oli vikana ainoastaan se, että se oli liian huolellista, liian hyvää, liian paneutunutta. Miten siis erottaa palautteen sivuuttaminen siitä, että tekee päinvastoin kuin palaute ehdottaa, jolloin palaute itse asiassa ohjaa kirjoitusta negaation kautta? Tämä oli lopulta keskeisin ja vaikein kamppailuni tämän kirjan kanssa. Miten olla antamatta palautteen vaikuttaa edes negaation kautta, vai onko sekin jo negaatio? Ehkä oma poetiikkani oli kehittynyt, liikahtanut johonkin suuntaan noiden keskusteluiden myötä – enhän ainakaan halunnut liikauttaa sitä takaisin?

Tunkeilijan ja Subtanssin – ja aikaisemmin kirjoittamieni näytelmien – kohdalla minulla ei ollut tällaista ongelmaa ensinkään. Kaikille näille teoksille oli olemassa jokin sopiva tulkintakehys, varsinkin näytelmille, jossa jonkinlaisella varmuudella voisi arvioida minkälaiset asiat muuttavat teosta huonommaksi ja minkälaiset paremmaksi. Niiden kohdalla palaute oli yleensä aika yksiselitteistä ja olin helposti sen kanssa samaa mieltä. Tämän teoksen kohdalla minulla oli kuitenkin ilmeisesti intuitiivisesti käsitys siitä, että en ollut luomassa ainoastaan teosta, vaan myös kontekstia, myös tulkintakehikkoa, tai… ei, nämä eivät ole sopivia sanoja kuvaamaan sitä, mitä se olisi voinut olla. Olin luomassa mielestäni jotakin muutakin kuin pelkkää teosta jota arvottaa jollain ilmeisellä tavalla. En näköjään osaa selittää sitä vieläkään. Mutta nykyisin olen varmempi siitä, että on hyvä että aloin epäröidä. Ehkä kyse on poetiikasta. Ehkä kyse on siitä, että monet parannusehdotukset perustuivat sellaiseen poetiikkaan, jota en kokenut omakseni ja että mieluummin epäonnistuisin omalla poetiikallani kuin onnistuisin jonkun toisen poetiikalla, vaikka se jonkun toisen poetiikka olisi miten hyvä, tai miten paljon paremmin perusteltu kuin omani. (Onko poetiikalla parempia tai huonompia perusteluja?)

Monesti käy niin, että omalle tekstilleen tulee niin sokeaksi, että tarvitsee ajallista etäisyyttä ja mahdollisesti ulkopuolisen palautetta kyetäkseen näkemään sen ulkopuolelta. Luulen että minulle taisi käydä niin, että jouduin palautteen jälkeen ottamaan ajallista etäisyyttä nähdäkseni poetiikkani taas sen sisäpuolelta.

En siis missään tapauksessa voi sanoa, ettei kaikki tuo huolellinen ja tarkka palaute olisi vaikuttanut teokseeni. Se kaikki vaikutti teokseeni paljon, se vaikutti poetiikkaani, kielikäsitykseeni, se vaikutti minuun ihmisenä. Siksi kai teoksen nimikin on Ihminen voi olla, jonka jokainen palautteenantaja suositteli muuttamaan joksikin toiseksi, mutta joka itsestäni tuntui kuitenkin oikealta.


Ihminen voi olla, pienoisromaani

20130409-201903.jpg

Ihminen voi olla on —

tuon alun kirjoitettuani pidin aika pitkän tauon. Mitäköhän se Ihminen voi olla oikein on? Viimeiset yhdeksän vuotta sen nimi on kai ollut ”se-lyhytproosakokoelma”. Sitten sen nimi oli ”Dentiteetti” ja se oli edelleen lyhytproosakokoelma. Nyt? En tiedä. Sitä olisi ihan perusteltua sanoa runoudeksi, sitä olisi ihan perusteltua sanoa proosarunoksi, se on vain 56 sivua pitkäkin, heh, pituuskin vaikuttaa siihen mitä lajia jokin teos edustaa. Mutta kutsun sitä proosaksi. Mitä proosaa se on? Jaa-a. Olisi ihan perusteltua sanoa sitä lyhytproosakokoelmaksi, olisi ihan perusteltua sanoa sitä pienoisromaaniksi.

Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Bruce Holland Rogers luki joitakin tekstejäni vuonna 2008 muistaakseni, jotka olin kääntänyt häntä varten, ja kutsui niitä proosarunoudeksi. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun taitoin sen viime kesänä aivan eri tavalla kuin lyhytproosakokoelmat taitetaan. Ero on oikeastaan pieni, mutta se on merkittävä. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Leevi Lehto vastasi sähköpostiini joitakin päiviä sitten ”onkin jo korkea aika palata pienoisromaaniisi”. Tässäkin merkitysero on tavallaan pieni, se oli ”vain” kommunikaatiota, mutta toisaalta se oli jollakin tavalla monumentaalinen hetki, ikään kuin joku rohkea olisi ensimmäistä kertaa sanonut ”ei tuo ole koira, tuo on susi!” Tai toisinpäin. Tai että keisarin vaatteet eivät suinkaan ole läpinäkyvästä kankaasta, ei sellaista olekaan, vaan erikoisesti valoa taittavasta kankaasta, joka saa aikaan oudon ilmiön, jossa ja niin edelleen. Ja kuitenkin olin jo ajatellut sitä niin. Ja kuitenkin olin jo taittanut sitä niin.

Mulla ei ole kahden edellisen ntamo-kirjankaan kanssa ollut minkäänlaisia ongelmia mitä tulee Leevi Lehdon työskentelytapaan, ja tämän kirjan kohdalla tuntui että ajatukset kävivät yksiin koko ajan. Oikeastaan voisin palata tähän toimituspuoleen ja ateljeekriitikoihin toisessa blogikirjoituksessa, se on oma aiheensa. Jos yritän tässä vähän hahmotella Ihminen voi ollan pienoisromaaniutta lähtemättä kuitenkaan pureksimaan sitä itse valmiiksi (mikä on vaivaannuttavampaa kuin omaa teostaan tulkitseva kirjailija?) niin se ehkä onnistuisi paremmin näyttämällä siitä tehdyn pitkän tiedotteen (joka on siis Lehdon käsialaa):

Tero Hannula: Ihminen voi olla & ”valtavien, giganttisten asiain törmäyksiä”

Tero Hannula (Tunkeilija, ntamo 2010, Subtanssi, ntamo 2011) päivittää Arthur Rimbaud’n Kauden Helvetissä ja Nathalie Sarrauten Tropismeja Suomen 2000-luvulle – mutta millä tavalla! ”En häpeä lainkaan tunnustaa sitä, että minusta ainoa valtavia, giganttisia asioita hienompi asia on kun valtavat, giganttiset asiat törmäävät valtaviin, giganttisiin asioihin”, kuten Hannula yhdessä kohtaa pientä kirjaansa äkkiä kirjoittaa – aiheuttaen samalla juuri tuollaisen törmäyksen, joita tässä pienessä kirjassa riittää tai joista se oikeastaan koostuu. Ihminen voi olla on herkkä ja perinteisellä tavalla vakava teos (”Voiko kaikki tämä kauneus olla”, kuuluu yksi toistuvista lauseista), joka kuitenkin keinoinaan käyttää kaiken sen groteskin hulluuden, minkä sitä edeltävä 2000-luvun runous, Karri Kokosta Harry Salmenniemen ja Tytti Heikkisen kautta yks Kakeen, suinkin on keksinyt. Silti Ihminen voi olla on proosaa: voi olla että se vielä muistetaan kirjana, jossa tuo mainittu runous lopulta kaappasi kotimaisen kertomakirjallisuuden – tai iskeytyi sen kaksoistorniin (mikä giganttinen törmäys tietenkin myös kuvataan tässä kirjassa: muistuttaen, huom., että ”ensimmäiset haastatellut ihmiset puhuivat Cessna-koneista”).

Toisella tasolla Ihminen voi olla, alkuperäiseltä työnimeltään ”Dentiteetti”, käsittelee ns. minä-kokemuksen paradokseja. ”Valehtelin. Sinä olet, minä olen. Emme me.” kuuluu toinen toistuva hokema eräässä kirjan alkujaksossa. Kuitenkin yhtä giganttista törmäystä myöhemmin lukija (tai tekijä: ei, et sinä, ei hän, vaan te) huomaa/tte, että tuollainen minän fundamentin myöntäminen johtaa itsen näkemiseen ulkopuolelta ja ulkopuolellaan, ja näin minän katoamiseen. Jäljelle jää juosta sen perässä, koskaan kiinni saamatta, niin kuin unessa ja tässä kirjassa koko ajan tapahtuu.

Tämän oivalluksen tai lähtökohdan prosodisena vastineena taas on Hannulan hellittämätön pyrkimys pakottaa lukija näkemään teksti – niin sanoaksemme lukemisen ulkopuolelta. Siinä missä Antti Lehto-oksan toistaiseksi vähälle huomiolle jäänyt Päähenkilön matka maiseman läpi (ntamo 2011) asetti ainoaksi tehtäväkseen ”äärettömän teoksen luomisen”, Hannula tuntuu tavoittelevan ”teosta, joka on mahdoton lukea” – ei ”vaikeutensa” vuoksi (tämä pieni kirja on monilta osin kaunista ja suhteellisen mutkatonta proosaa), vaan aiheuttamansa erikoisen tyhjentymättömyyden tunteen vuoksi.

Yrittäkääpä vain oikeasti ja ajatuksella ja yhdenkään yli hyppäämättä lukea sivujen 12–16 1031 peräkkäistä ”kauan”-sanaa. Ei tule onnistumaan! Ja kumminkin voitte jonakin kauniina päivänä havaita, että teidän on pakko yrittää…

Niin tai näin, suomalaisessa proosassa tapahtuu nyt. Ehkä ei, ainakaan suoraviivaisesti, ole kyse Aronpuron ja Saarikosken 60-luvun kollaasiromaanien ylösnousemuksesta, mutta Ihminen voi olla on kyllä niitä teoksia, joiden jälkeen myöskään edeltävä kaanon ei ole entisensä. Tai kukaties, kuten Hannula kirjansa sivulla 17 kirjoittaa: ”Historiamme lakkaa olemasta ja muuttuu siten ikuiseksi.”

Ihminen voi olla: 140×200 mm, 56 sivua, ISBN 978-952-215-385-2. Taitto Tero Hannula, kansi Make Copies, kannen kuva Veeti Nevalainen.

En yleensä helposti herkisty tai sokeudu omalle tekstilleni enkä sen vastaanotolle, mutta tämän tiedotteen sisältöön en osaa ottaa kantaa. Musta tuntuu että se tavoittaa keskeisiä asioita tosi tarkasti, mutta sitten tietysti on kovin isoja nimiä, joiden kautta pientä kirjaani peilataan ja niiden osuvuuteen olen kyllä täysin (paitsi jäävi, niin myös) aseeton kommentoimaan. Mä tiedän että Ihminen voi olla on kevyesti paras kirjani tähän mennessä ja jotain mitä minun on vaikea ylittää, mutta toisaalta, miten sellaistakaan asiaa voi arvioida? Tässä on kuitenkin kyse erittäin marginaalisesta teoksesta, oletan että sen lukijamäärät voivat hyvässä tapauksessa olla kolminumeroiset, mutta minusta se ei astu mihinkään sellaiseen valmiiseen huoneeseen, johon sen sopivuutta voisi jokin auktoriteetti perustellusti arvioida. Sen sijaan on monia potentiaalisia lukijoita, jotka voivat oletettavasti sanoa siitä jotakin hyvin kiinnostavaa jostakin tietystä kulmasta. Mutta ajattelisin, että mitään kovin luotettavaa ”hyvyyden” tai ”laadun” mittaria ei ole olemassa. Olen tavallaan sen asian kanssa aika yksin.

Enkä nyt tarkoita, että Ihminen voi olla olisi jotenkin uraauurtavan ihmeellinen ja ainutlaatuisuudessaan koskematon. Tarkoitan, että… ja oikeastaan olen taas lipsahtamassa sille ladulle, jota on tarkoitus kulkea seuraavassa postauksessa.

Olen iloinen että Ihminen voi olla tuli julkaistua 9.4.2013, suomen kielen päivänä. Tämän teoksen julkaisu tuntuu merkityksellisemmältä kuin aikaisempien. Tunkeilija ja Subtanssi ovat mielestäni erinomaisia kirjoja kumpikin, ja vähän epävirallisemmat teokseni, SUPERHYPER ja sadellinen, tuulias sää, ovat mainioita kumpikin. Mutta tällä kertaa tunnen jotain erityistä. Ehkä kyse on siitä, että olen oivaltanut proosan olevan kirjallisuuden lajityypeistä kaikkein vapain ja tunnen nyt tuota vapautta.

Viikossa kirjoitettu pienoisromaanini SUPERHYPER on muuten tämän kirjan sisarteos, mikä paljastuu kansia vertailemallakin: molemmissa on käytetty samaa Veeti Nevalaisen erityisesti näitä teoksia varten tekemää piirrosta. Luulen että tätä kokonaisuutta täydentämään syntyy vielä SUPERHYPER 2.0. Ehkä vasta sen jälkeen kykenen sanomaan mitä nämä kuriöösit pikku kirjat ovat. Tai ehkä joku kertoo sen minulle jo ennen sitä.

Ihminen voi olla teoksen voi tilata täältä.
SUPERHYPERin voi tilata täältä.
sadellinen, tuulias sää on ilmaiseksi luettavissa täällä.
Subtanssin voi tilata täältä.
Tunkeilijan voi tilata täältä.


SUPERHYPER, kokonaan iPadilla kirjoitettu romaani

20130329-131345.jpg

Nähtävästi tästä SUPERHYPERistä muodostuu nyt oma blogikirjoitusten sarja, mutta muodostukoon.

SUPERHYPER on kolmas painetussa muodossa julkaistu kaunokirjallinen teokseni, toinen romaanini ja sanoisiko että toinen ns. kokeellinen/avantgardistinen teokseni. Viimeisin on ehkä määre, jota en itse oikein voi teoksilleni antaa, mutta olettaisin ettei se nyt hirveästi vikaankaan mene.

Aikaisemmin olen kirjoittanut SUPERHYPERin kirjoittamisen ajallisesta ulottuvuudesta (josta muuten tulen kirjoittamaan varmaan muutakin, koska siihen liittyy muutakin):
SUPERHYPER, pienoisromaani valmiiksi viikossa

Tällä kertaa ajattelin kertoa lyhyesti kirjoittamisen teknologis-teknisestä puolesta.

SUPERHYPER on kirjoitettu kokonaan iPadilla.

Hankin iPadin viime kesänä ja viime syksynä ostin Logitechin Solar Keyboard Folion, joka on siis foliomallinen suojus, jossa on myös näppäimistö. Näppäimistö saa käyttövoimansa ympäröivästä valosta, sekä auringon-, että keinovalosta. Ja vaikka valopaneeli onkin sijoitettu idiottimaisesti juuri sille reunalle, joka käytettäessä jää alustaa vasten, virtaa riittää yleensä kyllä. Minulla ei ole koskaan loppunut tästä virta. Ja itse asiassa näppäimistö alkoi toimia välittömästi kun otin sen pakkauksesta ulos.

Näppäimistö on hyvin pieni, mutta sopii minun pienille käsilleni aivan loistavasti. Olen kirjoittanut tällä monesti tuntikausia ilman että olisi tapahtunut minkäänlaista käsien väsymistä tai kipeytymistä tai muuta vastaavaa. Voisinpa sanoa, että tämän näppäimistön hankkiminen on mullistanut kirjoittamiseni, koska nyt voin napata iPadin laukusta käytännössä missä tahansa ja alkaa välittömästi kirjoittaa. Läppärillä sama ei ole oikein mahdollista, tai ei ainakaan yhtä helppoa ja mukavaa. Olen lukuisia kertoja esimerkiksi mennyt ravintolavaunuun (matkustan paljon junalla), ostanut termosmukini täyteen teetä, napannut tabletin laukusta seisomapaikan pöydälle ja kirjoittanut, esimerkiksi koko matkan Seinäjoelta Tampereelle. Saatan saada idean keskellä yötä, eikä minun tarvitse kirjoittaa sitä nenäliinan kulmaan omalla verellä, vaan voin kirjoittaa sen suoraan siihen tiedostoon johon se kuuluu, tai johonkin muistikirjaohjelmaan odottamaan parempaa käyttöä. Tämän näppiksen hankittuani en ole juurikaan enää käyttänyt kannettavaa tietokonettani, joka alkaakin valitettavasti olla elinkaarensa loppupuolella. Mutta myös paperimuistikirjojen käyttäminen on loppunut käytännössä kokonaan.

20130329-134008.jpg

Huonoin puoli tässä foliossa on se, ettei se ole kovin jämäkkä, vaan se tarvitsee yleensä kunnollisen alustan. Sylissäkin sitä voi pitää, mutta silloin sylin on pysyttävä aika tarkkaan vatupassissa, muuten hökötys saattaa kaatua.

SUPERHYPERissä on jonkin verran, tai oikeastaan aika paljonkin tekstimateriaalia, joka on poimittu aikaisemmin kirjoittamistani kokonaisuuksista, toiset julkaistuista, toiset toistaiseksi julkaisemattomista ja kaikki tämä tekstimateriaali ei ole aikanaan kirjoitettu iPadilla, mutta se kaikki on kopioitu SUPERHYPERiin nimenomaan iPadilla, yleensä Dropboxin kautta. Dropbox on siis pilvipalvelu, jonne kaikki tekstini tallentuvat automaattisesti ja josta ne synkronoituvat kaikkiin laitteisiin joissa niitä voin tarvita, eli läppäriin, täppäriin ja puhelimeen. Tämä on vähän helkkarin kätevää, koska voin muokata tekstejä suoraan missä tahansa, milloin tahansa, ilman että tarvitsisi kirjoittaa muutokset muistiin ja siirtää päätiedostoon myöhemmin, tai muuta hassua. Tämä on kätevää myös esiintymisten kannalta. Minulla on käytännössä aina kaikki tekstini mukana kaikkialla, joten on ollut mahdollista tehdä pyydettäessä spontaaneja esiintymisiä, tekstiluentaa jne. Ilman Dropboxia (tai iCloudia tai muuta vastaavaa pilvipalvelua) pitkien tekstien kirjoittaminen ja julkaiseminen iPadilla olisi tuskin yhtä helppoa ja mielekästä.

Tekstinkäsittelyyn käytin iA Writer -nimistä ohjelmaa, jonka senkin saa iPadin lisäksi ainakin iPhonelle ja Macille. Aluksi käytin iPadilla kirjoittamiseen Applen Pagesia, mutta taisipa olla Teemu Manninen joka suositteli tätä ohjelmaa. Tämä on simppeli, minimalistinen ohjelma ja olen tykästynyt kovin.

SUPERHYPERin julkaiseminen ei kuitenkaan ollut mahdollista yksinomaan iPadilla, vaan teksti oli siirrettävä tietokoneelle taittamista varten. En ainakaan ehtinyt tämän projektin puitteissa etsiä iPadille sellaista tekstinkäsittelyohjelmaa, josta olisi löytynyt riittävästi ominaisuuksia kirjan taittamiseen, ainakaan tässä Lulun pokkarikoossa (esimerkiksi Applen omassa Pages ohjelmassa on vain kaksi sivukokoa joista valita!).

Läppärillä käytin taittoon Applen Pagesia, jonka työpöytäversiosta löytyy kirjan taittamiseen ihan riittävät ominaisuudet. Ainoaksi ongelmaksi tässä muodostui se, että iA Writerilta Pagesiin tekstiä kopioitaessa siirtyi jostain syystä aivan helvetinmoinen määrä sarkaimia. Niinpä aluksi tekstikenttä oli sivulla noin parin sentin levyinen, fontti oli jotain 30 ja sivumäärä huiteli jossain kymmenissä tuhansissa. Vika oli tietysti helppo korjata, mutta se vei jonkin verran aikaa ja oli tietenkin melko ärsyttävää ja turhalta tuntuvaa työtä. Jatkossa täytyy miettiä, miten siltä välttyisi, koska tulen kuitenkin kirjoittamaan vastaisuudessakin tosi paljon iPadilla sellaista kamaa, mitä haluan taittaa koneella.

Kannet tein myös tietokoneella. Periaatteessa niiden tekeminen olisi saattanut olla mahdollista iPadillakin, tosin en ole varma pääseekö iPadilla sellaisiin tarkkuuksiin, että pystytään tuottamaan painokelpoista visuaalista materiaalia pokkarikokoonkaan.

Jossain vaiheessa olen harkinnut kirjan kirjoittamista kokonaan iPhonella, mutta se tuskin olisi nykyään enää kovin mielekäs projekti.

Se minua hieman harmittaa, että kirjan tekemisen kaikkia vaiheita ei ole ymmärtääkseni mahdollista tehdä mobiililaitteella. Siis että kirjoittaisi, taittaisi ja julkaisisi ilman että käyttää kannettavaa tai pöytätietokonetta. Tällöin olisi houkuttelevaa kokeilla kirjoittaa ja julkaista kirja jonkin tietyn junamatkan aikana. Luulisi että edes e-kirjan kohdalla onnistuisi, mutta eipä taida. Vielä.

P.S. Tämä blogikirjoitus, kuten useimmat blogikirjoituksistani nykyään, on tietysti niin ikään kirjoitettu iPadilla. Ja julkaistukin.


%d bloggers like this: