Ihminen voi olla. Palautteesta.

Juuri ilmestynyt proosateokseni on aloittanut syntymisensä noin yhdeksän vuotta sitten. Opiskelin silloin toista vuotta Pohjanmaan kirjoittajakoulussa (nykyään Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinja, nykyinen työpaikkani). Silloin tapahtui monia kiinnostavia asioita, jotka alkoivat johtaa toisiin ja yhä uusiin kiinnostaviin asioihin. Luin ja kirjoitin hirmuisen paljon, tulostuspaperia minulla kului yhdeksässä kuukaudessa n. 800 liuskaa ja aloin yhä enemmän vaikuttua hieman toisenlaisesta kirjallisuudesta.

Meillä oli mainio porukka tekemässä kirjoittamisen aineopintoja mistä johtuen meillä oli todella hyviä tekstipajoja. Muistan edelleen sen järjestyksenkin, missä tavallisesti istuimme. Pöydät olivat opettajan pöytää kohti avautuvan u-kirjaimen muodossa. Ikkunapuolella istui Joni Nikkola, hänen vieressään Aki Filander, takarivissä, u:n pohjalla Anna Karhu ja ainoastaan tekstipajoihin osallistunut nainen, jonka nimen olen jo ehtinyt unohtaa, ja oven puoleisella reunalla minä istuin keskellä, minusta vasemmalla Kai Niemistö ja oikealla Toni Talja.

Se oli myös vaikea vuosi. Minulla oli monenmoista henkilökohtaista probleemaa.

Tein näytelmää, luin paljon, kirjoitin romaania, luin paljon. Taija Tuominen toimi opettajanamme useimmilla kursseilla ja jostain syystä hän teetti meillä aika paljon nimenomaan tajunnanvirtaharjoituksia. Meillä oli tapana pyytää ns. aamusivuja, ellei hän niitä erikseen kirjoituttanut. Näistä harjoituksista syntyi monia pikkuisia kiinnostavia tekstejä. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitä ne olivat tai mikä niissä oli hyvää, mutta intuitiivisesti niistä pidettiin.

Minulla oli noihin aikoihin pari tärkeää ystävää, joihin pidin yhteyttä lähinnä netin kautta. Veeti (Nevalainen) ja Johanna (Moilanen) eivät tainneet koskaan kunnolla tuntea toisiaan, mutta he molemmat olivat tärkeitä kommentoijia ja innoittajia kirjoittamisessani. Itse asiassa, pari tekstiä syntyi niin, että Johanna oli kirjoittanut tekstejä ja antoi minulle luvan kirjoittaa ne uudestaan. Toinen näistä päätyi myös Ihminen voi olla -kirjaan. Luulen etten koskaan olisi innostunut kirjoittamaan tajunnanvirranomaista, proosarunomaista lyhytproosaa, elleivät Veeti ja Johanna olisi väsymättä kannustaneet minua. Tämä kaikki vaikutti minuun ihmisenä ja kirjoittajana todella paljon. Veetihän lopulta sitten myös piirsi tähän kansikuvan.

En kuitenkaan koskaan oikein tiennyt mitä tehdä näillä lyhyillä teksteillä ja lopulta tulinkin vuosien ajan keskittyneeksi enemmän Tunkeilija -romaaniin. Vasta vuonna 2009, siis viisi tai kuusi vuotta myöhemmin, sain käyttökelpoista ateljeekritiikkiä, kun Harry Salmenniemi luki tekstejäni. Olin varsin yllättynyt että kukaan osasi sanoa niistä mitään muuta kiinnostavaa tai hyödyllistä kuin kehua niitä ja verrata niitä muihin teksteihin. Bruce Holland Rogersin palautteeseen viittasinkin edellisessä kirjoituksessani, mutta Harry oli hänen kanssaan eri mieltä. Harryn mielestä kyseessä oli ilmiselvästi proosa.

Seuraavan vuoden ateljeekritiikkiprojektissa (mikä on Risto Niemi-Pynttärin ideoima projekti) sekä Raisa Marjamäki, että Mari Koski antoi minulle erinomaisen paneutuneen ja huolellisen palautteen. Runoilijoita molemmat, mutta jostain syystä tämä olikin sellaista proosaa, joka oli likeisempää runoilijoille kuin prosaisteille.

Vuonna 2011 olinkin sellaisessa tilanteessa, että minulta oli julkaistu edellisenä vuonna Tunkeilija ja Subtanssi ja olin saanut tästä lyhytproosakokoelmasta useita hyviä, osin erilaisia, osin samanlaisia palautteita ja palautteiden määrä ja laatu sai minut pohdiskelemaan palautetta ylipäänsä. Kesällä 2012 aloin taittaa kokoelmaani itse. Olin hieman turhautunut, enkä tiennyt mitä ajattelisin palautteesta ja toimittamisesta ja sen turhautumisen tuloksena syntyi tämä blogikirjoitus. Joka heti ymmärrettiinkin väärin, ikään kuin olisin ollut turhautunut palautteen laatuun, kun oikeastaan olin turhautunut palautteeseen yleensä. Sillä ajattelin, ja ajattelen edelleen, että Ihminen voi olla on sen verran omintakeista proosaa, että sen suhteen täytyy olla aika tarkkana mitä sillä haluaa tehdä. Palautehan perustuu aina joka tapauksessa joihinkin ideaaleihin, kielikäsityksiin, kirjallisuuskäsityksiin, poetiikkoihin, ajatukseen siitä, millaista on hyvä teksti ja millaista tekstin tulisi olla. Eikä suinkaan voi olla aina varma siitä, että jakaa palautteenantajan kanssa saman kielikäsityksen, saman intention. Ja vaikka Harryn, Raisan ja Marin kielikäsitys on varmasti jotakuinkin niin lähellä omaani kuin moninaisten kielikäsitysten maailmassa voi uskaltaa olettaa olevan, se ei ole aivan sama. Ja jos ajatuksemme siitä, mihin kielen tai kirjallisuuden pitäisi pyrkiä, poikkeavat vähän, ajatuksemme siitä, mihin juuri tämän kirjan ja juuri tämän kielen pitäisi pyrkiä, saattavat poiketa paljonkin.

Niinpä olin aika erikoisen ongelman edessä. Olin saanut runsaasti hyvää, asiantuntevaa, käyttökelpoista palautetta ja käynyt erinomaisia keskusteluita, mutta halusinkin ettei se vaikuttaisi teokseeni. Kuitenkin kun palaute on annettu, se on olemassa. Voisi kai sanoa, että palautteessa oli vikana ainoastaan se, että se oli liian huolellista, liian hyvää, liian paneutunutta. Miten siis erottaa palautteen sivuuttaminen siitä, että tekee päinvastoin kuin palaute ehdottaa, jolloin palaute itse asiassa ohjaa kirjoitusta negaation kautta? Tämä oli lopulta keskeisin ja vaikein kamppailuni tämän kirjan kanssa. Miten olla antamatta palautteen vaikuttaa edes negaation kautta, vai onko sekin jo negaatio? Ehkä oma poetiikkani oli kehittynyt, liikahtanut johonkin suuntaan noiden keskusteluiden myötä – enhän ainakaan halunnut liikauttaa sitä takaisin?

Tunkeilijan ja Subtanssin – ja aikaisemmin kirjoittamieni näytelmien – kohdalla minulla ei ollut tällaista ongelmaa ensinkään. Kaikille näille teoksille oli olemassa jokin sopiva tulkintakehys, varsinkin näytelmille, jossa jonkinlaisella varmuudella voisi arvioida minkälaiset asiat muuttavat teosta huonommaksi ja minkälaiset paremmaksi. Niiden kohdalla palaute oli yleensä aika yksiselitteistä ja olin helposti sen kanssa samaa mieltä. Tämän teoksen kohdalla minulla oli kuitenkin ilmeisesti intuitiivisesti käsitys siitä, että en ollut luomassa ainoastaan teosta, vaan myös kontekstia, myös tulkintakehikkoa, tai… ei, nämä eivät ole sopivia sanoja kuvaamaan sitä, mitä se olisi voinut olla. Olin luomassa mielestäni jotakin muutakin kuin pelkkää teosta jota arvottaa jollain ilmeisellä tavalla. En näköjään osaa selittää sitä vieläkään. Mutta nykyisin olen varmempi siitä, että on hyvä että aloin epäröidä. Ehkä kyse on poetiikasta. Ehkä kyse on siitä, että monet parannusehdotukset perustuivat sellaiseen poetiikkaan, jota en kokenut omakseni ja että mieluummin epäonnistuisin omalla poetiikallani kuin onnistuisin jonkun toisen poetiikalla, vaikka se jonkun toisen poetiikka olisi miten hyvä, tai miten paljon paremmin perusteltu kuin omani. (Onko poetiikalla parempia tai huonompia perusteluja?)

Monesti käy niin, että omalle tekstilleen tulee niin sokeaksi, että tarvitsee ajallista etäisyyttä ja mahdollisesti ulkopuolisen palautetta kyetäkseen näkemään sen ulkopuolelta. Luulen että minulle taisi käydä niin, että jouduin palautteen jälkeen ottamaan ajallista etäisyyttä nähdäkseni poetiikkani taas sen sisäpuolelta.

En siis missään tapauksessa voi sanoa, ettei kaikki tuo huolellinen ja tarkka palaute olisi vaikuttanut teokseeni. Se kaikki vaikutti teokseeni paljon, se vaikutti poetiikkaani, kielikäsitykseeni, se vaikutti minuun ihmisenä. Siksi kai teoksen nimikin on Ihminen voi olla, jonka jokainen palautteenantaja suositteli muuttamaan joksikin toiseksi, mutta joka itsestäni tuntui kuitenkin oikealta.

Ihminen voi olla, pienoisromaani

Ihminen voi olla on –

tuon alun kirjoitettuani pidin aika pitkän tauon. Mitäköhän se Ihminen voi olla oikein on? Viimeiset yhdeksän vuotta sen nimi on kai ollut “se-lyhytproosakokoelma”. Sitten sen nimi oli “Dentiteetti” ja se oli edelleen lyhytproosakokoelma. Nyt? En tiedä. Sitä olisi ihan perusteltua sanoa runoudeksi, sitä olisi ihan perusteltua sanoa proosarunoksi, se on vain 56 sivua pitkäkin, heh, pituuskin vaikuttaa siihen mitä lajia jokin teos edustaa. Mutta kutsun sitä proosaksi. Mitä proosaa se on? Jaa-a. Olisi ihan perusteltua sanoa sitä lyhytproosakokoelmaksi, olisi ihan perusteltua sanoa sitä pienoisromaaniksi.

Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Bruce Holland Rogers luki joitakin tekstejäni vuonna 2008 muistaakseni, jotka olin kääntänyt häntä varten, ja kutsui niitä proosarunoudeksi. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun taitoin sen viime kesänä aivan eri tavalla kuin lyhytproosakokoelmat taitetaan. Ero on oikeastaan pieni, mutta se on merkittävä. Se lakkasi olemasta itsestäänselvästi lyhytproosakokoelma, kun Leevi Lehto vastasi sähköpostiini joitakin päiviä sitten “onkin jo korkea aika palata pienoisromaaniisi”. Tässäkin merkitysero on tavallaan pieni, se oli “vain” kommunikaatiota, mutta toisaalta se oli jollakin tavalla monumentaalinen hetki, ikään kuin joku rohkea olisi ensimmäistä kertaa sanonut “ei tuo ole koira, tuo on susi!” Tai toisinpäin. Tai että keisarin vaatteet eivät suinkaan ole läpinäkyvästä kankaasta, ei sellaista olekaan, vaan erikoisesti valoa taittavasta kankaasta, joka saa aikaan oudon ilmiön, jossa ja niin edelleen. Ja kuitenkin olin jo ajatellut sitä niin. Ja kuitenkin olin jo taittanut sitä niin.

Mulla ei ole kahden edellisen ntamo-kirjankaan kanssa ollut minkäänlaisia ongelmia mitä tulee Leevi Lehdon työskentelytapaan, ja tämän kirjan kohdalla tuntui että ajatukset kävivät yksiin koko ajan. Oikeastaan voisin palata tähän toimituspuoleen ja ateljeekriitikoihin toisessa blogikirjoituksessa, se on oma aiheensa. Jos yritän tässä vähän hahmotella Ihminen voi ollan pienoisromaaniutta lähtemättä kuitenkaan pureksimaan sitä itse valmiiksi (mikä on vaivaannuttavampaa kuin omaa teostaan tulkitseva kirjailija?) niin se ehkä onnistuisi paremmin näyttämällä siitä tehdyn pitkän tiedotteen (joka on siis Lehdon käsialaa):

Tero Hannula: Ihminen voi olla & “valtavien, giganttisten asiain törmäyksiä”

Tero Hannula (Tunkeilija, ntamo 2010, Subtanssi, ntamo 2011) päivittää Arthur Rimbaud’n Kauden Helvetissä ja Nathalie Sarrauten Tropismeja Suomen 2000-luvulle – mutta millä tavalla! ”En häpeä lainkaan tunnustaa sitä, että minusta ainoa valtavia, giganttisia asioita hienompi asia on kun valtavat, giganttiset asiat törmäävät valtaviin, giganttisiin asioihin”, kuten Hannula yhdessä kohtaa pientä kirjaansa äkkiä kirjoittaa – aiheuttaen samalla juuri tuollaisen törmäyksen, joita tässä pienessä kirjassa riittää tai joista se oikeastaan koostuu. Ihminen voi olla on herkkä ja perinteisellä tavalla vakava teos (”Voiko kaikki tämä kauneus olla”, kuuluu yksi toistuvista lauseista), joka kuitenkin keinoinaan käyttää kaiken sen groteskin hulluuden, minkä sitä edeltävä 2000-luvun runous, Karri Kokosta Harry Salmenniemen ja Tytti Heikkisen kautta yks Kakeen, suinkin on keksinyt. Silti Ihminen voi olla on proosaa: voi olla että se vielä muistetaan kirjana, jossa tuo mainittu runous lopulta kaappasi kotimaisen kertomakirjallisuuden – tai iskeytyi sen kaksoistorniin (mikä giganttinen törmäys tietenkin myös kuvataan tässä kirjassa: muistuttaen, huom., että ”ensimmäiset haastatellut ihmiset puhuivat Cessna-koneista”).

Toisella tasolla Ihminen voi olla, alkuperäiseltä työnimeltään ”Dentiteetti”, käsittelee ns. minä-kokemuksen paradokseja. ”Valehtelin. Sinä olet, minä olen. Emme me.” kuuluu toinen toistuva hokema eräässä kirjan alkujaksossa. Kuitenkin yhtä giganttista törmäystä myöhemmin lukija (tai tekijä: ei, et sinä, ei hän, vaan te) huomaa/tte, että tuollainen minän fundamentin myöntäminen johtaa itsen näkemiseen ulkopuolelta ja ulkopuolellaan, ja näin minän katoamiseen. Jäljelle jää juosta sen perässä, koskaan kiinni saamatta, niin kuin unessa ja tässä kirjassa koko ajan tapahtuu.

Tämän oivalluksen tai lähtökohdan prosodisena vastineena taas on Hannulan hellittämätön pyrkimys pakottaa lukija näkemään teksti – niin sanoaksemme lukemisen ulkopuolelta. Siinä missä Antti Lehto-oksan toistaiseksi vähälle huomiolle jäänyt Päähenkilön matka maiseman läpi (ntamo 2011) asetti ainoaksi tehtäväkseen ”äärettömän teoksen luomisen”, Hannula tuntuu tavoittelevan ”teosta, joka on mahdoton lukea” – ei ”vaikeutensa” vuoksi (tämä pieni kirja on monilta osin kaunista ja suhteellisen mutkatonta proosaa), vaan aiheuttamansa erikoisen tyhjentymättömyyden tunteen vuoksi.

Yrittäkääpä vain oikeasti ja ajatuksella ja yhdenkään yli hyppäämättä lukea sivujen 12–16 1031 peräkkäistä ”kauan”-sanaa. Ei tule onnistumaan! Ja kumminkin voitte jonakin kauniina päivänä havaita, että teidän on pakko yrittää…

Niin tai näin, suomalaisessa proosassa tapahtuu nyt. Ehkä ei, ainakaan suoraviivaisesti, ole kyse Aronpuron ja Saarikosken 60-luvun kollaasiromaanien ylösnousemuksesta, mutta Ihminen voi olla on kyllä niitä teoksia, joiden jälkeen myöskään edeltävä kaanon ei ole entisensä. Tai kukaties, kuten Hannula kirjansa sivulla 17 kirjoittaa: ”Historiamme lakkaa olemasta ja muuttuu siten ikuiseksi.”

Ihminen voi olla: 140×200 mm, 56 sivua, ISBN 978-952-215-385-2. Taitto Tero Hannula, kansi Make Copies, kannen kuva Veeti Nevalainen.

En yleensä helposti herkisty tai sokeudu omalle tekstilleni enkä sen vastaanotolle, mutta tämän tiedotteen sisältöön en osaa ottaa kantaa. Musta tuntuu että se tavoittaa keskeisiä asioita tosi tarkasti, mutta sitten tietysti on kovin isoja nimiä, joiden kautta pientä kirjaani peilataan ja niiden osuvuuteen olen kyllä täysin (paitsi jäävi, niin myös) aseeton kommentoimaan. Mä tiedän että Ihminen voi olla on kevyesti paras kirjani tähän mennessä ja jotain mitä minun on vaikea ylittää, mutta toisaalta, miten sellaistakaan asiaa voi arvioida? Tässä on kuitenkin kyse erittäin marginaalisesta teoksesta, oletan että sen lukijamäärät voivat hyvässä tapauksessa olla kolminumeroiset, mutta minusta se ei astu mihinkään sellaiseen valmiiseen huoneeseen, johon sen sopivuutta voisi jokin auktoriteetti perustellusti arvioida. Sen sijaan on monia potentiaalisia lukijoita, jotka voivat oletettavasti sanoa siitä jotakin hyvin kiinnostavaa jostakin tietystä kulmasta. Mutta ajattelisin, että mitään kovin luotettavaa “hyvyyden” tai “laadun” mittaria ei ole olemassa. Olen tavallaan sen asian kanssa aika yksin.

Enkä nyt tarkoita, että Ihminen voi olla olisi jotenkin uraauurtavan ihmeellinen ja ainutlaatuisuudessaan koskematon. Tarkoitan, että… ja oikeastaan olen taas lipsahtamassa sille ladulle, jota on tarkoitus kulkea seuraavassa postauksessa.

Olen iloinen että Ihminen voi olla tuli julkaistua 9.4.2013, suomen kielen päivänä. Tämän teoksen julkaisu tuntuu merkityksellisemmältä kuin aikaisempien. Tunkeilija ja Subtanssi ovat mielestäni erinomaisia kirjoja kumpikin, ja vähän epävirallisemmat teokseni, SUPERHYPER ja sadellinen, tuulias sää, ovat mainioita kumpikin. Mutta tällä kertaa tunnen jotain erityistä. Ehkä kyse on siitä, että olen oivaltanut proosan olevan kirjallisuuden lajityypeistä kaikkein vapain ja tunnen nyt tuota vapautta.

Viikossa kirjoitettu pienoisromaanini SUPERHYPER on muuten tämän kirjan sisarteos, mikä paljastuu kansia vertailemallakin: molemmissa on käytetty samaa Veeti Nevalaisen erityisesti näitä teoksia varten tekemää piirrosta. Luulen että tätä kokonaisuutta täydentämään syntyy vielä SUPERHYPER 2.0. Ehkä vasta sen jälkeen kykenen sanomaan mitä nämä kuriöösit pikku kirjat ovat. Tai ehkä joku kertoo sen minulle jo ennen sitä.

Ihminen voi olla teoksen voi tilata täältä.
SUPERHYPERin voi tilata täältä.
sadellinen, tuulias sää on ilmaiseksi luettavissa täällä.
Subtanssin voi tilata täältä.
Tunkeilijan voi tilata täältä.

SUPERHYPER, kokonaan iPadilla kirjoitettu romaani

Nähtävästi tästä SUPERHYPERistä muodostuu nyt oma blogikirjoitusten sarja, mutta muodostukoon.

SUPERHYPER on kolmas painetussa muodossa julkaistu kaunokirjallinen teokseni, toinen romaanini ja sanoisiko että toinen ns. kokeellinen/avantgardistinen teokseni. Viimeisin on ehkä määre, jota en itse oikein voi teoksilleni antaa, mutta olettaisin ettei se nyt hirveästi vikaankaan mene.

Aikaisemmin olen kirjoittanut SUPERHYPERin kirjoittamisen ajallisesta ulottuvuudesta (josta muuten tulen kirjoittamaan varmaan muutakin, koska siihen liittyy muutakin):
- SUPERHYPER, pienoisromaani valmiiksi viikossa

Tällä kertaa ajattelin kertoa lyhyesti kirjoittamisen teknologis-teknisestä puolesta.

SUPERHYPER on kirjoitettu kokonaan iPadilla.

Hankin iPadin viime kesänä ja viime syksynä ostin Logitechin Solar Keyboard Folion, joka on siis foliomallinen suojus, jossa on myös näppäimistö. Näppäimistö saa käyttövoimansa ympäröivästä valosta, sekä auringon-, että keinovalosta. Ja vaikka valopaneeli onkin sijoitettu idiottimaisesti juuri sille reunalle, joka käytettäessä jää alustaa vasten, virtaa riittää yleensä kyllä. Minulla ei ole koskaan loppunut tästä virta. Ja itse asiassa näppäimistö alkoi toimia välittömästi kun otin sen pakkauksesta ulos.

Näppäimistö on hyvin pieni, mutta sopii minun pienille käsilleni aivan loistavasti. Olen kirjoittanut tällä monesti tuntikausia ilman että olisi tapahtunut minkäänlaista käsien väsymistä tai kipeytymistä tai muuta vastaavaa. Voisinpa sanoa, että tämän näppäimistön hankkiminen on mullistanut kirjoittamiseni, koska nyt voin napata iPadin laukusta käytännössä missä tahansa ja alkaa välittömästi kirjoittaa. Läppärillä sama ei ole oikein mahdollista, tai ei ainakaan yhtä helppoa ja mukavaa. Olen lukuisia kertoja esimerkiksi mennyt ravintolavaunuun (matkustan paljon junalla), ostanut termosmukini täyteen teetä, napannut tabletin laukusta seisomapaikan pöydälle ja kirjoittanut, esimerkiksi koko matkan Seinäjoelta Tampereelle. Saatan saada idean keskellä yötä, eikä minun tarvitse kirjoittaa sitä nenäliinan kulmaan omalla verellä, vaan voin kirjoittaa sen suoraan siihen tiedostoon johon se kuuluu, tai johonkin muistikirjaohjelmaan odottamaan parempaa käyttöä. Tämän näppiksen hankittuani en ole juurikaan enää käyttänyt kannettavaa tietokonettani, joka alkaakin valitettavasti olla elinkaarensa loppupuolella. Mutta myös paperimuistikirjojen käyttäminen on loppunut käytännössä kokonaan.

Huonoin puoli tässä foliossa on se, ettei se ole kovin jämäkkä, vaan se tarvitsee yleensä kunnollisen alustan. Sylissäkin sitä voi pitää, mutta silloin sylin on pysyttävä aika tarkkaan vatupassissa, muuten hökötys saattaa kaatua.

SUPERHYPERissä on jonkin verran, tai oikeastaan aika paljonkin tekstimateriaalia, joka on poimittu aikaisemmin kirjoittamistani kokonaisuuksista, toiset julkaistuista, toiset toistaiseksi julkaisemattomista ja kaikki tämä tekstimateriaali ei ole aikanaan kirjoitettu iPadilla, mutta se kaikki on kopioitu SUPERHYPERiin nimenomaan iPadilla, yleensä Dropboxin kautta. Dropbox on siis pilvipalvelu, jonne kaikki tekstini tallentuvat automaattisesti ja josta ne synkronoituvat kaikkiin laitteisiin joissa niitä voin tarvita, eli läppäriin, täppäriin ja puhelimeen. Tämä on vähän helkkarin kätevää, koska voin muokata tekstejä suoraan missä tahansa, milloin tahansa, ilman että tarvitsisi kirjoittaa muutokset muistiin ja siirtää päätiedostoon myöhemmin, tai muuta hassua. Tämä on kätevää myös esiintymisten kannalta. Minulla on käytännössä aina kaikki tekstini mukana kaikkialla, joten on ollut mahdollista tehdä pyydettäessä spontaaneja esiintymisiä, tekstiluentaa jne. Ilman Dropboxia (tai iCloudia tai muuta vastaavaa pilvipalvelua) pitkien tekstien kirjoittaminen ja julkaiseminen iPadilla olisi tuskin yhtä helppoa ja mielekästä.

Tekstinkäsittelyyn käytin iA Writer -nimistä ohjelmaa, jonka senkin saa iPadin lisäksi ainakin iPhonelle ja Macille. Aluksi käytin iPadilla kirjoittamiseen Applen Pagesia, mutta taisipa olla Teemu Manninen joka suositteli tätä ohjelmaa. Tämä on simppeli, minimalistinen ohjelma ja olen tykästynyt kovin.

SUPERHYPERin julkaiseminen ei kuitenkaan ollut mahdollista yksinomaan iPadilla, vaan teksti oli siirrettävä tietokoneelle taittamista varten. En ainakaan ehtinyt tämän projektin puitteissa etsiä iPadille sellaista tekstinkäsittelyohjelmaa, josta olisi löytynyt riittävästi ominaisuuksia kirjan taittamiseen, ainakaan tässä Lulun pokkarikoossa (esimerkiksi Applen omassa Pages ohjelmassa on vain kaksi sivukokoa joista valita!).

Läppärillä käytin taittoon Applen Pagesia, jonka työpöytäversiosta löytyy kirjan taittamiseen ihan riittävät ominaisuudet. Ainoaksi ongelmaksi tässä muodostui se, että iA Writerilta Pagesiin tekstiä kopioitaessa siirtyi jostain syystä aivan helvetinmoinen määrä sarkaimia. Niinpä aluksi tekstikenttä oli sivulla noin parin sentin levyinen, fontti oli jotain 30 ja sivumäärä huiteli jossain kymmenissä tuhansissa. Vika oli tietysti helppo korjata, mutta se vei jonkin verran aikaa ja oli tietenkin melko ärsyttävää ja turhalta tuntuvaa työtä. Jatkossa täytyy miettiä, miten siltä välttyisi, koska tulen kuitenkin kirjoittamaan vastaisuudessakin tosi paljon iPadilla sellaista kamaa, mitä haluan taittaa koneella.

Kannet tein myös tietokoneella. Periaatteessa niiden tekeminen olisi saattanut olla mahdollista iPadillakin, tosin en ole varma pääseekö iPadilla sellaisiin tarkkuuksiin, että pystytään tuottamaan painokelpoista visuaalista materiaalia pokkarikokoonkaan.

Jossain vaiheessa olen harkinnut kirjan kirjoittamista kokonaan iPhonella, mutta se tuskin olisi nykyään enää kovin mielekäs projekti.

Se minua hieman harmittaa, että kirjan tekemisen kaikkia vaiheita ei ole ymmärtääkseni mahdollista tehdä mobiililaitteella. Siis että kirjoittaisi, taittaisi ja julkaisisi ilman että käyttää kannettavaa tai pöytätietokonetta. Tällöin olisi houkuttelevaa kokeilla kirjoittaa ja julkaista kirja jonkin tietyn junamatkan aikana. Luulisi että edes e-kirjan kohdalla onnistuisi, mutta eipä taida. Vielä.

P.S. Tämä blogikirjoitus, kuten useimmat blogikirjoituksistani nykyään, on tietysti niin ikään kirjoitettu iPadilla. Ja julkaistukin.

SUPERHYPER, viikossa kirjoitettu, taitettu ja julkaistu romaani

Sunnuntaina 17.3.2013 noin kahdeksan aikaan mietiskelin erästä romaani-ideaani. En halua selittää ideaa auki, tai valmiiksi lukijalle, mutta joka tapauksessa oivalsin, että melko nopea kirjoitustahti sopisi teoksen kokonaisideaan. Tulin lausahtaneeksi ääneen, että se on teos jota pitäisi kirjoittaa kolmesataa kertaa päivässä puolen minuutin ajan ja silloin keksin.

Luovassa kirjoittamisessa on aina kyse jonkinlaisten rajoitteiden asettamisesta ja operoimisesta näiden rajoitteiden sisällä, mikä yleensä edellyttää jonkinlaista luovuutta, ehkä jopa luovaa ajattelua. Eritoten rajoitteisiin perustuvasta kirjallisuudesta käytetään nykyään usein termiä “kokeellinen” tai “menetelmällinen”, mutta itse asiassa sellaista kirjoittamista tuskin onkaan, joka ei perustuisi nimenomaan rajoitteille.

Juri Joensuu tuo väitöstutkimuksessaan esiin sellaisenkin näkemyksen, että mm. runomitta voidaan nähdä kirjoittamisen rajoitteena ja/tai menetelmänä.

Luultavasti yleisin rajoite, jota julkaisevat kirjailijat tapaavat itselleen asettaa, on aika. Vaikka tietoisesti ei valittaisikaan jotain tiettyä julkaisuajankohtaa (kuten itse asiassa usein valitaan), tai kirjoittaja ei aseta itselleen selkää deadlinea, hänellä kuitenkin on vähintäänkin alitajuinen käsitys siitä, onko teoksen valmiiksi saattamisessa kyse kuukausista, vuosista vai kymmenistä vuosista. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että mikäli minkäänlaista tiedostamatontakaan aikarajoitetta ei olisi asetettu, teos tuskin tulisi koskaan valmiiksi, koska yleensä teosten kirjoittamisprosessi on niin pitkä, että siinä ajassa ihminen itse ehtii muuttua ja kehittyä niin paljon, ettei se teksti mikä työn alussa oli hyvää ja toivottavaa ole sitä enää lopussa. Kaunokirjallisten teosten valmistaminen ei siis kenties olekaan ajallisesti hallitsematonta toimintaa, jossa jossain kohtaa vain maagisesti tapahtuu teoksen valmiiksi tuleminen, maaginen hetki, jolloin tekijä yhtäkkiä huomaa, ettei muuttaisi teoksesta enää mitään.

Yleensä nämä ajalliset kehykset määrittyvät karkeasti ottaen vuosissa, joskus kenties kuukausissa, Henriikka Tavin hienossa ja kunnianhimoisessa 12-ihmiskokeessakin viikoissa. Minä päätin kokeilla, pystyisinkö toteuttamaan kirjanjulkaisun koko tuotantoprosessin yksinäni ajassa joka mitattaisiin päivissä. Tarkkaan ottaen yhden viikon sisällä.

Vielä tarkempi rajaus tehtävään oli se, pystyisinkö tuossa ajassa toteuttamaan itseäni tyydyttävän (pienois)romaanin, joka olisi poeettinen, mutta jossa metriikan korvaisi hektiikka. Välittyisikö toteutuksen nopeus tekstistä toivomallani tavalla? Niin, ja tietysti ehtisinkö saada sen valmiiksi.

SUPERHYPERin käsikirjoitus valmistui roimasti etuajassa. Enää perjantaina en tehnyt siihen juuri muutoksia, vaan lähdin suoraan taittamaan sitä. Perjantaina oli lisäksi muitakin kiireitä, kuten Opettajattaren ensi-ilta (josta sitten myöhästyimme) ja oma esiintyminen Baari Vakiopaineessa, missä luinkin ensimmäistä kertaa otteita SUPERHYPERistä. Lauantaina aamupäivällä tein kannet ja tuuttasin kirjan myyntiin Lulu.comin kautta. Kirjamessujen päättymisaikaan sunnuntaina, joka oli varsinainen takarajani, jäi reilusti yli vuorokausi aikaa ja Proosan poetiikka -paneelikeskusteluun mennessä, jonka kävimme Eeva Rohaksen ja Jouni Tossavaisen kanssa, olinkin ehtinyt SUPERHYPERin lähestulkoon unohtaa.

Nähtävästi on siis mahdollista toteuttaa tietynlainen pienoisromaani alle viikossa kaikkine työvaiheineen ilman että erityisemmin ryövää työlle aikaa esim. leipätyöstä, ihmissuhteista, yöunista tai luottamustoimista. Mutta on vaikea kuvitella että olisi kovinkaan montaa romaanin muotoa, jonka tässä ajassa mielekkäästi pystyy toteuttamaan. Itselleni tässä projektissa tuntui tärkeältä se, että kaikki langat olivat omissa käsissä. Kannen piirros tähän on pyydetty Veeti Nevalaiselta, mutta senkin oli oikeastaan tarkoitus tulla aivan toiseen teokseen.

Teosta voi ostaa yhdeksän euron hintaan täältä. Minulle oli tärkeää myös saada teos myyntiin jollakin järkevällä hinnalla ja tähän Lulu tarjosi erittäin hyvät mahdollisuudet.

MIKSI LULU, MIKSI EI NTAMO?
Ntamo on julkaissut kaksi ensimmäistä teostani, pienoisromaani Tunkeilijan ja Subtanssi -runoelman ja sen kanssa on sovittu myös seuraavan teokseni julkaisemisesta. Ntamo on edelleen ykkösvaihtoehtoni, mitä kirjojen julkaisemiseen tulee ja jos Ntamo haluaa julkaista SUPERHYPERin, Ntamo saa sen ilomielin julkaista. Juuri tässä projektissa halusin kuitenkin minimoida muuttujien määrän ja kokeilla onko jonkin toteuttaminen mahdollista spontaanisti ja nimenomaan yksin. Ntamo on ketterä toimija ja se olisi ollut tähänkin projektiin ykkösvaihtoehto, jos a) olisin ehtinyt sopia asiasta Leevi Lehdon kanssa ja b) Ntamo olisi kiinnostunut tästä. Nyt en yksinkertaisesti ehtinyt (tai halunnut) ottaa lisää muuttujia mukaan.

ARVOSTELUKAPPALEET
Kuka tahansa voi pyytää SUPERHYPERin, tai minkä tahansa muun teokseni digitaalista kopiota arvosteltavaksi lehdessä, blogissa tms. lähettämällä minulle sähköpostia osoitteeseen, joka on muotoa etunimi.sukunimi@gmail.com

P.S. Juri Nummelin on tehnyt hieman toisenlaisen projektin aikanaan, ja kirjoittanut romaanin kahdessatoista tunnissa!

Ajatuksia iästä, tytöistä, itsevarmuudesta ja liasta

Tänään, syntymäpäivänäni [tämä teksti on kirjoitettu 12.2.2013], oli Helsingin Sanomien pääkirjoitusosastolla juttu otsikolla Miksi museoväki pelkää lapsia? Se on tietysti hyvä kysymys ja oma spesifi sellainen, mutta olettaisin että vastaus juontaa jonnekin kauemmaksi ja yleisempään kuin pelkkään museoväkeen. Miksi koko kulttuurimme pelkää lapsia, nuoria ja jopa nuoria aikuisia?

AJATUKSIA IÄSTÄ
Sunnuntaina (10.2.2013) Hesarissa kirjoitettiin teinitytöistä. Kun linkitin juttuun Facebookissa, ensimmäinen kommentti muuan kirjailijalta kuului näin: “Mulla alkaa pää täristä, kun kuulen miten tytöistä puhutaan ja millaisia nimityksiä heistä käytetään. Tyttöjen nimittelystä pitäisi säätää ankara raipparangaistus.” Mutta hänen jälkeensä olikin jo seuraavana kommentaattorina entinen Mäkkärin vartija, joka kokee ettei nuorisosta hänen kokemuksellaan ole paljon hyvää sanottavaa ja että he ovat populaarikulttuurin turmelemia, koska eivät ole löytäneet omaa tapaansa olla olemassa eivätkä kehittäneet riittäviä defenssejä. Jälkimmäinen kommentaattori oli kolmekymppinen. Mikä tekee meistä yhä nuorempina yhä nuorisovastaisempia?

Vielä kymmenen vuotta sitten muistan kuulleeni usein vanhempien ihmisten kommentteja siitä, miten yhteiskuntamme ihannoi nuoruutta ja halveksuu vanhuutta ja keski-ikäisyyttä. Mikä tässä välissä on muuttunut niin, että olemme alkaneet pelätä ja vihata nuoruutta ja nuoria? Vai ollaankohan tässä saman kehityksen eri aikavaiheissa?

Väistämättä tähän kehitykseen vaikuttaa suurten ikäluokkien vanheneminen. Mitä suurempi ikäluokka, sitä enemmän julkisuuteen pääsee kyseiselle iälle myönteisiä mielipiteitä. Ehkä sitten samalla käy niin, että tätä ikää nuoremmat saavat tuta nahoissaan sen, mikä suurten ikäluokkien mielestä ei juuri nyt ole yhtä arvokasta ikää.

En tiedä onko kyse vain minun ikääntymiskokemuksestani (en ole kirjaimellisesti ‘ikääntynyt’ 32-vuotiaana, mutta ikäännyn koko ajan), vai onko suurten ikäluokkien vanhentumisen kanssa tapahtunut samalla kehitys, jonka myötä yhä vanhemmat ihmiset luetaan nuoriksi. Tuntuu että nykyisin nelikymppiset ovat nuoria aikuisia ja kolmikymppiset katsotaan vielä osin holhousikäisiksi. Elämmekö me kaikki suurten ikäluokkien ikäkriisiä?

Joka tapauksessa näyttää selvältä, että nykyään on yhä sallitumpaa sanoa lapsista ja etenkin teineistä yhä kauheampia asioita.

AJATUKSIA PELOTTAVASTA NUORTEN ITSEVARMUUDESTA
Helsingin Sanomissa Nyt on paras aika olla teinityttö -jutussaan Anna-Sofia Berner puhuu yhä itsevarmemmista teinitytöistä. Kenties vika on siinä. Naisen keho nähdään yhä edelleen miltei kaikissa yhteiskunnissa jossakin määrin yhteiseksi omaisuudeksi. Voimme ripustaa kuvia siitä ympäri kaupunkeja, voimme banalisoida sen automainosten visuaaliseksi koristeeksi, voimme sanella millainen sen tulisi olla. Voimme tuijottaa niitä, voimme huudella niille hävyttömyyksiä, voimme etuilla niitä. Kohtelemme nuoria naisia kuin esineitä. Olisi vähättelevää sanoa että kohtelemme heitä kuin lihakimpaleita. Me kohtelemme eläimiä kuin saastaa, mutta kun eläin on jalostettu kaupassa myytäviksi lihatuotteiksi, se alkaa saada arvostusta, mitä ei voi sanoa nuorista naisista. Ja mitä nuorempi keho, sitä vähemmän sillä on päätösvaltaa itsestään.

Pissaliisat raivostuttivat huonolla käytöksellään, mutta pissaliisoja ei kuulemma enää ole. Nykynuoret ärsyttävät itsevarmuudellaan. Tai ehkä eniten ärsyttää se, ettei heidän itsevarmuutensa ole katteetonta ja typerää. Nykynuoret ovat älykkäitä. He saattavat puhua kirjallisuudesta tavalla, joka on meille muille vieras, mutta tekevät sen analyyttisesti. Ja samalla he saattavat syljeskellä kauppakeskusten ovella ja todeta että vittuvittu. He eivät suostu jäämään siihen älykkyyden muottiin, mihin me olemme tottuneet.

Kun 25-vuotias nuori nainen on aluksi saatu lokeroitua sivistyneistöön (titteleiden kautta: Ylioppilaslehden päätoimittaja, yliopisto-opiskelija) ja hän sitten käyttäytyy sivistyneistön normien vastaisesti ja samalla osoittaa päättävänsä itse omasta kehostaan tämä on jotakin niin pöyristyttävää, että se jakaa ihmiset kahteen tai useampaan leiriin perinteisistä dikotomioista välittämättä. Voimme olla vasemmistolaisia tai oikeistolaisia, liberaaleja tai konservatiiveja, suvaitsevaisia tai suvaitsemattomia, eikä mikään näistä jakolinjoista ennusta kovinkaan tarkasti suhtautumistamme tähän itsensä likaamiseen. Olen ollut huomaavinani mielipiteiden jakautumista jopa avantgardistien kesken.

AJATUKSIA LIASTA
Lika on ainetta väärässä paikassa. Hiekka ei ole likaa kun se on hiekkatiellä, mutta kun se on vaatteilla tai lattialla, se on likaa. Ruoka ei ole likaa lautasella, lusikassa tai suussa, mutta paidalle tippuessaan on. Lika ei ole siis aineen ominaisuus vaan se on relatiivinen käsite.

Moos. 11.–27: (2) Sanokaa israelilaisille: Maaeläimistä saatte syödä kaikkia nelijalkaisia, joilla on kaksijakoiset sorkat ja jotka märehtivät ruokansa. Sitä vastoin eläimiä, jotka märehtivät mutta joilla ei ole sorkkia tai joilla on sorkat mutta eivät märehdi, te ette saa syödä. Sellaisia ovat kameli, tamaani ja jänis, jotka tosin märehtivät mutta joilla ei ole sorkkia; ne ovat saastaisia. Saastainen on myös sika, jolla tosin on kaksijakoiset sorkat mutta joka ei märehdi.

Epäpuhtaita ovat sellaiset lajit, jotka eivät täytä omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja tai joiden koko luokka sekoittaa maailman yleistä järjestystä.

(Douglas, Mary. 2005. Puhtaus ja vaara: ritualistisen rajanvedon analyysi. Suom. Kirsi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino.)

Paska ei ole likaa kun se lannoittaa peltoa, mutta käytännössä kaikkialla muualla tämä ravintotuotantomme tuote ja edellytys on likaa. Siihen liittyy meillä myös saastaisuuden ajatus, joka on osin uskonnollinen käsite.

Ihan pientä lasta ei pidetä saastaisena, vaikka hän likaisikin itsensä ulostellaan, ei vaikka hän levittäisi ulostetta päälleen, mutta iän myötä tämä tilanne muuttuu melko nopeasti. Jo alle kouluikäiseltä odotetaan sellaista rituaalien, normien ja puhtauskäsitysten tuntemista ja hallintaa, että heitä voidaan arvostella tästä samalla tavalla kuin terveitä aikuisia. Itsensä saastuttaminen on häpeällistä. Oman kehonsa koskettaminen on häpeällistä.

On kiinnostavaa ettei tästä normista sallita poikkeuksia terveille aikuisille. Housuun paskominen on “silti vammaista”, kuten joku kommentoi edellisen aihetta käsitelleen kirjoitukseni pohjalta. Ja kuten jo monesti todettua, ovat jotkut olleet huolissaan toimittajien mahdollisuudesta saada miehiltä seksiä, nyt kun on tiedossa että he ovat lianneet itsensä. Kun he ovat saastuneet. Maanviljelijät ovat saattavat olla paskan kanssa kosketuksissa päivittäin, eivät kylläkään välttämättä omansa (no tarkkaan ottaen kaikki ovat tietenkin koko ajan kosketuksissa oman paskansa kanssa), vaan eläimen, eikä kukaan tunnu olevan huolissaan siitä riittääkö heille anteliaita seksin omistajia.

AJATUKSIA LUOKASTA
“Epäpuhtaita ovat sellaiset lajit, jotka eivät täytä omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja tai joiden koko luokka sekoittaa maailman yleistä järjestystä.”

Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö rikkoivat tieten tahtoen omaan luokkaansa kuulumisen ehtoja. He rikkoivat jotakuinkin kaikkiin luokkiin kuulumisen ehtoja. He tekivät tahallaan jotakin, minkä tekeminen sallitaan ainostaan vahinkona (sana vahinko lähes pitää itsessään sisällään viittauksen ulostamiseen: ‘hänelle kävi vahinko’) ja ainoastaan sairaille (lasketaanko erityisen korkea ja erityisen matala ikä meillä sairauksiksi). Luokkaan kuuluminen ja sen normien mukaan käyttäytyminen on solidaarisuutta koko yhteiskuntaa kohtaan. Normien loukkaaminen saattaa loukata joidenkin mielestä jopa ihmisyyttä sinänsä.

[Mary] Douglas — käsittelee rituaalia kommunikaation muotona, kulttuurin välittäjinä. Douglasin mukaan mitä enemmän rituaaleja ja mitä määrätymmät koodit, sitä suurempi on yhteisön sisäinen solidaarisuus. Yhteiskunnan murrosvaiheissa kieli ja erilaiset kommunikaation muodot, kuten taide, ovat kärkkäämpiä rikkomaan raja-aitoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 1960-luvulla, kun mustan väestönosan itsetunto ja solidaarisuus Kansalaisoikeusliikkeen ansiosta, kokeileva jazz ja blues antoivat tilaa formaalimmalle ja sosiaalisemmalle soulille, jonka koodikieli on rajoitetumpaa.
http://estudio.edupoli.fi/moty/index.asp?id=726&kat=Puhtaus+ja+siivous&sid=838&sub=Likaisuus&title=3517

Taide voi rikkoa raja-aitoja, taide voi siirtää raja-aitoja, mutta taide voi myös asettua raja-aidan taakse. Se voi olla aidan takana ikään kuin se olisi siirtänyt raja-aitaa tai rikkonut sen, mutta yleisö ei tulekaan sen mukana. Jokin tällainen saattaa yhdistää Ylioppilaslehden toimittajia ja esimerkiksi Teemu Mäkeä ja Mimosa Palea. Taiteen rajojen rikkomiset on helpompi hyväksyä, mikäli rajoja rikotaan sellaiseen suuntaan, mihin ‘yleisö’ tai ‘luokka’ haluaa kulkea. Emansipatorinen, yleisön vapautumista edesauttava taide on helppo käsittää.

Samoin on muiden poliittisten tekojen laita. Rosa Parks ei paskonut housuihinsa bussissa, vaan teki ns. paskahousuisuuden vastakohdan: toteutti rohkeasti oikeuksiaan, joita laki epäreilusti rajoitti. Samalla hän rikkoi normeja sen verran rajusti, että teko jakoi mielipiteet ja (mikä on minusta hämmästyttävää) jakaa jossain määrin edelleen, mutta se myös muutti poliittista käytäntöä suvaitsevampaan suuntaan, mikä tekee teosta helpomman hyväksyä.

Vappu Kaarenojalla ja Aurora Rämöllä ei ollut minkäänlaista poliittista agendaa. He eivät olleet ihmisoikeuksien asialla. He eivät halunneet lisätä kenenkään oikeuksia, eivät edes omiaan. He vain istuivat bussissa itsensä lianneina. Kukaan ei halunnut siirtää heitä, kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota paitsi he itse.

LOPPUAJATUKSIA? ALKUA VASTA
“Jos nyt kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?”

Irrationaalisesti toimiva, itsenäinen, itse omasta kehostaan päättävä nainen, joka ei välitä siitä, mitä ympäröivä yhteiskunta hänestä ajattelee, eikä anna irrationaalisten normien ohjailla toimintaansa. Nainen joka kyllä kyseenalaistaa toimintaansa, muttei oikeuttaan päättää itse omasta kehostaan. Pelottava ajatus? Tervetuloa 2010-luvulle.

edit 10:37: lisätty linkki kirjallisuusarvosteluun.
P.S. Kyllä! Olen kirjoittanut kakasta aikaisemminkin: Tytötkin kakkaa, enta naiset?

Tytötkin kakkaa, entä naiset?

PROLOGI

Tätä kirjoitettaessa Ylioppilaslehden ns. kakkajutulla (YL Raportti: Paskoimme housuun bussissa Turkuun) on 559 kommenttia yksin jutun yhteydessä, puhumattakaan, varovastikin arvioiden, kymmenistätuhansista kommenteista blogikirjoituksina, blogikommentteina, Facebook-linkityksinä ja -kommentteina ja twiittauksina. 559. Se on noin viisi kertaa enemmän kuin kommenttimäärä joka nykyisin riittää aiheen toteamiseksi -gateksi.

Itse olen siinä määrin infantiili, että nauroin hervottomasti jo lukiessani kakkajuttua ensimmäistä kertaa, kun en vielä ymmärtänyt, ainakaan täysin tiedollisella tasolla, jutun parodista ulottuvuutta, enkä tiennyt että kirjoittajat olivat naisia. (Miksi muuten naisista tulee julkisessa kielenkäytössä aina tyttöjä siinä vaiheessa kun he tekevät jotakin epäsovinnaista?) Innostuin jutusta oitis.

Kun ymmärsin minäjournalismia ja gonzoilua, mutta myös iltapäivälehtien raportti-uutisointia parodisoivan pointin ja sukupuoliulottuvuuden, tiesin heti että tässä ollaan nyt kyllä jonkin erinomaisen kiinnostavan, tärkeän – ja takuulla ärsyttävän äärellä. Siitä huolimatta olin äimänkäellä, suorastaan varpusparvella päähän lyöty, kun näin jutun vastaanoton. Joka siis jatkuu edelleen.

Selvästikään kaikki eivät kokeneet juttua samalla tavalla kuin minä. Ja se oli yhtä aikaa ilahduttavaa, hillitöntä ja keskustelun kannalta varsin ärsyttävää. Minulla on moniakin arvauksia siitä, mistä tämä suunnaton tuohtumus johtuu, mutta en tiedä onko niiden esittäminen kovin hedelmällistä.

Olen väittänyt Facebookissa esimerkiksi, että mikäli olisimme saaneet tietoomme, että bussissa humalainen mies on vääntänyt paskat suoraan penkille ja se on videoitu ja laitettu jakoon netissä, kukaan ei olisi välittänyt niin sanotusti paskaakaan. Nyt ollaan tuohtuneita milloin bussiyhtiön puolesta, milloin hyvien tapojen, ja onpa joku ollut huolissaan siitäkin, että mahtavatko nämä tytöt saada enää seksiä miehiltä, kun tällainen on kaikkien tiedossa. Uskoisin näin, että toimittajat Kaarenoja ja Rämö tuskin ovat muutoinkaan erityisen kiinnostuneita sellaisista miehistä, jotka kokevat ns. antavansa seksiä ja lahjoittavansa tätä ihmeellistä omaisuuttaan vain sellaisille naisille, joiden alapäässä sitä tai tätä.

Olen niinikään väittänyt, että osa ihmisistä tuohtuu aina kun nuoret naiset päättävät itse omasta kehostaan. Tätä väitettä tukevat mm. aborttikeskustelut, ulkonäkökeskustelut, lävistyskorukeskustelut, tatuointikeskustelut, tietyt (erityisesti amerikkalaiset) raiskauskeskustelut, se miten yhden illan jutut ovat miehillä ylpeilyn aihe, naisilla häpeän ja niin edelleen. Esimerkkejä on loputtomasti ja suurin osa niistä on niin itsestään selviä, että hävettää kirjoittaa niitä esiin.

YMMÄRTÄMINEN
Syy siihen miksi aloin tätä blogikirjoitusta ylipäänsä hahmotella, on se, etten oikein ole tyytyväinen parhaimpiinkaan aiheesta kirjoitettuihin juttuihin. Joissakin on ihan hyvääkin pointtia, mutta jokin niissä kaikissa häiritsee.

Aleksis Salusjärven jutussa Luutissa häiritsi aluksi se, että tuntui ettei siinä onnistuttu sanomaan mitään, mitä ei olisi jo jossakin toisaalla sanottu. Mutta olin väärässä. Se pointti sieltä (mutta vasta kommenttiosastolta) nousi kirkkaana, että ymmärtäväiset sedät, Saska Saarikoski ja Timo Harakka kiirehtivät tekemään tästä sukupolvijuttua. Jotakin, joka olisi saman tradition jatkumoa, minkä tekijöitä he itsekin ovat ainakin radikaalissa nuoruudessaan olleet, elleivät ole peräti edelleen.

Salusjärvi Luutiin kommenttiosastolla:

Ei ole harvinaista, että keski-iän ylittänyt epävarma hetero pilkkaa oman sukupolvensa varjolla nuoruutensa sopeutumispaineita. Ikään kuin olisi automaattisesti olemassa jokin toimistonormi, josta poikkeamista täytyisi jotenkin perustella. Mä tuun aina vähän surkeaksi siitä, että ihmiset pitävät aiempia ihanteitaan noloina. Mitä puolustettavaa ihmisyyteen jää, jos sen ainoa sallittu muoto on se kaikkein mielikuvituksettomin ja konformistisin univormustandardi?

ANALYYSIÄ
Varsinaista analyysiä jutusta on ollut aika vähän. Vastaanotto on keskittynyt ihan muihin asioihin ja esitetty analyysikin on ollut enimmäkseen vastaanoton analyysiä.

Veikko Eranti kirjoitti sisältöanalyysiä otsikolla “Mitä ajatella kun kakka on jo housuissa?” ja hänen juttuaan aika yleisesti pidetään ainakin yhtenä parhaimmista, mitä aiheesta on kirjoitettu. Eikä syyttä.

Journalismista tässä ei ole kyse, se on selvää. Luontevinta on varmaankin ajatella juttua novellina, jonkinlaisena Duudsonien kaunokirjallisena vastineena tai Ronald McDonaldin kaappauksen introspektiivisenä versiona. Tähän viittaa myös taiteilija Rämön ja taiteilja Kaarenojan teoksen kommentoinnista. Kaarenoja lisäksi viittaa eksplisiittisesti nykytaiteen käytäntöihin.

Okei, novellin kohdalla oksensin vähän suuhuni. Mutta Eranti on oikeassa: tulkitakseen tätä juttua kokonaisuudessaan, täytyy ottaa käyttöön analyysivälineistöä journalismin ulkopuolelta.

Mutta ehkä tämä ei ole koko kuva. Mitä teoksen mahdolliseen ironisuuteen tulee, tarjoavat varsinainen teksti ja sen konteksti tiettyjä tulkintavihjeitä. Otsikko alkaa “YL raportti” ja jutusta löytyy myös informatiivinen “Tästä on kyse: Turkuun voi matkustaa myös junalla” -”faktalaatikko”. Ne kyllä mahdollistavat tekstin ymmärtämisen ironiana, muttei se mitenkään välttämätöntä ole.

En ole aivan varma miksi Eranti puhuu nimenomaan ironiasta. Itse ajattelisin että pitäisi puhua parodiasta. Voisiko tässä olla yksi syy yleiseen tuohtumukseen, että ollaan niin kiinni nuorten aikuisten ironisuudessa, ärsyttävässä hipsterismissä, että tämä nähdään sen jatkumona? Nyt on mennyt ironisuus liian pitkälle? Ironisuus on toki yksi parodian keskeisistä välineistä.

“YL raportti” viittaa aivan selvästi tiettyyn tuttuun otsikkorakenteeseen:

IL-raportti kohuväitteistä: Näin venäläiset meistä ajattelevat
IL raportti: Siniveriset suvut, Suomen oikeat aateliset – katso kuvat
IS-raportti paikan päältä: Johan alkaa olla draamaa! Devils voitti taas
IS-raportti vappujuhlista: Vappu on ilon jakamista!

Jo lehden nimen lyhentäminen kaksikirjaimiseksi akronyymiksi otsikossa on mielestäni selkeä viite iltapäivälehdistön suuntaan, joskin, kuten mainittua, en myöskään sitä ensilukemalla huomannut. Faktalaatikko, joka paperiversiosta löytyy, on jo alleviivausta.

Jutun kieli, joka muodostuu lähinnä liioittelevan toteavasta, lyhyestä päälauseesta on myös ihan selkeä merkki parodiasta, mielestäni siis jopa tällaisessa yhteydessä.

Mutta toden totta, ollakseen perinteistä journalismia, näiden asioiden pitäisi olla niin selviä, että jokainen ymmärtää vaivattomasti ensimmäisellä lukukerralla.

Eranti kiinnittää hienosti huomiota myös siihen, että niin vähän kuin toimittajat ovatkin antaneet vinkkiä tulkinnan avuksi, ihan selkeän tulkintaohjeen pystyy huomaamaan: kieltäytymällä kommentoimasta juttua, edes sen todenperäisyyttä, toimittajat haluavat mahdollistaa lukijoille omat tulkintansa, mikä ei viittaa journalistisiin vaan taiteen käytänteisiin.

ANALYYSIÄ 2
Erannin novellianalyysin lisäksi on monesti käytetty sellaista sanaa kuin performanssi. Tämän voi käsittää monella tavalla.
a) voidaan ajatella että Kaarenoja ja Rämö suorittivat performanssin paskomalla housuihin bussissa ja sitten raportoivat siitä lehdessä.
b) voidaan ajatella että Kaarenoja ja Rämö suorittivat performanssin paskomalla housuihin bussissa ja raportoimalla siitä lehdessä.
c) voidaan ajatella että Kaarenoja ja Rämö suorittivat performanssin paskomalla housuihin bussissa, raportoimalla siitä lehdessä ja kieltäytymällä kommentoimasta asiaa.
d) jne
e) jne
…
Ja lopulta tullaan tietenkin siihen vaihtoehtoon, jossa teoksen vastaanotto on osa performanssia. Eli performanssi on yhä kesken ja me kaikki osallistumme siihen.

Niin tyhjentävää analyysiä ei olekaan, että sillä kykenisi ottamaan kiinni tuosta viimeisestä vaihtoehdosta. Kun performanssi lipsahtaa sellaiselle tasolle, jossa vastaanotto tulee osaksi sitä, ei voida sanoa mitään kriittistä tai myönteistä ilman että se itse asiassa vahvistaisi performanssin sanomaa. Performanssista tulee singulariteetti.

Kuulostaa tutulta.

KONTEKSTOINTIA
Kansainväliset situationistit (1957-72) oli avantgardeliike, joka kasvoi lopulta vallankumoukselliseksi poliittiseksi liikkeeksi. Kun luetutin situjen, ja erityisesti Guy Debordin ajatuksia opiskelijoillani viime vuonna, vastaanotto oli tyrmäävä. He raivostuivat mokomasta konstailusta. Heidän tuohtumuksensa oli hyvin samanlaista kuin kakkajutusta raivostuneiden ihmisten. Kiukku oli jotenkin irrationaalista ja kun se lopulta kohdentui johonkin, se jokin saattoi olla esimerkiksi kysymys siitä, miksi nämä ihmiset eivät tee jotain hyödyllisempää. Mikä on tietysti sinällään mieletön ajatus. Varmaankin voimme aina löytää jotakin hyödyllisempää tekemistä. Lehtijuttujen kirjoittamista hyödyllisempää on vanhustyö, vanhustyötä hyödyllisempää on nuorisotyö, nuorisotyötä hyödyllisempää on kauppa, kauppaa hyödyllisempää on lehtijuttujen kirjoittaminen.

On kauhea vaatimus, että meidän pitäisi tehdä koko ajan jotakin hyödyllistä, etenkin kun hyödyllisyys määrittyy niin usein taloudellisen hyödyn näkökulmasta. Minä kirjoitan tätä juttua, eikö olisi hyödyllisempää mennä silittelemään kulkukissoja. Varmasti. Mutta minulla on oikeus ihmisyksilöni myös käyttää omaa valinnanvapauttani hyödyttömien asioiden tekemiseen.

Situt tekivät kohahduttavia, epäsovinnaisia performansseja – loivat situaatioita.

Situationistien keskeisiä tavoitteita oli arjen vallankumous, joka käsittää muun muassa erityisten “situaatioiden” , eli jonkinlaisten kokonaisvaltaisten elämysten tai kokemusten, luomista sekä taiteen ja elämän rajan hävittämistä, mikä onkin perinteisesti ollut avantgarden tehtävä. SI syntyi Kansainvälisiksi lettristeiksi kutsutun ryhmän raunioille. Lettristit olivat jo luoneet erilaisia situaatioita ja tempauksia, muun muassa soluttautuneet Notre Damen pääsiäismessuun saarnaamaan Jumalan kuolemaa.

- Antti Virnes (Paatos 1/2007)

Pussy Riotin performanssi Kristus vapahtajan katedraalissa Moskovassa tulee kovasti mieleen viimeksi mainitusta ja Pussy Riot tulee mieleen myös toisesta Ylioppilaslehden juhlanumeron ärtymystä herättäneestä artikkelista: Kutsumattomat vieraat. Siinä päätoimittaja ja kaksi muuta toimittajaa vetävät kommandopipot päähän ja tunkeutuvat jonnekin, minne naisilla ei ole pääsyä: Pörssiklubin kirjastohuoneeseen.

Siitä huolimatta, että Pörssiklubin jäseniksi pääsevät vain miehet, klubin tiloissa käy päivittäin naisia. Klubilla on ravintola, jonne jäsen voi tuoda lounasseuraa sukupuolesta riippumatta. Naiset voivat ihailla klubin arvokkuutta henkivää tunnelmaa ja tallustella punaisella kokolattiamatolla – mutta yhteen tilaan nainen ei saa jalallaan astua. Kirjastotila on pyhitetty vain ja ainoastaan herroille.

Viime keväänä Yle kysyi klubin johtajalta Michael Nymanilta, olisiko aika jo kypsä naisjäsenille. Nyman väisteli ja sanoi naisten olevan kyllä tervetulleita vieraiksi.

”Näin klubinjohtajana pitää todeta, että on erittäin mukavaa, kun jokunen nainen aina tulee tänne klubille vieraaksi, niin minullakin on jotain silmäniloa”, hän sanoi.

Ylioppilaslehti päätti ilahduttaa vierailulla.

Seuraa riemastuttava kuvaus siitä, miten Pörssiklubin johtaja Michael Nyman ajaa takaa kolmea nuorta naista siellä, missä naisten ei saisi olla.

YouTube-video täydentää aukkokohtia.

Kun yhdistetään Pussy Riot, Lettristit, Situationistit ja Ylioppilaslehti, eli kaksi kirkkoa, Putin, bussi, Pörssiklubi, bussi ja paska, niin mitä saadaan?

Yksilönvapautemme länsimaissa alkaa olla sellaisella tasolla, että tabujen rikkomiseksi täytyy joko loukata yksityisomaisuuden suojaa, olla nainen ja tehdä jotain epäsovinnaista, tai kuten näissä molemmissa Ylioppilaslehden jutuissa, molempia. Ja kakkajutussa tähän yhdistyy vielä nuoren naisen valinta kohdella omaa kehoaan jollakin normien vastaisella tavalla.

Epäsovinnaisuus raivostuttaa. Vaikka meitä kiukuttaakin, että vapaan kilpailun (!) nimissäkään ei päästetä bussimarkkinoille uutta yrittäjää, olemme puolustamassa kartelliin kuuluvia bussiyrittäjiä mikäli näyttää siltä, että heidän yksityisomaisuuttaan on loukattu.

EPILOGI
Aloin kirjoittaa tätä juttua koska olin tyytymätön muihin aiheesta kirjoitettuihin juttuihin. Huomaan olevani tyytymätön myös tähän. Kakka ei tyhjene ylipitkäänkään blogikirjoitukseen. Kuten ei tyhjene päättymätön taistelumme sovinnaisuuden ja yksityisomaisuuden puolesta.

Situationistien kamppailu kohdistui sitä ajatusta kohtaan, jossa länsimainen yhteiskunta pyrki tekemään kansalaisista pelkkiä passiivisia sivullisia. (Pyhtilä, Marko. 2005. Kansainväliset situationistit – spektaakkelin kritiikki. Like, Helsinki.) Olisiko niin, että tässä kamppailussa tarvitaan avantgardea, epäsovinnaista, sopimatonta, laitontakin toimintaa? Ainakin itseäni pitää elossa ennen kaikkea ajatus siitä, että kamppailu jatkuu ja jokainen tätä ajatusta nujertava teko tuntuu kohdistuvan suoraan omaan itseeni, omaan maailmankuvaani, omaan olemassaolon oikeutukseeni. Tai ainakin tuntuisi, ellei ironia suojelisi minua.

P.S. ja edit 13.2.2013: Jatkoin aiheen käsittelyä otsikolla Ajatuksia iästä, tytöistä, itsevarmuudesta ja liasta.

Alustus Orivedellä: Oikoteitä kirjailijaksi – ajatuksia (mm. kirjoittamisen opiskelijoiden) muuttuvista kirjailijuuskäsityksistä

Oriveden Opistolla Luovan kirjoittamisen opetuksenpäivillä 24.11.2012

Olin lauantaina puhumassa Oriveden Opistolla ja kun tapojeni vastaisesti olin kirjoittanut valmiiksi pienen käsikirjoituksen, ajattelin että sama julkaista se täälläkin. Pahoittelen. Alustukseni ei varmaankaan mennyt aivan näin, mutta jotain tähän suuntaan.

Puheenvuoroni aiheena on “Oikoteitä kirjailijaksi – ajatuksia (mm. kirjoittamisen opiskelijoiden) muuttuvista kirjailijuuskäsityksistä”. Peilaan aihetta lähinnä henkilökohtaisesta näkökulmastani, mutta yritän ymmärtää sitä jossakin määrin myös opiskelijoideni kautta.

Luovan kirjoittamisen opetuksen piirissä olen ollut vuodesta 2001, jolloin aloitin opiskelijana Etelä-Pohjanmaan Opistolla, eli kokemukseni kattaa kirjoittamisen opiskelua ja opettamista vähän reilun yhdentoista vuoden ajalta. Mikä on tietysti aika vaatimaton aikajänne, verrattuna monien läsnäolijoiden vaikuttaviin työuriin.

Kirjailijana olemista olen miettinyt vaihtelevalla intensiteetillä ehkä reilun neljännesvuosisadan, mikä sekin on joidenkin läsnäolijoiden rinnalla melko vaatimatonta. Kirjailija olen ollut – näin koen nykyään – pari vuotta pidempään. Ajattelen näin, vaikka ensimmäinen kirjani ilmestyi 2010 ja ensimmäisen näytelmäni ensi-illastakin on vasta kahdeksan vuotta.

Arvioin että olen ollut kirjailija noin kaksikymmentäseitsemän vuotta. Eli siitä asti, kun aloin kokea olevani eräällä varsin vaikeasti määriteltävällä tavalla erilainen kuin useimmat ympärilläni silloin olleet ihmiset. Kun aloin huomata, että katsoin elokuvia hieman eri tavalla kuin muut, tai jopa suhtauduin todellisuuden luonteeseen eri tavalla kuin muut. Jokin fiktiivinen ja metafiktiivinen, täytyy kai myöntää, osin myös ironinen, merkityskerros tuntui asettuvan minun ja todellisuuden väliin, mutta myös minun ja muiden ihmisten väliin.

Näin on ainakin helppo väittää nyt. On helppo väittää nyt, että jo silloin todellisuus, tai kokemus siitä, oli mielessäni kuin ikkunaverho, johon boheemisti poltin savukkeellani pieniä reikiä. Verho, jonka avaamista kutsutaan psykoosiksi, mutta jonka välistä kurkistelua pidetään luovuutena.

Tarkoituksenani ei ole mystifioida kirjailijuutta, eikä kuvata sitä jonakin sisäsyntyisenä lahjana, myyttisenä, kummallisena alkemiana johon ainostaan harvoilla ja valituilla on mahdollisuus, vaan pyrin ainoastaan kuvaamaan sitä prosessia, jonka jälkikäteen voin hahmottaa sellaiseksi intressien ja suuntautumisten valikoitumiseksi, jota voisi kutsua kirjailijan polukseni.

Joka tapauksessa ajattelen olleeni kirjailija, ellen syntymästäni, niin ainakin lapsuudestani saakka. Olen vain tullut kaapista vasta 2000-luvulla.

No mitä sitten?

Miksi sen pitäisi kiinnostaa ketään, mitä olen kirjailijuudesta tai itsestäni milloinkin kokenut?

Ehkei miksikään.

Ehkä siksi, että olen käyttänyt tätä omaa kirjailijuuskokemustani eräänlaisena johtoajatuksena opettaessani kirjoittamista muille (ja for the sake of the argument, hyväksykäämme tässä yhteydessä, että kirjoittamista ON mahdollista opettaa).

Perustellakseni tämän kokemuksen käyttöä, ja selittääkseni mikä se kokemus tässä yhteydessä tarkalleen ottaen on, palaan ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun World Trade Centerin tornit tuhoutuivat terrori-iskussa.

Ja mikä tärkeintä: minä olin juuri aloittanut kirjoittamisen opintoni.

Etelä-Pohjanmaan Opistolla kirjoittamista opetti kirjailija Jyrki Tuulari. Yksi cooleimmista ihmisistä joita olen koskaan tavannut, vaikka hänellä onkin mielipiteitä varsin epätasaisesti jakavat viikset. Tämä lähes kaksimetrinen laiha mies oli minua vastassa, kun monen sattuman kautta melkein kuin tipahdin kirjoittamisen opiskelijoiden keskelle. Muut olivat aloittaneet lukuvuotensa jo vähän aiemmin, he olivat ehtineet hieman jo tutustua toisiinsa, kun minä ja eräs toinen heppu tulimme mukaan. Jyrkillä oli varmastikin päällään mustasta jo hieman harmahtamaan päässeet farkut, mustat nahkakengät, harmaa papinkauluspaita ja musta nahkatakki, sekä aivan kirjaimellisesti pisteenä iin päällä, virkattu musta pipo, jonka hän oli saanut vuosia sitten opiskelijaltaan lahjaksi. En ole koskaan nähnyt Jyrkiä ilman tuota pipoa. Ilman nahkatakkia olen hänet nähnyt, vaikka hänellä oli se jopa puvuntakkinsa päällä näytelmämme ensi-illassa, mutta ilman pipoa, ei ikinä. Hän puhui matalalla mutta ystävällisellä äänellä, jolla mikä tahansa älyttömyys olisi kuulostanut zen-mestarin ylimaalliselta viisaudelta. Mutta älyttömyyksiä häneltä ei koskaan kuullut. Sen sijaan hauskoja anekdootteja hän pudotteli kuin pähkinöitä oraville. Yleensä niihin liittyi kustantaja Ville Viksten. Kerran Jyrki oli kirjoittanut mielestään Suomen parhaimman runokokoelman, mutta kun hän meni näyttämään sitä Vikstenille, tämä sanoi: “Kuule Jyrki. Nämä sinun runot ovat sellaisia, että kyllä sinun prosaistina pitää pysymän. Mennään syömään.” Kerran hän oli sitten kirjoittanut mielestään Suomen parhaimman romaanin, kun proosaa piti olla. Ville sanoi: “Tämä sinun käsikirjoituksesi on aivan jalat irti maasta. Mennään syömään.”

En ollut koskaan kuullutkaan Jyrkistä ennen tätä, mutta halusin tietää kuka hän oikein oli. Kahdeksankymmentäluvun lopulla Jyrki voitti Mikael Agricola -palkinnon esikoisromaaninsa käsikirjoituksella. Sittemmin WSOY oli julkaissut häneltä myös novellikokoelman ja toisen romaanin. Että oikein WSOY. Tämähän oli kova heppu.

Aikaisemmin olin haaveillut kirjailijan urasta, siitä että elättäisin itseni kirjoittamalla kirjoja, mutta niin kuin muillekin, myös meille sanottiin kirjoittamisen opintojen alussa, ettei se semmoinen täällä Suomessa onnistu mitenkään. Muutama lottovoittaja kerrallaan on, muut hakevat apurahoja, työttömyystukea ja toimeentulotukea ja keräilevät tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Tai tekevät jotakin oikeaa työtä.

No minua ei mikään oikea työ kiinnostanut. Nyt minä halusinkin olla kuin Jyrki: halusin että jonakin päivänä elättäisin itseni opettamalla kirjoittamista ja rahoittaisin sillä kirjailijantyöni, jota siis tekisin harrastuksena. Hyvä. Ei tarvitsisi tehdä oikeaa työtä eikä hankkia oikeaa ammattia. Jonakin päivänä minusta tulisi kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Ei vielä, mutta jonakin päivänä.

Muitakin esikuvia alkoi tipahdella tähän kuvioon: Juha Seppälää, Joni Skiftesvikiä, Kari Hotakaista.

Ja keväällä meille tuli vierailevaksi opettajaksi Taija Tuominen, jonka Tiikerihai -romaani oli juuri tosi kuumaa kamaa. Se oli voittanut Olvi-säätiön palkinnon ja ylipäänsä siitä kohkattiin kauheasti. Kova tyyppi.

Minä olin kirjoittanut lukuvuoden aikana ensimmäisen romaanikässärini valmiiksi ja Taija vertasi minua sen perusteella “WSOY:n mieskirjailijoihin, niin kuin Hotakainen ja Tervo”. Voi pojat. Taisivat olla melkein kaikki esikuvani siihen aikaan södikan miehiä. Jonain päivänä, ei vielä, mutta jonain päivänä…

Tullessani opintoihin kirjailijuuskäsitykseni taisi olla jotakuinkin:

- Henkilö, joka elättää itsensä kirjoittamalla kirjoja. Tavattoman viisas ihminen, jonka viisautta todistaa se, että hän kirjoittaa kirjoja ja että hän kirjoittaa niitä niin hyvin, että elättää itsensä sillä. Voidaan esimerkiksi kysyä häneltä mielipidettä uutisissa mihin tahansa asiaan, koska kirjailijuus, vaikkei teekään hänestä kaikkien alojen asiantuntijaa, tekee hänestä mielipiteiden erikoishenkilön.

Kun sain tietää että tämä on epärealistista, kirjailijuuskäsitykseni otti nopeasti tällaisen muodon:

- Henkilö, jonka kirjoja on julkaistu joltakin kustantamolta, joita Suomessa ovat WSOY, södikka, ja pari muuta. Mitä niitä nyt oli. “Tuomas seisoo niin kuin…”, joo, ja sit “Tähtiä kuin…”, joo, Poikia on Jukolassa. Jonakin päivänä. Jonakin päivänä.

Aloin miettiä millaista hyvä teksti on ja mietin sitä ennen kaikkea ihailemieni kirjojen ja kirjailijoiden näkökulmasta. Että hyvä teksti on sellaista kuin nämä seppälät ja skiftesvikit ja tervot ja hotakaiset ja muut kirjoittavat. Että yhdistääköhän niitä jokin? Ja kyllähän niitä yhdistää. Aloin kokeilla osaisinko kirjoittaa samaan tapaan kuin he ja kyllähän osasin. Mitä enemmän apinoin heitä, sitä parempaa palautetta sain sekä opiskelutovereilta, että opettajalta. Eräästä novellistani Jyrki sanoi koko luokan edessä: “Kun itse olen kirjoittanut jotakin näin hyvää ja valmista, jos siis ylipäänsä olen ikinä kirjoittanut mitään näin hyvää, mä yritän pakkomielteisesti löytää sitä edes jotakin vikaa. Ja löysinhän mä tästäkin lopulta. Sulla on väärä aikamuoto tossa yhdessä lauseessa.”

Näin piti kirjoittaa. Näin kirjailijat kirjoittavat. Kustantamoissa olisi sitten editoijia, jotka korjaisivat sen aikamuodon siitä yhdestä lauseesta.

Ihanaa! Ja ahdistavaa. Entä jos sille jalustalle ei pääsisikään. Entäs jos sinne pääsisivät aivan toiset, minua paljon huonommat kirjailijat.

Olin silloin parikymppinen, ja kuinka ollakaan, kirjallisuusmakuni tulisi vielä muuttumaan. Jo seuraavana vuonna apinoin aivan toisia kirjailijoita.

Sitä seuraavana vuonna tuli mieleen, että onkohan sittenkään mielekästä yrittää kirjoittaa samalla tavalla kuin jotkut kaikki muut. Tai käytännöllisesti katsoen samalla tavalla kuin kaikki muut. Ja että jos kirjoittajakoulutuksen tarkoituksena oli löytää jokin sellainen kuin “oma ääni”, niin miksi ihmeessä kaikkien ääntä arvotettiin samalla apparaatilla. “Adjektiivitauti” oli helppo sana heittää, jos ei muuta sanottavaa keksinyt. Lauseenvastikkeita teksteistä löytyi aina varmasti, ja niitä ei saa olla. Jopa sellainen, meillä silloin tosi yleinen puheenparsi, kuin “tää teksti toimii, tää juttu toimii, tää ei toimi”, alkoi arveluttaa. Mitä se sellainen toimiminen oli ja miksi sen puuttuminen oli itsestäänselvästi huono asia.

Södikan miehillä ei taatusti ollut adjektiivitautia, heidän harvoja lauseenvastikkeitaan oli melkein mahdotonta huomata, heidän passiiveissaan oltiin miehekkäästi ja heidän tekstinsä toimi varmasti. Se ei voinut olla toimimatta hyvin samaan tapaan kuin halkopino ei hevin voi olla toimimatta. Ja mikäs siinä. Halkopinoja tarvitaan. Mutta se ei ole puun ainoa olomuoto.

Ja mistä helkkarin syystä niin monilla meistä oli sellainen käsitys, että kirjallisella työllä toimeentulemisella ja kirjallisella laadulla oli niin selkeä syy-yhteys. Että mitä parempi ja taidokkaampi kirjailija, sitä paremmin hän menestyisi, ehkä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Ehkä se oli kaksinkertaista toiveajattelua. Ensin oli se toive, että olemme erityisen lahjakkaita, siis aivan poikkeuksellisen hyviä skribenttejä. Ja sitten se, että tämä lahjakkuus määrittelee sen, miten hyvin pärjää taloudellisesti. Niinpä kirjoittamisen opiskeleminen varmistaisi sen, että meistä tulisi ainakin menestyvämpiä ja parempia kirjailijoita kuin niistä, jotka eivät olleet hankkineet siihen muodollista koulutusta. Kaksinkertainen toiveajattelu. Haaveen kehäpäätelmä.

Onnekseni makuni alkoi muuttua. Pian suosikkikirjailijani saattoi olla joku täysin tuntematon henkilö. Ja suosikkikirjani saattoi olla jopa jonkin keskisuuren kustantamon julkaisema.

Mutta vasta Ntamon nousu ja Kirja Kerrallaan -kustantamon poEsia -sarja saivat minut ajattelemaan, että jopa paras kirjallisuus saattoi tulla jostain aivan muualta kuin isoilta tai keskisuuriltakaan kustantamoilta. Ja myöhemmin jopa niin, että ollakseen loistavaa kirjallisuutta, teoksen ei tarvinnut olla kirjaimellisesti kustannettu, vaan sen julkaisu saattoi perustua tarvepainatukseen, mutta myös niin, että julkaisu saattoi olla jotakin muutakin kuin perinteinen painettu kirjajulkaisu.

Voisiko sellaista henkilöä sitten sanoa kirjailijaksi, joka ei ole edes yhtä kirjaa julkaissut?

Helkkari, joskus ei tee mieli sanoa kirjailijoiksi suurinta osaa niistäkään jotka ovat julkaisseet useita. Tiedän ihmisiä jotka taatusti nikottelevat joka kerta kun joutuvat tituleeraamaan minua kirjailijaksi.

Wikipedian mukaan “[k]irjailija on henkilö, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut kirjoja, varsinkin kaunokirjallisia teoksia.”

Wikipedian Kirjailija-artikkelin tiedot painottuvat Suomen Kirjailijaliiton määritelmiin. Artikkelissa todetaankin: “Kirjailijaksi identifioitunut henkilö haluaa usein liittyä alan järjestöön vahvistaakseen näin ammatillista identiteettiään. Suomessa tällainen järjestö on Kirjailijaliitto, johon ”hyväksyminen edellyttää, että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana”.” Millaisia sellaiset suomenkieliset, taiteellisesti korkeatasoiset teokset ovat, joiden perusteella voidaan kirjoittajaansa pitää kirjailijana? Sen päättää Kirjailijaliiton johtokunta tapauskohtaisesti.

Kirjailija-tittelin valvonnassa Kirjailijaliitto onkin keskeinen vallankäyttäjä. Kaikki muistavat Kata Kärkkäisen vaikeudet päästä jäseneksi. Tällöin käytettiin ilmaisua “odotamme tuotannon täydentymistä”. Sittemmin tuotannosta on tullut siinä määrin täysi, että nykyisin Katariina Sourina tunnettava kirjailija on kirjailija myös liiton mielestä. Kun Minttu Vettenterä tituleerasi itseään kirjailijaksi Enkeli-Elisa -keissin julkipyörteissä, kutsuttiin kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis julkisuuteen kyseenalaistamaan Vettenterän kirjailijuutta. Hänen viestinsä oli sama kuin monien varmastikin itseään oikeina kirjailijoina pitävien henkilöiden puolijulkiset kommentit sosiaalisissa medioissa: koska Vettenterän kirjat on julkaistu ns. palvelukustanteina, häntä ei oikeastaan voida pitää oikeana kirjailijana.

Wikipediassa käytettiin kiinnostavaa ilmaisua: “ammatillista identiteettiä vahvistaakseen”. Eli mikäli joku toinen, mielellään arvovaltainen, kollegoista koostuva yhdistys, pitää minua kirjailijana, olen vähän enemmän kirjailija kuin jos ei pitäisi. Kuulostaa kummalliselta. Ohjautuuko identiteettimme, vaikkakin vain ammatillinen, näin suuresti ulkoisen tunnustuksen mukaan ja jos määräytyy, niin pitäisikö liiton jäsenyyden määräytyä jollakin muulla perusteella kuin ulossulkemisen periaatteella.

21.2.2012 Antti Nylén kirjoitti blogissaan otsikolla “Sydämeltään sydänkirurgi” tähän tapaan:

[Tässä kohdassa luin Antti Nylénin blogi-kirjoituksen kokonaisuudessaan. Sen voi lukea täältä.]

En tiedä onko minulla ollut ainuttakaan oman oppiaineeni opiskelijatoveria, jonka yksi tärkeimmistä motiiveista opiskelulle ei olisi ollut kirjailijantyö. Opiskelijoistani joka ikinen haluaa kirjailijaksi.

Suurimmasta osasta opiskelutovereitani ei ole ainakaan vielä tullut julkaisseita kirjailijoita, heistä on tullut jotakin muuta, he ovat sitoutuneet johonkin muuhun. Kaikista opiskelijoistani ei varmaankaan tule julkaisseita kirjailijoita, vaikka muuta toivonkin. Luultavasti heistäkin suurin osa sitoutuu myöhemmin johonkin muuhun.

Mutta opiskeluaikana, kun jokaisella vielä roihuaa voimakkaana haave kirjailijuudesta, on tietysti hyvä sitoutua siihen. Katson että kirjailijuudesta haaveileminen siten, että mielessä on jokin tietynlainen kirjailijuus päämääränä, saa haaveilijan toteuttamaan tietynlaista kirjailijuutta, toisintamaan sitä mitä on jo tehty, apinoimaan, kulkemaan kuljettuja polkuja, täyttämään saappaita.

Vaan jos päätämmekin, että kirjailijuus ei ole sen kummempi juttu, kuin että joko sitoudumme siihen tai emme, voimme sitoutua siihen haluamallamme tavalla. Jos minä olen jo kirjailija, minun ei tarvitse kulkea tiettyä polkua, kirjoittaa samoin kuin joku toinen, elää jotakin tiettyä “kirjailijan elämää”. Oma elämäni on joka tapauksessa juuri tämän kirjailijan elämä ja sillä selvä.

Niinpä Antti Nylénin “Sydämeltään sydänkirurgi” on nykyään ensimmäisiä opinkappaleita, joita opetuksessani tuon esiin. Osa on sen kanssa samaa mieltä, ja toteaa oitis, että mehän olemme kirjailijoita, minäkin, osa ajattelee edelleen että vasta jotkin tietyt saavutukset tekevät kirjailijasta kirjailijan. Ja se on hyvä niin. En halua pakottaa kenellekään mielipiteitäni, mutta haluan mahdollistaa kaikille ajatuksia joita eivät ehkä olisi muutoin tulleet ajatelleeksi.

Kuten tunnettua, vuoden 2010 Runeberg -kilpailusta pudotettiin Ntamon ja poEsian kirjat pois omakustanteina. Palkintoraadissa Kirjailijaliittoa edustanut Orvokki Autio perusteli päätöstä sanomalla “Kirjailijuuteen ei ole oikotietä”, millä käytännössä siis tarkoitettiin sitä, että vasta kustannussopimus kaupallisen, vakiintuneen kirjanjulkaisijan kanssa on ainoa tie oikeaksi kirjailijaksi.

Samaa ajatusta toisinti Kirjailijaliiton puheenjohtaja Enkeli-Elisa -tapauksen yhteydessä. Mutta onko Minttu Vettenterä sitoutunut kirjojen kirjoittamiseen. Aivan taatusti. Luultavasti kokonaisvaltaisemmin kuin monet liiton jäseneksi päässeet.

Julkaisukentän muutosten keskellä tällainen tittelimustasukkaisuus kuulostaa vähintäänkin erikoiselta. Mutta se niin ajatteleville sallittakoon. Opiskelijoillekin.

Itse tahdon kuitenkin puolustaa näkemystä, jonka mukaan kirjailijaksi on AINOASTAAN oikoteitä. Toiset oikotiet ovat pidempiä, toiset lyhyempiä. Tärkeintä että jokainen tuntee valitsemansa tien omakseen. Omaa tietäni helpotti kummasti kun oivalsin etten sittenkään halua olla uusi Juha Seppälä, vaan ihan vaan sama vanha Tero Hannula sillä erotuksella, että kirjoja on julkaistu. Eikä oikeastaan sekään tunnu yhtä tärkeältä enää.

Kuten Tommi Parkko toteaa Runouden ilmiöitä -kirjassaan, runoilijuutta ja runokenttään kuulumista ei nykyään enää kyseenalaisteta kirjajulkaisujen puuttumisen vuoksi, vaan runoilijuus tuntuu määrittyvän erilaisten sosiaalisten kytkösten ja yhteisöllisyyden kautta. Puhutaan myös runotoimijoista tai runoaktivisteista. Kuka käy esiintymässä poetry slameissa ja open miceissa, kuka kirjoittaa runoblogia, kuka järjestää runotapahtumia ja niin edelleen.

Runoilija-tittelillä ei ole omaa portinvartijaa. Tuskin koskaan kuulee sanottavan “Hän ei ole oikea runoilija”. Kirjailijuus sen sijaan saatetaan kiistää.

Miksi ihmeessä? Mikäli termiä halutaan varjella kulumiselta käytössä, koska se on jotakin niin ylevää, niin miksi se sitten kysyttäessä määritellään taloudellisin perustein? “Hän saa kirjojen kirjoittamisesta niin paljon rahaa, että elättää itsensä ja perheensä sillä.” “Hänen kirjojaan on julkaissut tunnettu kaupallinen kustantamo.” “Hänen kirjoistaan on otettu niin ja niin suuria painoksia.”

Ei kauhean ylevää. Mutta on kovin vaikeaa löytää mitään helposti artikuloitavia määreitä sille, mikä on ylevää, taiteellisesti laadukasta kirjallisuutta, koska se on niin suurilta osin subjektiivista. Samasta syystä Kirjailijaliitto on määritellyt valintaperusteensa niin epämääräisesti.

Minut kirjailijuuden tittelihierarkioista vapautuminen on vapauttanut joskus aiemmin vaivanneesta tarpeesta tulla tietynlaiseksi kirjailijaksi ja saada sitä kautta kirjailijuudelleen mahdollisimman laajaa hyväksyntää.

Minun nähdäkseni opiskelijoilla se, että he ovat myöntäneet olevansa kirjailijoita, eivätkä ainoastaan kirjailijuudesta haaveilevia opiskelijoita, siis se että he ovat tulleet kaapista, on vapauttanut heidät valitsemaan oikotietään rauhassa. Vaikka se oikotie sitten olisikin apinointia, jonkun toisen jäljissä kulkemista. Ainakin se on silloin hieman vapaammin valittua apinointia.

P.S. Jyrki on luultavasti edelleen yksi cooleimmista tyypeistä ikinä.